Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?

Vanhemmat katse peiliin. Esimerkillä on tässä valtava merkitys. Eikä se tarkoita vain sitä että kuskataan lapsea harrastukseen, vaan sitä että vanhemmat liikkuvat ja sitä tehdään myös perheenä yhdessä

Jos vanhemmat ovat kännykällä tai kaljalla illat, on turha kuvitella että kaikki lapset innostuisivat liikkumaan

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Ja taas ilmoittautui yksi vanhempi kilpailuun. Oletko sinä se onnellinen voittaja, joka pystyy ensimmäisenä ilmoittamaan paikkakunnan nimen, jolla ei olisi liikuntakerhoja. 

Vierailija kirjoitti:

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Kaikki täällä hokevat tuota samaa, mutta tuo ei ole mikään vastaus. Lapsista ei saada liikunnallisempia sillä, että heiltä kielletään kaikki liikuntaa kivempi tekeminen vaan sillä, että liikunnasta tehdään kivempaa. Jostain syystä tilanne nyt tällä hetkellä on se, että käytännössä ne lapset, jotka liikkuvat seuroissa aktiivisesti ovat niitä liikkuvia lapsia ja ne, jotka eivät harrasta aktiivisesti mitään, eivät liiku käytännössä ollenkaan. Tästä voisi siis päätellä, että lapset tykkäävät enemmän tavoitteellisesta liikkumisesta urheiluseuroissa kuin kävelylenkeistä vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin näissä keskusteluissa aina valitetaan siitä, että ei ole tarjolla matalan kynnyksen liikuntaa, vaikka todellisuudessa sitä on tarjolla aivan valtavasti, mutta lapset eivät pääasiassa halua käydä niissä. Todellisuudessa se, mitä halutaan on, että lasten liikunta olisi vanhempien kannalta mahdollisimman matalan kynnyksen toimintaa. Seuratoimintaan liittyvä kolmen K:n sääntö (kannusta, kuljeta, kustanna) tuntuu joistakin vanhemmista liian työläältä ja kuvitellaan, että lapset kyllä liikuttavat itseään, kunhan sen käskee ovesta ulos. 

Lisäksi vanhemmat valittavat, että heidän lapsensa eivät ole "urheilullisesti lahjakkaita", niin he eivät pääse mukaan joukkueisiin. No eivät kait ne pääse mukaan kilpajoukkueisiin enää 12 vuotiaina, kun muut ovat treenanneet 7 vuotta ja tämä yksi on lähinnä pyöristynyt vanhempiensa kanssa sohvalla. Pistäkää siis ne lapsenne liikkumaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Lajin vaihtaminen myöhemmällä iällä on helppoa, kun perus liikunnalliset ominaisuudet on kunnossa, mutta ihan tyhjästä aloittaminen on paljon vaikeampaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Kaikki täällä hokevat tuota samaa, mutta tuo ei ole mikään vastaus. Lapsista ei saada liikunnallisempia sillä, että heiltä kielletään kaikki liikuntaa kivempi tekeminen vaan sillä, että liikunnasta tehdään kivempaa. Jostain syystä tilanne nyt tällä hetkellä on se, että käytännössä ne lapset, jotka liikkuvat seuroissa aktiivisesti ovat niitä liikkuvia lapsia ja ne, jotka eivät harrasta aktiivisesti mitään, eivät liiku käytännössä ollenkaan. Tästä voisi siis päätellä, että lapset tykkäävät enemmän tavoitteellisesta liikkumisesta urheiluseuroissa kuin kävelylenkeistä vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin näissä keskusteluissa aina valitetaan siitä, että ei ole tarjolla matalan kynnyksen liikuntaa, vaikka todellisuudessa sitä on tarjolla aivan valtavasti, mutta lapset eivät pääasiassa halua käydä niissä. Todellisuudessa se, mitä halutaan on, että lasten liikunta olisi vanhempien kannalta mahdollisimman matalan kynnyksen toimintaa. Seuratoimintaan liittyvä kolmen K:n sääntö (kannusta, kuljeta, kustanna) tuntuu joistakin vanhemmista liian työläältä ja kuvitellaan, että lapset kyllä liikuttavat itseään, kunhan sen käskee ovesta ulos. 

Lisäksi vanhemmat valittavat, että heidän lapsensa eivät ole "urheilullisesti lahjakkaita", niin he eivät pääse mukaan joukkueisiin. No eivät kait ne pääse mukaan kilpajoukkueisiin enää 12 vuotiaina, kun muut ovat treenanneet 7 vuotta ja tämä yksi on lähinnä pyöristynyt vanhempiensa kanssa sohvalla. Pistäkää siis ne lapsenne liikkumaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Lajin vaihtaminen myöhemmällä iällä on helppoa, kun perus liikunnalliset ominaisuudet on kunnossa, mutta ihan tyhjästä aloittaminen on paljon vaikeampaa. 

Vielä kerran. Rautalangasta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa kilpaurheilua. Ja itse asiassa vapaa liikunta on usein tehokkaampaa kuin ne seuran treenit.

Liikkuminen-liikkumattomuus heijastelee yhä syvempiä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Paljon liikkuvat perheet muodostavat eräänlaisen brändin perheelleen. On lentopalloperheitä, jääkiekkoperheitä .... .pahimmillaan tuo perhebrändäys saa uskonnollisia piirteitä. Köyhien yh-perheiden on tuohon sekaan turha yrittää pyrkiä.

Ihan ekaksi näin kesä aikana voitaisiin sallia köyhien perheiden lapsillekin trampoliinit kaupunkien asuntojen pihoille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Kaikki täällä hokevat tuota samaa, mutta tuo ei ole mikään vastaus. Lapsista ei saada liikunnallisempia sillä, että heiltä kielletään kaikki liikuntaa kivempi tekeminen vaan sillä, että liikunnasta tehdään kivempaa. Jostain syystä tilanne nyt tällä hetkellä on se, että käytännössä ne lapset, jotka liikkuvat seuroissa aktiivisesti ovat niitä liikkuvia lapsia ja ne, jotka eivät harrasta aktiivisesti mitään, eivät liiku käytännössä ollenkaan. Tästä voisi siis päätellä, että lapset tykkäävät enemmän tavoitteellisesta liikkumisesta urheiluseuroissa kuin kävelylenkeistä vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin näissä keskusteluissa aina valitetaan siitä, että ei ole tarjolla matalan kynnyksen liikuntaa, vaikka todellisuudessa sitä on tarjolla aivan valtavasti, mutta lapset eivät pääasiassa halua käydä niissä. Todellisuudessa se, mitä halutaan on, että lasten liikunta olisi vanhempien kannalta mahdollisimman matalan kynnyksen toimintaa. Seuratoimintaan liittyvä kolmen K:n sääntö (kannusta, kuljeta, kustanna) tuntuu joistakin vanhemmista liian työläältä ja kuvitellaan, että lapset kyllä liikuttavat itseään, kunhan sen käskee ovesta ulos. 

Lisäksi vanhemmat valittavat, että heidän lapsensa eivät ole "urheilullisesti lahjakkaita", niin he eivät pääse mukaan joukkueisiin. No eivät kait ne pääse mukaan kilpajoukkueisiin enää 12 vuotiaina, kun muut ovat treenanneet 7 vuotta ja tämä yksi on lähinnä pyöristynyt vanhempiensa kanssa sohvalla. Pistäkää siis ne lapsenne liikkumaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Lajin vaihtaminen myöhemmällä iällä on helppoa, kun perus liikunnalliset ominaisuudet on kunnossa, mutta ihan tyhjästä aloittaminen on paljon vaikeampaa. 

Vielä kerran. Rautalangasta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa kilpaurheilua. Ja itse asiassa vapaa liikunta on usein tehokkaampaa kuin ne seuran treenit.

Vielä kerran. Rautalangasta. Tilastot ja nämäkin keskustelut osoittavat, että lapset eivät tänä päivänä liiku omalla ajallaan. Nämä lapset ovat hälyttävän huonossa kunnossa. Poikkeuksia tietenkin on, mutta yleiskuva on aivan selvä: seuroissa urheilevat lapset ovat hyvässä kunnossa, muut huonossa.

Sitten tulee vielä kysymys: onko kaikille näille lapsille ikinä annettu mahdollisuutta harrastaa kilpaurheilua vai ovatko vanhemmat vain päättäneet, että eivät jaksa kuskata lasta treeneihin ja hän on sitten jäänyt niin paljon jälkeen ikätovereistaan, ettei pärjää edes koululiikunnassa ja siirtää taas traumansa seuraavalle sulupolvelle.

Vierailija kirjoitti:

Liikkuminen-liikkumattomuus heijastelee yhä syvempiä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Paljon liikkuvat perheet muodostavat eräänlaisen brändin perheelleen. On lentopalloperheitä, jääkiekkoperheitä .... .pahimmillaan tuo perhebrändäys saa uskonnollisia piirteitä. Köyhien yh-perheiden on tuohon sekaan turha yrittää pyrkiä.

Kun kirjoittelet tuollaisia idioottimaisuuksia yhä syvemmistä luokkaeroista, niin kait sentään tajuat, että luokkaerot eivät ikinä historiassa ole olleet näin matalat ja köyhät eivät ikinä ole olleet näin varakkaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunnan opettajat ovat epäonnistuneet tehtävässään.

Liikunnan voisi lakkauttaa ja tilalle matematiikan lisäopetusta ja suomen kielen tunteja lisää.

Liikunnan tunnit ovat vaarallisia vähän liikkuville. Ennen niillä oli ehkä järkevä tarkoitusperä.

Nykyään ei voi edes kuperkeikkaa harjoitella, kun osa on niin huonossa kunnossa että se vaarantaa terveyden. Pitäisi pysytellä realismissa ja unohtaa kuperkeikat ja pallopelit.

Tilalle vain pakollista kävelyä. Kävely voisi olla asepalveluksen kaltaista yksilönvapauksia riistävää toimintaa viikonloppuisin la-su. Tarkoituksena olisi kävellä 2h päivässä, eli yhteensä neljä tuntia kävelyä.

Siinä tulisi viikon liikuntasuositukset kutakuinkin suoritettua minimimäärissä.

Liikunnan opetuksessa on se vika, että erittäin huonokuntoiset ja aktiivisesti liikkuvat lapset laitetaan samaan ryhmään tekemään samaa asiaa, usein kilpailemaankin toisiaan vastaan. Ennen tämä ehkä jotenkin onnistui, kun tosi huonokuntoisia ei juurikaan ollut, mutta harva myöskään erityisesti treenasi mitään lajia. Ei aikuistenkaan kohdalla ajatella, että joku sairaalloisen lihava laitetaan juoksemaan maratoonaria vastaan, sehän olisi todella typerää. Nyt huonokuntoisille jää vain jatkuvasti huono maku suuhun liikuntatunneista, vaikka kaunis ajatus olisi innostaa heitä liikkumaan vapaa-ajallakin, ja hyväkuntoiset kyllästyvät.

Onko se liikunnan opetuksen vika, että osa lapsista on jo ensimmäiselle luokalle tultaessa erittäin huonokuntoisia ja sairaalloisen lihavia? Entä auttaisiko tähän tilanteeseen se, että huonokuntoisia liikutettaisiin entistä vähemmän eikä heiltä esimerkiksi vaadittaisi juoksemista?

Fakta on se, että kunto paranee liikkumalla ja jos näille liikkumattomille lapsille tehdään jokin eriytetty opetusohjelma, jossa ei joudu liikkumaan kovaa, heidän kuntonsa vain heikkenee. Tottakait heille voisi myös kehittää järkevän kuntoiluohjelman, jolla heidät saataisiin kuntoon, mutta lapset eivät keskimäärin tykkää kuntoilusta kuntoilun vuoksi ja voin vain kuvitella sitä vanhempien ulinan määrää, jos hyväkuntoiset saavat pelata säbää ja "fat camp" lenkkeilee ja tekee lihaskuntoharjoituksia. 

Jaahas, olin saanut vielä vastauksen. Kyllä minun poikani yläkoululuokalla ainakin on nuori liikunnanopettaja keksinyt tällaisen hyvän idean, että kun porukassa on niitä, jotka vaikka tosissaan harrastavat jotain lajia ja toisia, jotka eivät, pelataan pelejä kahdessa porukassa. Ne, jotka pelaavat hyväkuntoisina ja tosissaan, saavat pelata mieleisellään tavalla, ja kyllä ne "huonommatkin" siellä juoksevat ja hikoavat omassa pelissään. Mutta heillä ei ole sitä jatkuvaa painetta, että heitä pidetään ihan p*skoina joukkueen pilaajina, kun eivät pelaa näiden parhaimpien kanssa. Mikä tässä nyt on ongelma? Kaikki liikkuvat ja kunto kohoaa, eikä ole edes paha mieli joka liikuntatunnin jälkeen.

Tasoryhmät on monelle vanhemmalle punainen vaate, versinkin jos se oma tenava kuuluu heikompaan ryhmään. Ei ole kuin reilu viikko kun puhuttiin asiasta kaverin kanssa, joka on erään seuran valmennuspäällikkö. Joku mamma oli tullut linjoja pitkin kimppuun kun se oma lapsi ei päässyt parempien mukana turnaukseen. Heillä se heikompi joukkue pelasi seuraavana viikonloppuna toisessa turnauksessa, mutta eihän se lapsi sinne voinut sitten lähteä.

No joo, ehkä tuo seuratoiminta on tässä asiassa erilaista kuin koululiikunta. Harva vanhempi nyt oikeasti edes tietää mitä liikuntatunneilla noin tarkemmin tapahtuu. Oma lapseni on ihan hyväkuntoinen, mutta joissain lajeissa on parempi kuin toisissa ja vaihtelee sitten varmaan onko "paremmassa" vai "huonommassa" joukkueessa. Ei se noille nuorille ole mikään iso juttu. Mutta sitä hän siis kehui, että tunnelma liikuntatunneilla on hauskempi näin. Luulisin, että se voi innostaa liikkumaan heitäkin, jotka eivät ole hyvässä kunnossa. Ja varmaankin ihan konkreettisesti noilla tunneilla liikkuvat enemmän, kun vastus ei ole ihan lannistava vaan itsekin voi onnistua syöttämään nappisyötön tms., kun ne toiset eivät ole pelanneet kymmentä vuotta jalkapalloa monta kertaa viikossa.

Nuo tasoryhmät voivat olla ihan mukava juttu niiden huonokuntoisten mielestä, mutta jos ryhmä pitää jakaa keskeltä puoliksi, sinne huonokuntoisten ryhmään joutuu monta ihan urheilullista keskitason puurtajaa ja näille se voi olla kova paikka ja todella romuttaa itsetuntoa. Itse olin koululiikunnassa sellainen kasin oppilas, koska omat kilpalajini eivät tukeneet koululiikuntaa mitenkään ja olin varmaan juuri siellä puolen välin kieppehistössä joukkuelajeissa ja en todellakaan olisi ottanut hyvällä huumorilla, jos minut olisi pistetty sinne heikompien ryhmään.

Itse en näe tuota seurajoukkueissa niinkään ongelmana, koska siellä kaikki tietävät, että kyse on kilpaurheilusta ja ainakin minun ala-asteikäiset pojat osaavat kyllä hyvin analysoida asemansa joukkueessa. 

Ihmettelen nyt tätä alapeukkujen määrää mitä sain, kun kerroin miten lapseni mielestä nuo useammat joukkueet ovat hyvä. Siis joukkueet jaetaan joka kerta erikseen, ei siellä mitään kiinteitä tasoryhmiä todellakaan ole ja lapset ITSE  saavat valita joukkueensa. Todellakaan siellä ei kenenkään itsetunto romahtele tämän valinnanvapauden takia. Ja tietysti jos nyt on tyyliin suunnistusta, niin eihän siellä nyt mitään ryhmiin jakoja ole. Lapseni on siis itse sanonut, että tämä juttu on toiminut hyvin (silloin kun noin siis edes tehdään) ja oppilaat ovat tykänneet. En nyt yhtään käsitä mikä tässä on se ongelma. Kyllähän nyt joskus on voinut valita senkin mitä liikuntatunnilla tekee eli luistellessa osa vaikka pelaa ja osa "vain" luistelee ihan oman mielen mukaan. Minusta tuo valinnanvapaus (niillä reunaehdoilla, että jotain kuitenkin tekee ja oikeasti liikkuu) ennemmin vain lisää kiinnostusta liikuntaan. Ilmeisesti perusteinipoika ei vedä sitten hernettä nenään ihan niin herkästi kuin moni aikuinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunnan opettajat ovat epäonnistuneet tehtävässään.

Liikunnan voisi lakkauttaa ja tilalle matematiikan lisäopetusta ja suomen kielen tunteja lisää.

Liikunnan tunnit ovat vaarallisia vähän liikkuville. Ennen niillä oli ehkä järkevä tarkoitusperä.

Nykyään ei voi edes kuperkeikkaa harjoitella, kun osa on niin huonossa kunnossa että se vaarantaa terveyden. Pitäisi pysytellä realismissa ja unohtaa kuperkeikat ja pallopelit.

Tilalle vain pakollista kävelyä. Kävely voisi olla asepalveluksen kaltaista yksilönvapauksia riistävää toimintaa viikonloppuisin la-su. Tarkoituksena olisi kävellä 2h päivässä, eli yhteensä neljä tuntia kävelyä.

Siinä tulisi viikon liikuntasuositukset kutakuinkin suoritettua minimimäärissä.

Liikunnan opetuksessa on se vika, että erittäin huonokuntoiset ja aktiivisesti liikkuvat lapset laitetaan samaan ryhmään tekemään samaa asiaa, usein kilpailemaankin toisiaan vastaan. Ennen tämä ehkä jotenkin onnistui, kun tosi huonokuntoisia ei juurikaan ollut, mutta harva myöskään erityisesti treenasi mitään lajia. Ei aikuistenkaan kohdalla ajatella, että joku sairaalloisen lihava laitetaan juoksemaan maratoonaria vastaan, sehän olisi todella typerää. Nyt huonokuntoisille jää vain jatkuvasti huono maku suuhun liikuntatunneista, vaikka kaunis ajatus olisi innostaa heitä liikkumaan vapaa-ajallakin, ja hyväkuntoiset kyllästyvät.

Onko se liikunnan opetuksen vika, että osa lapsista on jo ensimmäiselle luokalle tultaessa erittäin huonokuntoisia ja sairaalloisen lihavia? Entä auttaisiko tähän tilanteeseen se, että huonokuntoisia liikutettaisiin entistä vähemmän eikä heiltä esimerkiksi vaadittaisi juoksemista?

Fakta on se, että kunto paranee liikkumalla ja jos näille liikkumattomille lapsille tehdään jokin eriytetty opetusohjelma, jossa ei joudu liikkumaan kovaa, heidän kuntonsa vain heikkenee. Tottakait heille voisi myös kehittää järkevän kuntoiluohjelman, jolla heidät saataisiin kuntoon, mutta lapset eivät keskimäärin tykkää kuntoilusta kuntoilun vuoksi ja voin vain kuvitella sitä vanhempien ulinan määrää, jos hyväkuntoiset saavat pelata säbää ja "fat camp" lenkkeilee ja tekee lihaskuntoharjoituksia. 

Jaahas, olin saanut vielä vastauksen. Kyllä minun poikani yläkoululuokalla ainakin on nuori liikunnanopettaja keksinyt tällaisen hyvän idean, että kun porukassa on niitä, jotka vaikka tosissaan harrastavat jotain lajia ja toisia, jotka eivät, pelataan pelejä kahdessa porukassa. Ne, jotka pelaavat hyväkuntoisina ja tosissaan, saavat pelata mieleisellään tavalla, ja kyllä ne "huonommatkin" siellä juoksevat ja hikoavat omassa pelissään. Mutta heillä ei ole sitä jatkuvaa painetta, että heitä pidetään ihan p*skoina joukkueen pilaajina, kun eivät pelaa näiden parhaimpien kanssa. Mikä tässä nyt on ongelma? Kaikki liikkuvat ja kunto kohoaa, eikä ole edes paha mieli joka liikuntatunnin jälkeen.

Tasoryhmät on monelle vanhemmalle punainen vaate, versinkin jos se oma tenava kuuluu heikompaan ryhmään. Ei ole kuin reilu viikko kun puhuttiin asiasta kaverin kanssa, joka on erään seuran valmennuspäällikkö. Joku mamma oli tullut linjoja pitkin kimppuun kun se oma lapsi ei päässyt parempien mukana turnaukseen. Heillä se heikompi joukkue pelasi seuraavana viikonloppuna toisessa turnauksessa, mutta eihän se lapsi sinne voinut sitten lähteä.

No joo, ehkä tuo seuratoiminta on tässä asiassa erilaista kuin koululiikunta. Harva vanhempi nyt oikeasti edes tietää mitä liikuntatunneilla noin tarkemmin tapahtuu. Oma lapseni on ihan hyväkuntoinen, mutta joissain lajeissa on parempi kuin toisissa ja vaihtelee sitten varmaan onko "paremmassa" vai "huonommassa" joukkueessa. Ei se noille nuorille ole mikään iso juttu. Mutta sitä hän siis kehui, että tunnelma liikuntatunneilla on hauskempi näin. Luulisin, että se voi innostaa liikkumaan heitäkin, jotka eivät ole hyvässä kunnossa. Ja varmaankin ihan konkreettisesti noilla tunneilla liikkuvat enemmän, kun vastus ei ole ihan lannistava vaan itsekin voi onnistua syöttämään nappisyötön tms., kun ne toiset eivät ole pelanneet kymmentä vuotta jalkapalloa monta kertaa viikossa.

Nuo tasoryhmät voivat olla ihan mukava juttu niiden huonokuntoisten mielestä, mutta jos ryhmä pitää jakaa keskeltä puoliksi, sinne huonokuntoisten ryhmään joutuu monta ihan urheilullista keskitason puurtajaa ja näille se voi olla kova paikka ja todella romuttaa itsetuntoa. Itse olin koululiikunnassa sellainen kasin oppilas, koska omat kilpalajini eivät tukeneet koululiikuntaa mitenkään ja olin varmaan juuri siellä puolen välin kieppehistössä joukkuelajeissa ja en todellakaan olisi ottanut hyvällä huumorilla, jos minut olisi pistetty sinne heikompien ryhmään.

Itse en näe tuota seurajoukkueissa niinkään ongelmana, koska siellä kaikki tietävät, että kyse on kilpaurheilusta ja ainakin minun ala-asteikäiset pojat osaavat kyllä hyvin analysoida asemansa joukkueessa. 

Ihmettelen nyt tätä alapeukkujen määrää mitä sain, kun kerroin miten lapseni mielestä nuo useammat joukkueet ovat hyvä. Siis joukkueet jaetaan joka kerta erikseen, ei siellä mitään kiinteitä tasoryhmiä todellakaan ole ja lapset ITSE  saavat valita joukkueensa. Todellakaan siellä ei kenenkään itsetunto romahtele tämän valinnanvapauden takia. Ja tietysti jos nyt on tyyliin suunnistusta, niin eihän siellä nyt mitään ryhmiin jakoja ole. Lapseni on siis itse sanonut, että tämä juttu on toiminut hyvin (silloin kun noin siis edes tehdään) ja oppilaat ovat tykänneet. En nyt yhtään käsitä mikä tässä on se ongelma. Kyllähän nyt joskus on voinut valita senkin mitä liikuntatunnilla tekee eli luistellessa osa vaikka pelaa ja osa "vain" luistelee ihan oman mielen mukaan. Minusta tuo valinnanvapaus (niillä reunaehdoilla, että jotain kuitenkin tekee ja oikeasti liikkuu) ennemmin vain lisää kiinnostusta liikuntaan. Ilmeisesti perusteinipoika ei vedä sitten hernettä nenään ihan niin herkästi kuin moni aikuinen?

Hyväkuntoinen poikasi on tyytyväinen, että rapakuntoiset eivät ole pilaamassa heidän pelejään. Miltäköhän niistä huonokuntoisista tuntuu, kun he joutuvat joka liikkatunnilla itse luokan edessä myöntämään, että he eivät pärjää muille.

Vierailija kirjoitti:

Liikkuminen-liikkumattomuus heijastelee yhä syvempiä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Paljon liikkuvat perheet muodostavat eräänlaisen brändin perheelleen. On lentopalloperheitä, jääkiekkoperheitä .... .pahimmillaan tuo perhebrändäys saa uskonnollisia piirteitä. Köyhien yh-perheiden on tuohon sekaan turha yrittää pyrkiä.

Luokkaerojahan tämä heijastelee, mutta itse näkisin että niin päin, että intohimoiset urheiluperheet lähes aina ovat duunariperheitä.

Keskiluokkaiset ja etenkin korkeasti koulutetut arvostavat toisenlaista elämää ja toisenlaista vapaa-aikaa. Heille liikunta on enemmän toimintakyvyn ylläpitoa kuin suuren intohimon toteuttamista.

Toki Suomessa luokkaerot ovat pieniä, ja korkeakoulutetuiksi lasketaan nykyään monet suorittavaa työtä tekevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikkuminen-liikkumattomuus heijastelee yhä syvempiä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Paljon liikkuvat perheet muodostavat eräänlaisen brändin perheelleen. On lentopalloperheitä, jääkiekkoperheitä .... .pahimmillaan tuo perhebrändäys saa uskonnollisia piirteitä. Köyhien yh-perheiden on tuohon sekaan turha yrittää pyrkiä.

Kun kirjoittelet tuollaisia idioottimaisuuksia yhä syvemmistä luokkaeroista, niin kait sentään tajuat, että luokkaerot eivät ikinä historiassa ole olleet näin matalat ja köyhät eivät ikinä ole olleet näin varakkaita.

Alapeukuttaja voi kertoa, milloin historiassa Suomen köyhillä on ollut enemmän rahaa käytettävissä. Milloin köyhien vanhempien isot ongelmat ovat olleet, että heidän lapsensa ei saa yhtä ammattitasoista kilpaurheiluvalmennusta kuin varakkaiden lapset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikkuminen-liikkumattomuus heijastelee yhä syvempiä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Paljon liikkuvat perheet muodostavat eräänlaisen brändin perheelleen. On lentopalloperheitä, jääkiekkoperheitä .... .pahimmillaan tuo perhebrändäys saa uskonnollisia piirteitä. Köyhien yh-perheiden on tuohon sekaan turha yrittää pyrkiä.

Luokkaerojahan tämä heijastelee, mutta itse näkisin että niin päin, että intohimoiset urheiluperheet lähes aina ovat duunariperheitä.

Keskiluokkaiset ja etenkin korkeasti koulutetut arvostavat toisenlaista elämää ja toisenlaista vapaa-aikaa. Heille liikunta on enemmän toimintakyvyn ylläpitoa kuin suuren intohimon toteuttamista.

Toki Suomessa luokkaerot ovat pieniä, ja korkeakoulutetuiksi lasketaan nykyään monet suorittavaa työtä tekevät.

Jos intohimoisella urheiluperheellä tarkoitetaan sitä, että isi tappelee kännissä vastustajajoukkueen fanien kanssa, niin varmaan pitää paikkaansa.

Jos taas tarkotetaan sitä, että perheessä liikutaan aktiivisesti ja lapsia kannustetaan urheilulliseen elämäntapaan, niin tuo nyt ei vaan pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Kaikki täällä hokevat tuota samaa, mutta tuo ei ole mikään vastaus. Lapsista ei saada liikunnallisempia sillä, että heiltä kielletään kaikki liikuntaa kivempi tekeminen vaan sillä, että liikunnasta tehdään kivempaa. Jostain syystä tilanne nyt tällä hetkellä on se, että käytännössä ne lapset, jotka liikkuvat seuroissa aktiivisesti ovat niitä liikkuvia lapsia ja ne, jotka eivät harrasta aktiivisesti mitään, eivät liiku käytännössä ollenkaan. Tästä voisi siis päätellä, että lapset tykkäävät enemmän tavoitteellisesta liikkumisesta urheiluseuroissa kuin kävelylenkeistä vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin näissä keskusteluissa aina valitetaan siitä, että ei ole tarjolla matalan kynnyksen liikuntaa, vaikka todellisuudessa sitä on tarjolla aivan valtavasti, mutta lapset eivät pääasiassa halua käydä niissä. Todellisuudessa se, mitä halutaan on, että lasten liikunta olisi vanhempien kannalta mahdollisimman matalan kynnyksen toimintaa. Seuratoimintaan liittyvä kolmen K:n sääntö (kannusta, kuljeta, kustanna) tuntuu joistakin vanhemmista liian työläältä ja kuvitellaan, että lapset kyllä liikuttavat itseään, kunhan sen käskee ovesta ulos. 

Lisäksi vanhemmat valittavat, että heidän lapsensa eivät ole "urheilullisesti lahjakkaita", niin he eivät pääse mukaan joukkueisiin. No eivät kait ne pääse mukaan kilpajoukkueisiin enää 12 vuotiaina, kun muut ovat treenanneet 7 vuotta ja tämä yksi on lähinnä pyöristynyt vanhempiensa kanssa sohvalla. Pistäkää siis ne lapsenne liikkumaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Lajin vaihtaminen myöhemmällä iällä on helppoa, kun perus liikunnalliset ominaisuudet on kunnossa, mutta ihan tyhjästä aloittaminen on paljon vaikeampaa. 

Vielä kerran. Rautalangasta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa kilpaurheilua. Ja itse asiassa vapaa liikunta on usein tehokkaampaa kuin ne seuran treenit.

Vielä kerran. Rautalangasta. Tilastot ja nämäkin keskustelut osoittavat, että lapset eivät tänä päivänä liiku omalla ajallaan. Nämä lapset ovat hälyttävän huonossa kunnossa. Poikkeuksia tietenkin on, mutta yleiskuva on aivan selvä: seuroissa urheilevat lapset ovat hyvässä kunnossa, muut huonossa.

Sitten tulee vielä kysymys: onko kaikille näille lapsille ikinä annettu mahdollisuutta harrastaa kilpaurheilua vai ovatko vanhemmat vain päättäneet, että eivät jaksa kuskata lasta treeneihin ja hän on sitten jäänyt niin paljon jälkeen ikätovereistaan, ettei pärjää edes koululiikunnassa ja siirtää taas traumansa seuraavalle sulupolvelle.

Se kilpaurheilu on vain todella lyhyt tie. Lähes kaikki lopettavat teini-iässä, kun hommaan pitäisi alkaa uhrata lähes koko vapaa-aikansa, ja siltikin tiedossa on enimmäkseen epäonnistumisia useimmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunnan opettajat ovat epäonnistuneet tehtävässään.

Liikunnan voisi lakkauttaa ja tilalle matematiikan lisäopetusta ja suomen kielen tunteja lisää.

Liikunnan tunnit ovat vaarallisia vähän liikkuville. Ennen niillä oli ehkä järkevä tarkoitusperä.

Nykyään ei voi edes kuperkeikkaa harjoitella, kun osa on niin huonossa kunnossa että se vaarantaa terveyden. Pitäisi pysytellä realismissa ja unohtaa kuperkeikat ja pallopelit.

Tilalle vain pakollista kävelyä. Kävely voisi olla asepalveluksen kaltaista yksilönvapauksia riistävää toimintaa viikonloppuisin la-su. Tarkoituksena olisi kävellä 2h päivässä, eli yhteensä neljä tuntia kävelyä.

Siinä tulisi viikon liikuntasuositukset kutakuinkin suoritettua minimimäärissä.

Liikunnan opetuksessa on se vika, että erittäin huonokuntoiset ja aktiivisesti liikkuvat lapset laitetaan samaan ryhmään tekemään samaa asiaa, usein kilpailemaankin toisiaan vastaan. Ennen tämä ehkä jotenkin onnistui, kun tosi huonokuntoisia ei juurikaan ollut, mutta harva myöskään erityisesti treenasi mitään lajia. Ei aikuistenkaan kohdalla ajatella, että joku sairaalloisen lihava laitetaan juoksemaan maratoonaria vastaan, sehän olisi todella typerää. Nyt huonokuntoisille jää vain jatkuvasti huono maku suuhun liikuntatunneista, vaikka kaunis ajatus olisi innostaa heitä liikkumaan vapaa-ajallakin, ja hyväkuntoiset kyllästyvät.

Onko se liikunnan opetuksen vika, että osa lapsista on jo ensimmäiselle luokalle tultaessa erittäin huonokuntoisia ja sairaalloisen lihavia? Entä auttaisiko tähän tilanteeseen se, että huonokuntoisia liikutettaisiin entistä vähemmän eikä heiltä esimerkiksi vaadittaisi juoksemista?

Fakta on se, että kunto paranee liikkumalla ja jos näille liikkumattomille lapsille tehdään jokin eriytetty opetusohjelma, jossa ei joudu liikkumaan kovaa, heidän kuntonsa vain heikkenee. Tottakait heille voisi myös kehittää järkevän kuntoiluohjelman, jolla heidät saataisiin kuntoon, mutta lapset eivät keskimäärin tykkää kuntoilusta kuntoilun vuoksi ja voin vain kuvitella sitä vanhempien ulinan määrää, jos hyväkuntoiset saavat pelata säbää ja "fat camp" lenkkeilee ja tekee lihaskuntoharjoituksia. 

Jaahas, olin saanut vielä vastauksen. Kyllä minun poikani yläkoululuokalla ainakin on nuori liikunnanopettaja keksinyt tällaisen hyvän idean, että kun porukassa on niitä, jotka vaikka tosissaan harrastavat jotain lajia ja toisia, jotka eivät, pelataan pelejä kahdessa porukassa. Ne, jotka pelaavat hyväkuntoisina ja tosissaan, saavat pelata mieleisellään tavalla, ja kyllä ne "huonommatkin" siellä juoksevat ja hikoavat omassa pelissään. Mutta heillä ei ole sitä jatkuvaa painetta, että heitä pidetään ihan p*skoina joukkueen pilaajina, kun eivät pelaa näiden parhaimpien kanssa. Mikä tässä nyt on ongelma? Kaikki liikkuvat ja kunto kohoaa, eikä ole edes paha mieli joka liikuntatunnin jälkeen.

Tasoryhmät on monelle vanhemmalle punainen vaate, versinkin jos se oma tenava kuuluu heikompaan ryhmään. Ei ole kuin reilu viikko kun puhuttiin asiasta kaverin kanssa, joka on erään seuran valmennuspäällikkö. Joku mamma oli tullut linjoja pitkin kimppuun kun se oma lapsi ei päässyt parempien mukana turnaukseen. Heillä se heikompi joukkue pelasi seuraavana viikonloppuna toisessa turnauksessa, mutta eihän se lapsi sinne voinut sitten lähteä.

No joo, ehkä tuo seuratoiminta on tässä asiassa erilaista kuin koululiikunta. Harva vanhempi nyt oikeasti edes tietää mitä liikuntatunneilla noin tarkemmin tapahtuu. Oma lapseni on ihan hyväkuntoinen, mutta joissain lajeissa on parempi kuin toisissa ja vaihtelee sitten varmaan onko "paremmassa" vai "huonommassa" joukkueessa. Ei se noille nuorille ole mikään iso juttu. Mutta sitä hän siis kehui, että tunnelma liikuntatunneilla on hauskempi näin. Luulisin, että se voi innostaa liikkumaan heitäkin, jotka eivät ole hyvässä kunnossa. Ja varmaankin ihan konkreettisesti noilla tunneilla liikkuvat enemmän, kun vastus ei ole ihan lannistava vaan itsekin voi onnistua syöttämään nappisyötön tms., kun ne toiset eivät ole pelanneet kymmentä vuotta jalkapalloa monta kertaa viikossa.

Nuo tasoryhmät voivat olla ihan mukava juttu niiden huonokuntoisten mielestä, mutta jos ryhmä pitää jakaa keskeltä puoliksi, sinne huonokuntoisten ryhmään joutuu monta ihan urheilullista keskitason puurtajaa ja näille se voi olla kova paikka ja todella romuttaa itsetuntoa. Itse olin koululiikunnassa sellainen kasin oppilas, koska omat kilpalajini eivät tukeneet koululiikuntaa mitenkään ja olin varmaan juuri siellä puolen välin kieppehistössä joukkuelajeissa ja en todellakaan olisi ottanut hyvällä huumorilla, jos minut olisi pistetty sinne heikompien ryhmään.

Itse en näe tuota seurajoukkueissa niinkään ongelmana, koska siellä kaikki tietävät, että kyse on kilpaurheilusta ja ainakin minun ala-asteikäiset pojat osaavat kyllä hyvin analysoida asemansa joukkueessa. 

Ihmettelen nyt tätä alapeukkujen määrää mitä sain, kun kerroin miten lapseni mielestä nuo useammat joukkueet ovat hyvä. Siis joukkueet jaetaan joka kerta erikseen, ei siellä mitään kiinteitä tasoryhmiä todellakaan ole ja lapset ITSE  saavat valita joukkueensa. Todellakaan siellä ei kenenkään itsetunto romahtele tämän valinnanvapauden takia. Ja tietysti jos nyt on tyyliin suunnistusta, niin eihän siellä nyt mitään ryhmiin jakoja ole. Lapseni on siis itse sanonut, että tämä juttu on toiminut hyvin (silloin kun noin siis edes tehdään) ja oppilaat ovat tykänneet. En nyt yhtään käsitä mikä tässä on se ongelma. Kyllähän nyt joskus on voinut valita senkin mitä liikuntatunnilla tekee eli luistellessa osa vaikka pelaa ja osa "vain" luistelee ihan oman mielen mukaan. Minusta tuo valinnanvapaus (niillä reunaehdoilla, että jotain kuitenkin tekee ja oikeasti liikkuu) ennemmin vain lisää kiinnostusta liikuntaan. Ilmeisesti perusteinipoika ei vedä sitten hernettä nenään ihan niin herkästi kuin moni aikuinen?

Hyväkuntoinen poikasi on tyytyväinen, että rapakuntoiset eivät ole pilaamassa heidän pelejään. Miltäköhän niistä huonokuntoisista tuntuu, kun he joutuvat joka liikkatunnilla itse luokan edessä myöntämään, että he eivät pärjää muille.

Näin aikuisena, joka on ollut aikuisten kuntoutuksessa pari kertaa, olen huomannut, että joillakin aikuisilla on ollut vanhastaan jännitystä esim. pallopelejä kohtaan. Yhdessä ollaan sovittu, että pelataan vaan liikunnan takia eikä voiton takia. Jos on ollut jokin laji, joka ei kaikille sovi, esim. jos iho ei kestä uintia, niin muiden uidessa se yksi on voinut käydä esim. kuntosalilla tai kävelyllä. Kaikki ovat yleensä tykänneet, kun on huomattu, ettei ole sellaista suorituspainetta kuin koulussa. Kunto on silti noussut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikkuminen-liikkumattomuus heijastelee yhä syvempiä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Paljon liikkuvat perheet muodostavat eräänlaisen brändin perheelleen. On lentopalloperheitä, jääkiekkoperheitä .... .pahimmillaan tuo perhebrändäys saa uskonnollisia piirteitä. Köyhien yh-perheiden on tuohon sekaan turha yrittää pyrkiä.

Luokkaerojahan tämä heijastelee, mutta itse näkisin että niin päin, että intohimoiset urheiluperheet lähes aina ovat duunariperheitä.

Keskiluokkaiset ja etenkin korkeasti koulutetut arvostavat toisenlaista elämää ja toisenlaista vapaa-aikaa. Heille liikunta on enemmän toimintakyvyn ylläpitoa kuin suuren intohimon toteuttamista.

Toki Suomessa luokkaerot ovat pieniä, ja korkeakoulutetuiksi lasketaan nykyään monet suorittavaa työtä tekevät.

Jos intohimoisella urheiluperheellä tarkoitetaan sitä, että isi tappelee kännissä vastustajajoukkueen fanien kanssa, niin varmaan pitää paikkaansa.

Jos taas tarkotetaan sitä, että perheessä liikutaan aktiivisesti ja lapsia kannustetaan urheilulliseen elämäntapaan, niin tuo nyt ei vaan pidä paikkaansa.

Yllä oleva kirjoittaja mainitsi, että perhebrändäys saa jopa uskonnollisia piirteitä. Kyllä tämä elämäntapa valitettavasti kytkeytyy alempaan luokkaan. Nimenomaan siten, että perheellä on se yhteinen laki, jota lapsi harrastaa tai itkee ja harrastaa.

Keskiluokassa saatetaan toki nauttia futismammailusta, mutta keskiössä on aika se lapsi, ja kun lapsi vaihtaa lajia, ei mamman identiteetti siitä pirstaloidu. Ja keskiluokkaisuuteen kuuluu, että harrastus on aina alisteinen koulunkäynnille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikea vastaus lasten liikkumattomuudelle on kännykkä. Jos sitä ei olisi saatavilla niin lapsi etsii muuta toimintaa. Meillä menisi puhelin kavereiden ja harrastusten edelle jos ei rajoiteta.. Nykyään kun puhelimen käyttö on monilla lapsilla rajoittamatonta (meillä rajat) ja aikuiset näyttävät räpläämisellä mallia niin mitä muuta voi odottaa kuin puhelin addiktio. Vaikuttaa myös masennukseen, yksinäisyyteen, lukemattomuuteen jne.

Toinen syy on liikuntakerhojen puute. Ei ainakaan meilläpäin niitä ole. Niitä olisi koulujen/kaupunkin järjestettävä. Kaikkia lapsia ei kiinnosta kova kilpailu seurassa ja vanhempia kalliit kk-maksut. Tosin niitä voi vaivata osallistuja pula vaikka halukkaita olisi. Lapset työnnetään varmuudeksi seuroihin 'laadun' vuoksi.

Kaikki täällä hokevat tuota samaa, mutta tuo ei ole mikään vastaus. Lapsista ei saada liikunnallisempia sillä, että heiltä kielletään kaikki liikuntaa kivempi tekeminen vaan sillä, että liikunnasta tehdään kivempaa. Jostain syystä tilanne nyt tällä hetkellä on se, että käytännössä ne lapset, jotka liikkuvat seuroissa aktiivisesti ovat niitä liikkuvia lapsia ja ne, jotka eivät harrasta aktiivisesti mitään, eivät liiku käytännössä ollenkaan. Tästä voisi siis päätellä, että lapset tykkäävät enemmän tavoitteellisesta liikkumisesta urheiluseuroissa kuin kävelylenkeistä vanhempiensa kanssa.

Kuitenkin näissä keskusteluissa aina valitetaan siitä, että ei ole tarjolla matalan kynnyksen liikuntaa, vaikka todellisuudessa sitä on tarjolla aivan valtavasti, mutta lapset eivät pääasiassa halua käydä niissä. Todellisuudessa se, mitä halutaan on, että lasten liikunta olisi vanhempien kannalta mahdollisimman matalan kynnyksen toimintaa. Seuratoimintaan liittyvä kolmen K:n sääntö (kannusta, kuljeta, kustanna) tuntuu joistakin vanhemmista liian työläältä ja kuvitellaan, että lapset kyllä liikuttavat itseään, kunhan sen käskee ovesta ulos. 

Lisäksi vanhemmat valittavat, että heidän lapsensa eivät ole "urheilullisesti lahjakkaita", niin he eivät pääse mukaan joukkueisiin. No eivät kait ne pääse mukaan kilpajoukkueisiin enää 12 vuotiaina, kun muut ovat treenanneet 7 vuotta ja tämä yksi on lähinnä pyöristynyt vanhempiensa kanssa sohvalla. Pistäkää siis ne lapsenne liikkumaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Lajin vaihtaminen myöhemmällä iällä on helppoa, kun perus liikunnalliset ominaisuudet on kunnossa, mutta ihan tyhjästä aloittaminen on paljon vaikeampaa. 

Vielä kerran. Rautalangasta. Kaikki ihmiset eivät halua harrastaa kilpaurheilua. Ja itse asiassa vapaa liikunta on usein tehokkaampaa kuin ne seuran treenit.

Vielä kerran. Rautalangasta. Tilastot ja nämäkin keskustelut osoittavat, että lapset eivät tänä päivänä liiku omalla ajallaan. Nämä lapset ovat hälyttävän huonossa kunnossa. Poikkeuksia tietenkin on, mutta yleiskuva on aivan selvä: seuroissa urheilevat lapset ovat hyvässä kunnossa, muut huonossa.

Sitten tulee vielä kysymys: onko kaikille näille lapsille ikinä annettu mahdollisuutta harrastaa kilpaurheilua vai ovatko vanhemmat vain päättäneet, että eivät jaksa kuskata lasta treeneihin ja hän on sitten jäänyt niin paljon jälkeen ikätovereistaan, ettei pärjää edes koululiikunnassa ja siirtää taas traumansa seuraavalle sulupolvelle.

Kyllä on kannustettu harrastuksiin ja kuskattukin, jos se nyt sitten lasketaan liikuntaa edistäväksi asiaksi. Vaihdettu harrastuksesta toiseen ja ostettu taas uudet välineet. Liikuttu yhdessä eri tavoin ja näytetty mallia liikkumalla itse. Myös hyötyliikuntaa harrastettu jossain määrin. Lapsi on kuitenkin halunnut lopettaa harrastukset aina 0,5-3 vuoden päästä ja nyt murrosiässä nuo muutkaan keinot ei enää oikein toimi. "Kaikki" saa olla laitteilla jatkuvasti, vaikea sitäkään on enää rajoittaa tuntiin-pariin niin kuin ennen. Kännykän nettirajoitin piti ottaa pois kun koulussa käyttävät tunneilla. Hyviä ehdotuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunnan opettajat ovat epäonnistuneet tehtävässään.

Liikunnan voisi lakkauttaa ja tilalle matematiikan lisäopetusta ja suomen kielen tunteja lisää.

Liikunnan tunnit ovat vaarallisia vähän liikkuville. Ennen niillä oli ehkä järkevä tarkoitusperä.

Nykyään ei voi edes kuperkeikkaa harjoitella, kun osa on niin huonossa kunnossa että se vaarantaa terveyden. Pitäisi pysytellä realismissa ja unohtaa kuperkeikat ja pallopelit.

Tilalle vain pakollista kävelyä. Kävely voisi olla asepalveluksen kaltaista yksilönvapauksia riistävää toimintaa viikonloppuisin la-su. Tarkoituksena olisi kävellä 2h päivässä, eli yhteensä neljä tuntia kävelyä.

Siinä tulisi viikon liikuntasuositukset kutakuinkin suoritettua minimimäärissä.

Liikunnan opetuksessa on se vika, että erittäin huonokuntoiset ja aktiivisesti liikkuvat lapset laitetaan samaan ryhmään tekemään samaa asiaa, usein kilpailemaankin toisiaan vastaan. Ennen tämä ehkä jotenkin onnistui, kun tosi huonokuntoisia ei juurikaan ollut, mutta harva myöskään erityisesti treenasi mitään lajia. Ei aikuistenkaan kohdalla ajatella, että joku sairaalloisen lihava laitetaan juoksemaan maratoonaria vastaan, sehän olisi todella typerää. Nyt huonokuntoisille jää vain jatkuvasti huono maku suuhun liikuntatunneista, vaikka kaunis ajatus olisi innostaa heitä liikkumaan vapaa-ajallakin, ja hyväkuntoiset kyllästyvät.

Onko se liikunnan opetuksen vika, että osa lapsista on jo ensimmäiselle luokalle tultaessa erittäin huonokuntoisia ja sairaalloisen lihavia? Entä auttaisiko tähän tilanteeseen se, että huonokuntoisia liikutettaisiin entistä vähemmän eikä heiltä esimerkiksi vaadittaisi juoksemista?

Fakta on se, että kunto paranee liikkumalla ja jos näille liikkumattomille lapsille tehdään jokin eriytetty opetusohjelma, jossa ei joudu liikkumaan kovaa, heidän kuntonsa vain heikkenee. Tottakait heille voisi myös kehittää järkevän kuntoiluohjelman, jolla heidät saataisiin kuntoon, mutta lapset eivät keskimäärin tykkää kuntoilusta kuntoilun vuoksi ja voin vain kuvitella sitä vanhempien ulinan määrää, jos hyväkuntoiset saavat pelata säbää ja "fat camp" lenkkeilee ja tekee lihaskuntoharjoituksia. 

Jaahas, olin saanut vielä vastauksen. Kyllä minun poikani yläkoululuokalla ainakin on nuori liikunnanopettaja keksinyt tällaisen hyvän idean, että kun porukassa on niitä, jotka vaikka tosissaan harrastavat jotain lajia ja toisia, jotka eivät, pelataan pelejä kahdessa porukassa. Ne, jotka pelaavat hyväkuntoisina ja tosissaan, saavat pelata mieleisellään tavalla, ja kyllä ne "huonommatkin" siellä juoksevat ja hikoavat omassa pelissään. Mutta heillä ei ole sitä jatkuvaa painetta, että heitä pidetään ihan p*skoina joukkueen pilaajina, kun eivät pelaa näiden parhaimpien kanssa. Mikä tässä nyt on ongelma? Kaikki liikkuvat ja kunto kohoaa, eikä ole edes paha mieli joka liikuntatunnin jälkeen.

Tasoryhmät on monelle vanhemmalle punainen vaate, versinkin jos se oma tenava kuuluu heikompaan ryhmään. Ei ole kuin reilu viikko kun puhuttiin asiasta kaverin kanssa, joka on erään seuran valmennuspäällikkö. Joku mamma oli tullut linjoja pitkin kimppuun kun se oma lapsi ei päässyt parempien mukana turnaukseen. Heillä se heikompi joukkue pelasi seuraavana viikonloppuna toisessa turnauksessa, mutta eihän se lapsi sinne voinut sitten lähteä.

No joo, ehkä tuo seuratoiminta on tässä asiassa erilaista kuin koululiikunta. Harva vanhempi nyt oikeasti edes tietää mitä liikuntatunneilla noin tarkemmin tapahtuu. Oma lapseni on ihan hyväkuntoinen, mutta joissain lajeissa on parempi kuin toisissa ja vaihtelee sitten varmaan onko "paremmassa" vai "huonommassa" joukkueessa. Ei se noille nuorille ole mikään iso juttu. Mutta sitä hän siis kehui, että tunnelma liikuntatunneilla on hauskempi näin. Luulisin, että se voi innostaa liikkumaan heitäkin, jotka eivät ole hyvässä kunnossa. Ja varmaankin ihan konkreettisesti noilla tunneilla liikkuvat enemmän, kun vastus ei ole ihan lannistava vaan itsekin voi onnistua syöttämään nappisyötön tms., kun ne toiset eivät ole pelanneet kymmentä vuotta jalkapalloa monta kertaa viikossa.

Nuo tasoryhmät voivat olla ihan mukava juttu niiden huonokuntoisten mielestä, mutta jos ryhmä pitää jakaa keskeltä puoliksi, sinne huonokuntoisten ryhmään joutuu monta ihan urheilullista keskitason puurtajaa ja näille se voi olla kova paikka ja todella romuttaa itsetuntoa. Itse olin koululiikunnassa sellainen kasin oppilas, koska omat kilpalajini eivät tukeneet koululiikuntaa mitenkään ja olin varmaan juuri siellä puolen välin kieppehistössä joukkuelajeissa ja en todellakaan olisi ottanut hyvällä huumorilla, jos minut olisi pistetty sinne heikompien ryhmään.

Itse en näe tuota seurajoukkueissa niinkään ongelmana, koska siellä kaikki tietävät, että kyse on kilpaurheilusta ja ainakin minun ala-asteikäiset pojat osaavat kyllä hyvin analysoida asemansa joukkueessa. 

Ihmettelen nyt tätä alapeukkujen määrää mitä sain, kun kerroin miten lapseni mielestä nuo useammat joukkueet ovat hyvä. Siis joukkueet jaetaan joka kerta erikseen, ei siellä mitään kiinteitä tasoryhmiä todellakaan ole ja lapset ITSE  saavat valita joukkueensa. Todellakaan siellä ei kenenkään itsetunto romahtele tämän valinnanvapauden takia. Ja tietysti jos nyt on tyyliin suunnistusta, niin eihän siellä nyt mitään ryhmiin jakoja ole. Lapseni on siis itse sanonut, että tämä juttu on toiminut hyvin (silloin kun noin siis edes tehdään) ja oppilaat ovat tykänneet. En nyt yhtään käsitä mikä tässä on se ongelma. Kyllähän nyt joskus on voinut valita senkin mitä liikuntatunnilla tekee eli luistellessa osa vaikka pelaa ja osa "vain" luistelee ihan oman mielen mukaan. Minusta tuo valinnanvapaus (niillä reunaehdoilla, että jotain kuitenkin tekee ja oikeasti liikkuu) ennemmin vain lisää kiinnostusta liikuntaan. Ilmeisesti perusteinipoika ei vedä sitten hernettä nenään ihan niin herkästi kuin moni aikuinen?

Hyväkuntoinen poikasi on tyytyväinen, että rapakuntoiset eivät ole pilaamassa heidän pelejään. Miltäköhän niistä huonokuntoisista tuntuu, kun he joutuvat joka liikkatunnilla itse luokan edessä myöntämään, että he eivät pärjää muille.

Näin aikuisena, joka on ollut aikuisten kuntoutuksessa pari kertaa, olen huomannut, että joillakin aikuisilla on ollut vanhastaan jännitystä esim. pallopelejä kohtaan. Yhdessä ollaan sovittu, että pelataan vaan liikunnan takia eikä voiton takia. Jos on ollut jokin laji, joka ei kaikille sovi, esim. jos iho ei kestä uintia, niin muiden uidessa se yksi on voinut käydä esim. kuntosalilla tai kävelyllä. Kaikki ovat yleensä tykänneet, kun on huomattu, ettei ole sellaista suorituspainetta kuin koulussa. Kunto on silti noussut.

Mitä tarkoittaa pelataan vain liikunnan takia pallopeleissä? Saako sitä palloa yrittää pistää vastustajan maaliin? Vai että jos yksi ei jaksa juosta, niin kukaan ei saa juosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liikunnan opettajat ovat epäonnistuneet tehtävässään.

Liikunnan voisi lakkauttaa ja tilalle matematiikan lisäopetusta ja suomen kielen tunteja lisää.

Liikunnan tunnit ovat vaarallisia vähän liikkuville. Ennen niillä oli ehkä järkevä tarkoitusperä.

Nykyään ei voi edes kuperkeikkaa harjoitella, kun osa on niin huonossa kunnossa että se vaarantaa terveyden. Pitäisi pysytellä realismissa ja unohtaa kuperkeikat ja pallopelit.

Tilalle vain pakollista kävelyä. Kävely voisi olla asepalveluksen kaltaista yksilönvapauksia riistävää toimintaa viikonloppuisin la-su. Tarkoituksena olisi kävellä 2h päivässä, eli yhteensä neljä tuntia kävelyä.

Siinä tulisi viikon liikuntasuositukset kutakuinkin suoritettua minimimäärissä.

Liikunnan opetuksessa on se vika, että erittäin huonokuntoiset ja aktiivisesti liikkuvat lapset laitetaan samaan ryhmään tekemään samaa asiaa, usein kilpailemaankin toisiaan vastaan. Ennen tämä ehkä jotenkin onnistui, kun tosi huonokuntoisia ei juurikaan ollut, mutta harva myöskään erityisesti treenasi mitään lajia. Ei aikuistenkaan kohdalla ajatella, että joku sairaalloisen lihava laitetaan juoksemaan maratoonaria vastaan, sehän olisi todella typerää. Nyt huonokuntoisille jää vain jatkuvasti huono maku suuhun liikuntatunneista, vaikka kaunis ajatus olisi innostaa heitä liikkumaan vapaa-ajallakin, ja hyväkuntoiset kyllästyvät.

Onko se liikunnan opetuksen vika, että osa lapsista on jo ensimmäiselle luokalle tultaessa erittäin huonokuntoisia ja sairaalloisen lihavia? Entä auttaisiko tähän tilanteeseen se, että huonokuntoisia liikutettaisiin entistä vähemmän eikä heiltä esimerkiksi vaadittaisi juoksemista?

Fakta on se, että kunto paranee liikkumalla ja jos näille liikkumattomille lapsille tehdään jokin eriytetty opetusohjelma, jossa ei joudu liikkumaan kovaa, heidän kuntonsa vain heikkenee. Tottakait heille voisi myös kehittää järkevän kuntoiluohjelman, jolla heidät saataisiin kuntoon, mutta lapset eivät keskimäärin tykkää kuntoilusta kuntoilun vuoksi ja voin vain kuvitella sitä vanhempien ulinan määrää, jos hyväkuntoiset saavat pelata säbää ja "fat camp" lenkkeilee ja tekee lihaskuntoharjoituksia. 

Jaahas, olin saanut vielä vastauksen. Kyllä minun poikani yläkoululuokalla ainakin on nuori liikunnanopettaja keksinyt tällaisen hyvän idean, että kun porukassa on niitä, jotka vaikka tosissaan harrastavat jotain lajia ja toisia, jotka eivät, pelataan pelejä kahdessa porukassa. Ne, jotka pelaavat hyväkuntoisina ja tosissaan, saavat pelata mieleisellään tavalla, ja kyllä ne "huonommatkin" siellä juoksevat ja hikoavat omassa pelissään. Mutta heillä ei ole sitä jatkuvaa painetta, että heitä pidetään ihan p*skoina joukkueen pilaajina, kun eivät pelaa näiden parhaimpien kanssa. Mikä tässä nyt on ongelma? Kaikki liikkuvat ja kunto kohoaa, eikä ole edes paha mieli joka liikuntatunnin jälkeen.

Tasoryhmät on monelle vanhemmalle punainen vaate, versinkin jos se oma tenava kuuluu heikompaan ryhmään. Ei ole kuin reilu viikko kun puhuttiin asiasta kaverin kanssa, joka on erään seuran valmennuspäällikkö. Joku mamma oli tullut linjoja pitkin kimppuun kun se oma lapsi ei päässyt parempien mukana turnaukseen. Heillä se heikompi joukkue pelasi seuraavana viikonloppuna toisessa turnauksessa, mutta eihän se lapsi sinne voinut sitten lähteä.

No joo, ehkä tuo seuratoiminta on tässä asiassa erilaista kuin koululiikunta. Harva vanhempi nyt oikeasti edes tietää mitä liikuntatunneilla noin tarkemmin tapahtuu. Oma lapseni on ihan hyväkuntoinen, mutta joissain lajeissa on parempi kuin toisissa ja vaihtelee sitten varmaan onko "paremmassa" vai "huonommassa" joukkueessa. Ei se noille nuorille ole mikään iso juttu. Mutta sitä hän siis kehui, että tunnelma liikuntatunneilla on hauskempi näin. Luulisin, että se voi innostaa liikkumaan heitäkin, jotka eivät ole hyvässä kunnossa. Ja varmaankin ihan konkreettisesti noilla tunneilla liikkuvat enemmän, kun vastus ei ole ihan lannistava vaan itsekin voi onnistua syöttämään nappisyötön tms., kun ne toiset eivät ole pelanneet kymmentä vuotta jalkapalloa monta kertaa viikossa.

Nuo tasoryhmät voivat olla ihan mukava juttu niiden huonokuntoisten mielestä, mutta jos ryhmä pitää jakaa keskeltä puoliksi, sinne huonokuntoisten ryhmään joutuu monta ihan urheilullista keskitason puurtajaa ja näille se voi olla kova paikka ja todella romuttaa itsetuntoa. Itse olin koululiikunnassa sellainen kasin oppilas, koska omat kilpalajini eivät tukeneet koululiikuntaa mitenkään ja olin varmaan juuri siellä puolen välin kieppehistössä joukkuelajeissa ja en todellakaan olisi ottanut hyvällä huumorilla, jos minut olisi pistetty sinne heikompien ryhmään.

Itse en näe tuota seurajoukkueissa niinkään ongelmana, koska siellä kaikki tietävät, että kyse on kilpaurheilusta ja ainakin minun ala-asteikäiset pojat osaavat kyllä hyvin analysoida asemansa joukkueessa. 

Ihmettelen nyt tätä alapeukkujen määrää mitä sain, kun kerroin miten lapseni mielestä nuo useammat joukkueet ovat hyvä. Siis joukkueet jaetaan joka kerta erikseen, ei siellä mitään kiinteitä tasoryhmiä todellakaan ole ja lapset ITSE  saavat valita joukkueensa. Todellakaan siellä ei kenenkään itsetunto romahtele tämän valinnanvapauden takia. Ja tietysti jos nyt on tyyliin suunnistusta, niin eihän siellä nyt mitään ryhmiin jakoja ole. Lapseni on siis itse sanonut, että tämä juttu on toiminut hyvin (silloin kun noin siis edes tehdään) ja oppilaat ovat tykänneet. En nyt yhtään käsitä mikä tässä on se ongelma. Kyllähän nyt joskus on voinut valita senkin mitä liikuntatunnilla tekee eli luistellessa osa vaikka pelaa ja osa "vain" luistelee ihan oman mielen mukaan. Minusta tuo valinnanvapaus (niillä reunaehdoilla, että jotain kuitenkin tekee ja oikeasti liikkuu) ennemmin vain lisää kiinnostusta liikuntaan. Ilmeisesti perusteinipoika ei vedä sitten hernettä nenään ihan niin herkästi kuin moni aikuinen?

Hyväkuntoinen poikasi on tyytyväinen, että rapakuntoiset eivät ole pilaamassa heidän pelejään. Miltäköhän niistä huonokuntoisista tuntuu, kun he joutuvat joka liikkatunnilla itse luokan edessä myöntämään, että he eivät pärjää muille.

Poikani pärjää testeissä joissain jutuissa selvästi yli keskiarvon, joissain jutuissa jää alle eli ei ole huippukuntoinen. Monesti hän valitsee sen ryhmän, johon EI tule näitä paljon harrastavia, koska heidän luokallaan heissä on paljon näitä, jotka pelaa niin tosissaan, että oikeasti suuttuvat muiden virheistä jne. Eli valitsee usein mielellään sen enempi höntsämielisen porukan (jossa kuitenkin liikutaan, eikä istuta). Oikeasti se eri ryhmiin hakeutuminen esim. harrastustaustan, kaverien ym. mukaan ei tunnu olevan mitenkään traumaattista vaan ihan kivaa, mutta täällä sitä nyt ei vaan uskota. Onneksi opettaja on kuitenkin tuon hoksannut.