Lue keskustelun säännöt.
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien pitäisi liikkua lasten kanssa pienestä pitäen.
Tuo on varmasti totta. Toisaalta veikkaisin, että vanhemmat eivät ole yhtään lapsiaan paremmassa kunnossa. Millä siis aikuiset saataisiin liikkeelle lastensa kanssa?
-ap
En osaa vastata kysymykseen, mutta tiedän, mitkä seikat ovat hankaloittaneet JA lisänneet lasten kanssa liikkumista perheessäni, kun lapset olivat pieniä.
- omassa lapsuudenperheestä puuttui kokemus mukavasta liikunnasta. Oli kuitenkin joka viikonloppuisia hiihtoretkiä ja pakotettua puolukanpoimintaa. Kumpikin oli pelkkää suorittamista eli kiinnosti vain vanhempia ja lasten tehtävä oli olla hiljaa ja seurata perässä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että taidot eivät muutu elämäntavaksi, jos niitä ei ole opittu myönteisessä ilmapiirissä.
- yksinäisyys. Lapsella voi olla kavereita mutta aikuisella ei.
- On tylsää tehdä vain asioita, joihin itse pystyy.
Olen siis huono liikuntakasvattaja, näin ajattelen. Siitä huolimatta lapseni ovat liikunnallisia nuoria aikuisia, joten lopulta geenit ratkaisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää ottaa mallia Islannista, jossa valtio maksaa yhden lapsen harrastuksen 18-vuotiaaksi saakka. Siellä on kuplahalleja koulujen vieressä ja ponilla itsekseen ratsastava alakoululainen ei ole outo näky maaseudulla. Yhtään mönkijää en nähnyt Islannissa ollessani.
Islannissa lasten ja nuorten päihteiden ja tupakan kokeilu ja käyttö vähenivät noin 50% uudistuksen alun jälkeen. Sen lisäksi ihmiset integroituvat islantilaiseen elämäntapaan.
Islannissaan kaupassa suurin naisten koko on 44 ja sitä suuremmat ovat jo erikoistuotteita, joita voi löytyä jostain erikoisputiikista. Välttämättä suurempia kokoja ei ole tarjolla edes turisteille suunnatuissa kaupoissa.
On ihan tavallista nähdä ihmisiä lenkkeilemässä tihkusateessa. Se tulee ja menee ja siihen ollaan totuttu. Islantilaisilla on nimenomaan liikunta korvannut nuoremmilla ikäluokilla päihteiden käytön sijasta ajanvietteenä. Nykyideaali ei myöskään suosi mitenkään nikotiinin värjäämiä hampaita kummallakaan sukupuolella.
Toki islantilaista vankilarealitya seuratessani ymmärsin, että Islannissakin poltetaan tupakkaa. Ilmiö on kuitenkin sellainen, ettei se hyppää mitenkään silmille Reyjavikissa. Siellä yleensä kaikki ylipainoiset ja julkisella paikalla tupakoivat mielletään ensin turisteiksi muutenkin.
No miten esim.minä liikkuisin kun olen yli koon 44 ja tykkään liikkua, muttei olisi minun kokoisilleni vaatteita? Typerää.
Se ei ole typerää, sinä olet typerä, kun et ymmärrä yksinkertaisia lauseita. Islannissa ei myydä normikaupoissa vaatteita sinun kokoisille, koska se ei ole kannattavaa. Islannissa on hyvin vähän sinun kokoisia ihmisiä ja kauppojen ei kannata pitää niitä kokoja hyllyssä. Ei sitä määrää mikään muu laki kuin kysynnän ja tarjonnan laki.
OECD:n vuoden 2020 tietojen mukaan islantilaiset ovat Euroopan lihavin kansa. 27 prosentilla islantilaisista bmi oli yli 30.
Vuonna 2016 Islanti meni ohi Yhdysvalloista. Tuolloin 67 prosenttia islantilaisista oli ylipainoisia, bmi yli 25, kun Yhdysvalloissa vastaava luku oli 66 prosenttia.
Kurjaa, jos koko maassa ei ole vaatteita heille.
-eri
Tyyppi kirjoitti:
No niinpä!! Nykyään hankitaan lapset 16- vuotiaana ja sit itketään kun ei jaksetakaan hoitaa niitä ja katotaan päivät pitkät puhelinta ja kun lapsi yrittää ottaa kontaktia niin Facessa surffaava äiti käskee lapsen hiivattiin häiritsemästä. Ja lapsista tulee nepsyjä jotka hyppii seinillä ja yläkoulussa käyttää huumeita ja niistä tulee eristäytyneitä ja mt- ongelmaisia.
Että joo.
Nykyään nimenomaan hankitaan lapset vanhempana kuin koskaan historiassa.
Vierailija kirjoitti:
Metsään ja pienenä. Vanhempien pitäisi opettaa lapset leikkimään ja liikkumaan.
Ikävä kyllä meillä on sohvavanhempien sukupuoli, jonka mielestä kivaa on vain kun on varaa ostaa sitä. Pitää olla puitteet, pelit ja vehkeet ja palkinnoksi herkuttelua/hemmottelua jos jaksaa hetken liikkua.
Niinpä meillä on lapsia joiden pitää päästä HopLoppiin tms huvipuistoon, jotta katseen malttaa nostaa ruudulta edes vähäksi aikaa.
Teininä pitää olla 5 000 - 10 000 euron harrastus valmentajineen ja kaikkineen.
Ratkaisuksi halutaan lisää rahaa jotta pysyttäisiin pykälää korkeamman tuloluokan kyydissä. Ja kilpavarustelu vain pahenee.
Tämä on valitettavan totta. Ei tarvitse kuin vilkaista aikuisia, niin tietää miksi lapset eivät liiku ja miksi lapset ovat lihavia. Aikuisetkin karttavat liikuntaa ja syövät ystävällisesti ilmaistuna ihan mitä sattuu ja ihan liikaa. Edes valtaosalla aikuisista ei ole mitään käryä siitä, että mikä on terveellistä ja mikä ei ja "herkutella" pitää useimpien mielestä ihan joka päivä, ja viikonloppuna vielä enemmän. Mitenpä tuollaiset sitten opettaisivat lapsillekaan yhtään mitään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yhden liikkumattoman ala-asteikäisen lapsen liikunnallinen vanhempi. Olen ilmoittanut lapsen eri lajeihin ja niitä on kokeillut 1-2 kauden ajan, mutta mitään niistä ei ole halunnut jatkaa. Syyksi sanoo ettei siellä ole ollut kavereita.
Koulun höntsäkerho oli lemppari, mutta se muutettiin palloilukerhoksi johon tuli juuri näitä futis- ja sählynharrastajia jotka kilpailevat verenmaku suussa joten tämäkin harrastus jäi. Lisäksi hänellä on muutama hyvä kaveri mutta he eivät ole liikunnallisia joten heistä ei saa seuraa ulos, ja yksin ei mene, eikä meillä vanhemmilla toki olisikaan sydäntä pakottaa yksin esim. pyöräilemään.
Ollaan kysytty mitä haluaisi harrastaa mutta mikään ei kuulemma kiinnosta. Maksaisin ratsastuksenkin jos vaan joku kiinnostaisi. Kokeiltu ollaan golfkoulukin, ajatuksella ettei lapsi ole mikään sähäkkä joukkuepelaaja (sellaistakin lajia kokeillut harrastaa) ja tykkää rauhallisemman temmon harrastuksista mutta ei. Taloyhtiön pihalla ei ole leikkipaikkaa joten omalla pihalla ei kuulemma keksi mitään ja kohta alkaakin olla teini joten pihaleikkien aika ohi.
Kertokaa mitä ihmettä tässä voi tehdä, kun ei toista voi pakottaakkaan? Sitten on tuo sisarus, jonka kanssa ei tällaista ongelmaa ole vaan ilolla käy liikuntaharrastuksissaan useamman kerran viikkoon.
Toisaalta aika moneen juttuun vanhemmat pakottavat lapsensa.
Meillä toiselta pojalta loppui jostain syystä into jalkapalloon. Totesimme, että jos hän haluaa lopettaa sen, niin se on OK, mutta jotain urheilullista on pakko tehdä. Annoimme kolme vaihtoehtoa:
1. Joku ohjattu urheilu harrastus.
2. Liikkuminen vanhempien kanssa vanhempien harrastuksissa (tässä oli ehtona, että mukaan lähdetään kitisemättä eikä tule joka päiväistä kiistaa, että mennäänkö vai ei)
3. Itsenäinen liikkuminen (tässä ehtona oli, että sinne ulos lähdetään säästä riippumatta ja ilman tappeluita ja siellä tehdään jotain järkevää)
Poika valitsi vaihtoehdon yksi ja muutaman lajikokeilun jälkeen päädyttiin korikseen ja hän on tällä hetkellä aivan äärettömän innostunut lajista ja pelaa jo kilparyhmässä.
Sanoisin siis, että jotain tiettyä juttua ei voi/kannata pakottaa, mutta voit kyllä sanoa, että jotain pitää tehdä.
Tuo kuulostaa erittäin järkevältä linjalta. Lapsen pitää saada tehdä ikätasolleen sopivia päätöksiä, mutta aikuisen pitää muistaa ottaa aikuisen rooli isoissa linjoissa. Lapsi saa päättää, pukeeko keltaisen vai punaisen pipon, mutta ei saa päättää, ettei tarvitse pipoa ollenkaan pakkasella. Ihan sama liikunnan kanssa. Lapsi saa päättää, miten liikkuu, mutta ei liikkuuko.
Tämä linja kannattaa ottaa aivan pienestä pitäen, koska jos se, että liikkua pitää on lapselle kokoajan itsestään selvyys, kapinointia on paljon vähemmän kuin, jos alkaa potkimaan muutamaksi vuodeksi sohvalle jämähtänyttä teiniä uudestaan liikkeelle, kun 8. luokan Move-testin tulokset järkyttävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yhden liikkumattoman ala-asteikäisen lapsen liikunnallinen vanhempi. Olen ilmoittanut lapsen eri lajeihin ja niitä on kokeillut 1-2 kauden ajan, mutta mitään niistä ei ole halunnut jatkaa. Syyksi sanoo ettei siellä ole ollut kavereita.
Koulun höntsäkerho oli lemppari, mutta se muutettiin palloilukerhoksi johon tuli juuri näitä futis- ja sählynharrastajia jotka kilpailevat verenmaku suussa joten tämäkin harrastus jäi. Lisäksi hänellä on muutama hyvä kaveri mutta he eivät ole liikunnallisia joten heistä ei saa seuraa ulos, ja yksin ei mene, eikä meillä vanhemmilla toki olisikaan sydäntä pakottaa yksin esim. pyöräilemään.
Ollaan kysytty mitä haluaisi harrastaa mutta mikään ei kuulemma kiinnosta. Maksaisin ratsastuksenkin jos vaan joku kiinnostaisi. Kokeiltu ollaan golfkoulukin, ajatuksella ettei lapsi ole mikään sähäkkä joukkuepelaaja (sellaistakin lajia kokeillut harrastaa) ja tykkää rauhallisemman temmon harrastuksista mutta ei. Taloyhtiön pihalla ei ole leikkipaikkaa joten omalla pihalla ei kuulemma keksi mitään ja kohta alkaakin olla teini joten pihaleikkien aika ohi.
Kertokaa mitä ihmettä tässä voi tehdä, kun ei toista voi pakottaakkaan? Sitten on tuo sisarus, jonka kanssa ei tällaista ongelmaa ole vaan ilolla käy liikuntaharrastuksissaan useamman kerran viikkoon.
Toisaalta aika moneen juttuun vanhemmat pakottavat lapsensa.
Meillä toiselta pojalta loppui jostain syystä into jalkapalloon. Totesimme, että jos hän haluaa lopettaa sen, niin se on OK, mutta jotain urheilullista on pakko tehdä. Annoimme kolme vaihtoehtoa:
1. Joku ohjattu urheilu harrastus.
2. Liikkuminen vanhempien kanssa vanhempien harrastuksissa (tässä oli ehtona, että mukaan lähdetään kitisemättä eikä tule joka päiväistä kiistaa, että mennäänkö vai ei)
3. Itsenäinen liikkuminen (tässä ehtona oli, että sinne ulos lähdetään säästä riippumatta ja ilman tappeluita ja siellä tehdään jotain järkevää)
Poika valitsi vaihtoehdon yksi ja muutaman lajikokeilun jälkeen päädyttiin korikseen ja hän on tällä hetkellä aivan äärettömän innostunut lajista ja pelaa jo kilparyhmässä.
Sanoisin siis, että jotain tiettyä juttua ei voi/kannata pakottaa, mutta voit kyllä sanoa, että jotain pitää tehdä.
Tuo kuulostaa erittäin järkevältä linjalta. Lapsen pitää saada tehdä ikätasolleen sopivia päätöksiä, mutta aikuisen pitää muistaa ottaa aikuisen rooli isoissa linjoissa. Lapsi saa päättää, pukeeko keltaisen vai punaisen pipon, mutta ei saa päättää, ettei tarvitse pipoa ollenkaan pakkasella. Ihan sama liikunnan kanssa. Lapsi saa päättää, miten liikkuu, mutta ei liikkuuko.
Tämä linja kannattaa ottaa aivan pienestä pitäen, koska jos se, että liikkua pitää on lapselle kokoajan itsestään selvyys, kapinointia on paljon vähemmän kuin, jos alkaa potkimaan muutamaksi vuodeksi sohvalle jämähtänyttä teiniä uudestaan liikkeelle, kun 8. luokan Move-testin tulokset järkyttävät.
Oletko varma, että lapsi saa päättää, miten liikkuu? Täällähän juuri haukuttiin pataluhaksi lapsi ja vanhemmat, kun lapsi tykkäsi kävellä metsässä ja kuunnella linnunlaulua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yhden liikkumattoman ala-asteikäisen lapsen liikunnallinen vanhempi. Olen ilmoittanut lapsen eri lajeihin ja niitä on kokeillut 1-2 kauden ajan, mutta mitään niistä ei ole halunnut jatkaa. Syyksi sanoo ettei siellä ole ollut kavereita.
Koulun höntsäkerho oli lemppari, mutta se muutettiin palloilukerhoksi johon tuli juuri näitä futis- ja sählynharrastajia jotka kilpailevat verenmaku suussa joten tämäkin harrastus jäi. Lisäksi hänellä on muutama hyvä kaveri mutta he eivät ole liikunnallisia joten heistä ei saa seuraa ulos, ja yksin ei mene, eikä meillä vanhemmilla toki olisikaan sydäntä pakottaa yksin esim. pyöräilemään.
Ollaan kysytty mitä haluaisi harrastaa mutta mikään ei kuulemma kiinnosta. Maksaisin ratsastuksenkin jos vaan joku kiinnostaisi. Kokeiltu ollaan golfkoulukin, ajatuksella ettei lapsi ole mikään sähäkkä joukkuepelaaja (sellaistakin lajia kokeillut harrastaa) ja tykkää rauhallisemman temmon harrastuksista mutta ei. Taloyhtiön pihalla ei ole leikkipaikkaa joten omalla pihalla ei kuulemma keksi mitään ja kohta alkaakin olla teini joten pihaleikkien aika ohi.
Kertokaa mitä ihmettä tässä voi tehdä, kun ei toista voi pakottaakkaan? Sitten on tuo sisarus, jonka kanssa ei tällaista ongelmaa ole vaan ilolla käy liikuntaharrastuksissaan useamman kerran viikkoon.
Toisaalta aika moneen juttuun vanhemmat pakottavat lapsensa.
Meillä toiselta pojalta loppui jostain syystä into jalkapalloon. Totesimme, että jos hän haluaa lopettaa sen, niin se on OK, mutta jotain urheilullista on pakko tehdä. Annoimme kolme vaihtoehtoa:
1. Joku ohjattu urheilu harrastus.
2. Liikkuminen vanhempien kanssa vanhempien harrastuksissa (tässä oli ehtona, että mukaan lähdetään kitisemättä eikä tule joka päiväistä kiistaa, että mennäänkö vai ei)
3. Itsenäinen liikkuminen (tässä ehtona oli, että sinne ulos lähdetään säästä riippumatta ja ilman tappeluita ja siellä tehdään jotain järkevää)
Poika valitsi vaihtoehdon yksi ja muutaman lajikokeilun jälkeen päädyttiin korikseen ja hän on tällä hetkellä aivan äärettömän innostunut lajista ja pelaa jo kilparyhmässä.
Sanoisin siis, että jotain tiettyä juttua ei voi/kannata pakottaa, mutta voit kyllä sanoa, että jotain pitää tehdä.
Tuo kuulostaa erittäin järkevältä linjalta. Lapsen pitää saada tehdä ikätasolleen sopivia päätöksiä, mutta aikuisen pitää muistaa ottaa aikuisen rooli isoissa linjoissa. Lapsi saa päättää, pukeeko keltaisen vai punaisen pipon, mutta ei saa päättää, ettei tarvitse pipoa ollenkaan pakkasella. Ihan sama liikunnan kanssa. Lapsi saa päättää, miten liikkuu, mutta ei liikkuuko.
Tämä linja kannattaa ottaa aivan pienestä pitäen, koska jos se, että liikkua pitää on lapselle kokoajan itsestään selvyys, kapinointia on paljon vähemmän kuin, jos alkaa potkimaan muutamaksi vuodeksi sohvalle jämähtänyttä teiniä uudestaan liikkeelle, kun 8. luokan Move-testin tulokset järkyttävät.
Oletko varma, että lapsi saa päättää, miten liikkuu? Täällähän juuri haukuttiin pataluhaksi lapsi ja vanhemmat, kun lapsi tykkäsi kävellä metsässä ja kuunnella linnunlaulua.
Vanhemmat tietenkin asettavat tietyt raamit sille liikkumiselle. Voi vaikka olla, että tietyt lajit on suljettu pois taloudellisista tai kuljetuksellisista syistä. Lisäksi vaatimuksena voi olla, että sen liikunnan pitää olla ihan oikeaa liikuntaa eikä kukkien haistelua.
Kyseistä äitiä ei haukuttu pataluhaksi, koska hänen lapsensa tykkäsi kuunnella lintujen laulua. Hän sai palautetta, koska hänen lapsensa on testien mukaan kokonaisvaltaisesti erittäin huonossa kunnossa ja hän tuli tänne selittämään, että se johtuu lapsen temperamentista eikä asialle voi yhtään mitään. Siihen päälle vielä jäätävä uhriutuminen ja selittäminen, kuinka he oikeasti liikkuvat todella paljon, kuten ihan käyvät kävelyillä, riitti selkeästi ärsyttämään muutamaa tyyppiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä yhden liikkumattoman ala-asteikäisen lapsen liikunnallinen vanhempi. Olen ilmoittanut lapsen eri lajeihin ja niitä on kokeillut 1-2 kauden ajan, mutta mitään niistä ei ole halunnut jatkaa. Syyksi sanoo ettei siellä ole ollut kavereita.
Koulun höntsäkerho oli lemppari, mutta se muutettiin palloilukerhoksi johon tuli juuri näitä futis- ja sählynharrastajia jotka kilpailevat verenmaku suussa joten tämäkin harrastus jäi. Lisäksi hänellä on muutama hyvä kaveri mutta he eivät ole liikunnallisia joten heistä ei saa seuraa ulos, ja yksin ei mene, eikä meillä vanhemmilla toki olisikaan sydäntä pakottaa yksin esim. pyöräilemään.
Ollaan kysytty mitä haluaisi harrastaa mutta mikään ei kuulemma kiinnosta. Maksaisin ratsastuksenkin jos vaan joku kiinnostaisi. Kokeiltu ollaan golfkoulukin, ajatuksella ettei lapsi ole mikään sähäkkä joukkuepelaaja (sellaistakin lajia kokeillut harrastaa) ja tykkää rauhallisemman temmon harrastuksista mutta ei. Taloyhtiön pihalla ei ole leikkipaikkaa joten omalla pihalla ei kuulemma keksi mitään ja kohta alkaakin olla teini joten pihaleikkien aika ohi.
Kertokaa mitä ihmettä tässä voi tehdä, kun ei toista voi pakottaakkaan? Sitten on tuo sisarus, jonka kanssa ei tällaista ongelmaa ole vaan ilolla käy liikuntaharrastuksissaan useamman kerran viikkoon.
Toisaalta aika moneen juttuun vanhemmat pakottavat lapsensa.
Meillä toiselta pojalta loppui jostain syystä into jalkapalloon. Totesimme, että jos hän haluaa lopettaa sen, niin se on OK, mutta jotain urheilullista on pakko tehdä. Annoimme kolme vaihtoehtoa:
1. Joku ohjattu urheilu harrastus.
2. Liikkuminen vanhempien kanssa vanhempien harrastuksissa (tässä oli ehtona, että mukaan lähdetään kitisemättä eikä tule joka päiväistä kiistaa, että mennäänkö vai ei)
3. Itsenäinen liikkuminen (tässä ehtona oli, että sinne ulos lähdetään säästä riippumatta ja ilman tappeluita ja siellä tehdään jotain järkevää)
Poika valitsi vaihtoehdon yksi ja muutaman lajikokeilun jälkeen päädyttiin korikseen ja hän on tällä hetkellä aivan äärettömän innostunut lajista ja pelaa jo kilparyhmässä.
Sanoisin siis, että jotain tiettyä juttua ei voi/kannata pakottaa, mutta voit kyllä sanoa, että jotain pitää tehdä.
Tuo kuulostaa erittäin järkevältä linjalta. Lapsen pitää saada tehdä ikätasolleen sopivia päätöksiä, mutta aikuisen pitää muistaa ottaa aikuisen rooli isoissa linjoissa. Lapsi saa päättää, pukeeko keltaisen vai punaisen pipon, mutta ei saa päättää, ettei tarvitse pipoa ollenkaan pakkasella. Ihan sama liikunnan kanssa. Lapsi saa päättää, miten liikkuu, mutta ei liikkuuko.
Tämä linja kannattaa ottaa aivan pienestä pitäen, koska jos se, että liikkua pitää on lapselle kokoajan itsestään selvyys, kapinointia on paljon vähemmän kuin, jos alkaa potkimaan muutamaksi vuodeksi sohvalle jämähtänyttä teiniä uudestaan liikkeelle, kun 8. luokan Move-testin tulokset järkyttävät.
Oletko varma, että lapsi saa päättää, miten liikkuu? Täällähän juuri haukuttiin pataluhaksi lapsi ja vanhemmat, kun lapsi tykkäsi kävellä metsässä ja kuunnella linnunlaulua.
Et tainnut ihan ymmärtää lukemaasi. Tuohan oli ehdotus, että vanhempi päättää, että lapsi liikkuu, mutta lapsi saa itse päättää miten liikkuu. Ei mikään väite, että se menee kaikissa perheissä niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Metsään ja pienenä. Vanhempien pitäisi opettaa lapset leikkimään ja liikkumaan.
Ikävä kyllä meillä on sohvavanhempien sukupuoli, jonka mielestä kivaa on vain kun on varaa ostaa sitä. Pitää olla puitteet, pelit ja vehkeet ja palkinnoksi herkuttelua/hemmottelua jos jaksaa hetken liikkua.
Niinpä meillä on lapsia joiden pitää päästä HopLoppiin tms huvipuistoon, jotta katseen malttaa nostaa ruudulta edes vähäksi aikaa.
Teininä pitää olla 5 000 - 10 000 euron harrastus valmentajineen ja kaikkineen.
Ratkaisuksi halutaan lisää rahaa jotta pysyttäisiin pykälää korkeamman tuloluokan kyydissä. Ja kilpavarustelu vain pahenee.
Tämä on valitettavan totta. Ei tarvitse kuin vilkaista aikuisia, niin tietää miksi lapset eivät liiku ja miksi lapset ovat lihavia. Aikuisetkin karttavat liikuntaa ja syövät ystävällisesti ilmaistuna ihan mitä sattuu ja ihan liikaa. Edes valtaosalla aikuisista ei ole mitään käryä siitä, että mikä on terveellistä ja mikä ei ja "herkutella" pitää useimpien mielestä ihan joka päivä, ja viikonloppuna vielä enemmän. Mitenpä tuollaiset sitten opettaisivat lapsillekaan yhtään mitään?
Monissa lasten huonoon kuntoon ja lihavuuteen liittyvissä keskusteluissa korostuu anoreksian pelko. Lasten syömisiä ei saisi yhtään rajoittaa, ettei vain tule syömishäiriö. Sitten lapset saavat lihottaa itsensä jo ala-asteella sairaalloisen ylipainon mittoihin ja vanhemmat taputtavat itseään selkään, että ei tullut anorektikkoa meidän lapsesta.
Auttaisikohan asiaan, jos lasten (ja miksei aikuistenkin) lihomisesta alettaisiin puhumaan syömishäiriönä. Jos vanhemmat suhtautuisivat siihen yhtä vakavasti kuin anoreksiaan, ongelman ratkaisussa päästäisiin varmasti isosti eteenpäin. Ongelmien mittasuhteet ovat kuitenkin aivan eri luokkaa. Anoreksiaan sairastuu tytöistä 0,2 % ja pojista erittäin paljon vähemmän. Lapsista ylipainoisia on n. 33 %. On siis 300 kertaa todennäköisempää, että lapsestasi tulee ylipainoinen kuin anorektikko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähikoulut takaisin. Lapset kulkisivat koulumatkat itse ja koska päivät pysyisivät lyhyinä, heillä olisi voimia urheilla vielä koulupäivän jälkeen.
Kouluille kunnon pihat ja välituntileikit - ja tekemiset takaisin.
Kouluille harrastusmahdollisuuksia iltapäiviin ja kuntosalit.
Kyllä kouluilla on pääasiassa kunnon pihat ja iltapäivisinkin on vaikka mitä kerhoja. Varmasti enemmän kuin parikymmentä vuotta sitten.
On helppo sanoa, että välituntileikit ja -tekemiset takaisin, mutta miten? Ei minunkaan nuoruudessa aikuiset niitä järjestäneet. Miten pakotat lapset leikkimään, jos he eivät halua?
Jep. Mun lapsen koulu kyllä ainakin yrittää. Lapsille on liikkatunneilla ja ip-kerhossa opetettu näitä pihapelejä, koulun pihaan laitettiin juuri uusia kiipeilytelineitä, lisäksi siinä on metsää jossa lapset saa (toki rajatulla alueella) leikkiä. Yksi välkkä on puolen tunnin mittainen että ehtii oikeasti ulkoilla. On hiihtoladut, luistelukenttä, tennishalli ja iso liikuntasali ihan siinä koulun vieressä. Suurin osa lapsista asuu turvallisen kävelymatkan päässä koulusta, alueella on isojen teiden ali tehty alikulkuja jne, mutta silti koulun pihassa on aamuisin melkoinen trafiikki kun vanhemmat kuskaa lapsiaan kouluun. Meidän naapurissa asuvat lapsen luokkakaverit ei kuulemma _saa_ kävellä kouluun, reilu kilometri valaistua lenkkipolkua ja kevyen liikentaan väylää ja vain pienten pihakatujen ylityksiä pari. Autolla viedään ja haetaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä kuulin leikkipuistossa kesällä kun äiti kielsi lapsiaan juoksemasta ettei tule hiki. Ja siihen päälle vielä, että älä nyt kipee ettet putoo.
Seurustelin miehen kanssa, jolla oli 4. V lapsi. Sama homma.
Kävelimme metsäpolkua ja lapsi lähti juoksupyrähdykseen. Kielto.
Lapsi kiipesi noin 40 cm korkean ja leveän kivimuurin päälle ja halusi kulkea osan matkaa siinä. Kielto.
Kiipesi ison kaatuneen kannon päälle. Kielto.
Kiipesi tasapainoilemaan kaatuneen puunrungon päälle. Kielto.
Näitä vanhempia kyllä näkee. Mietin joskus että pitääköhän muut vanhemmat minua ihan vastuuttomana, kun kannustin lasta leikkipuistossa kiipeämään vielä vähän korkeammalle ja tsemppasin uskaltamaan vaikeampia juttuja, samalla kun muut samanikäisten vanhemmat suunnilleen piti kädestä ja kielsi edes yrittämästä jotain tasapainoilua siellä kiipeilytelineessä. Ne muut lapset ois tietysti halunneet kokeilla perässä kun yksi meni ja onnistui, mutta eivät saaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni jokainen tekee omat päätökse liikkuuko lapsi vai ei. Ei lapsia voi pakottaa
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni jokainen tekee omat päätökse liikkuuko lapsi vai ei. Ei lapsia voi pakottaa
Voiko lapsen pakottaa kouluun tai pistämään pipon päähän pakkasella? Te kaverivanhemmat ette tajua kuinka paljon tuhoa te teette lapsillenne. Luuletko, että lapsesi kiittelee sinua nelikymppisenä ensimmäisen sydänkohtauksen jälkeen siitä, ettet jaksanut roudata häntä harrastuksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin ihan oikeasti tietää, mistä move-testien tulkitsijat ovat repineet tuon tulkinnan, että 40 prosentilla testatuista on vaikeuksia selviytyä arjessa.
Veikkaan, ettei kukaan ole kysynyt selviytymisasiaa lapsilta itseltään. Tässä on vain haluttu repiä sensaatio-otsikoita.
Oma viidesluokkalaiseni ei saanut move-testistä varmastikaan kovin hyviä pisteitä. En tietenkään voi olla varma, mutta epäilen, että hänet on laskettu mukaan tähän 40 prosenttiin.
Hän on normaalipainoinen, oikeastaan hoikka, syö terveellisesti, harrastaa ohjattua liikuntaa kerran viikossa, tykkää retkeillä kesäisin, käy uimahallissa perheen kanssa kerran viikossa ja kävelyllä kanssani iltaisin. Taideharrastuksessaan hän on erittäin tavoitteellinen.
En mitenkään näe, miten hänellä olisi vaikeuksia selvitä arjessa. Ei hänen arkeensa kuulu viivajuoksu.
Ei asiaa tietenkään ole kysytty lapsilta. Monet aikuisetkaan eivät tajua, kuinka huonossa kunnossa he ovat, koska koko elämä on sopeutettu toimimaan oman kuntotason ympärillä. Jos vanhemmat kuskaavat lapsen kaikkialle autolla, ainut harrastus on pleikkari ja vanhemmat sattuvat vielä olemaan koululiikuntakielteisiä ja selittävät lapselleen, että niillä liikkatunneilla ie ole mitään väliä eikä edes kannata yrittää, niin miten se lapsi tajuaisi olla huolissaan tilanteestaan.
Tutkijat kyllä tietävät esimerkiksi hapenottokyvyn ja sydänsairauksien yhteyden tai heikkojen vatsalihasten ja selkävaivojen yhteyden ja siltä pohjalta on määritetty minimirajat, minkä sisällä pitäisi olla, että olisi hyvät edellytykset terveeseen elämään. 40 % lapsista ei täytä näitä.
Jep. Voihan nyt helvetti, lapsilta itseltäänhän sitä kuntoa tietenkin pitäisi kysyä, eikä missään tapauksessa testata mitattavissa olevin menetelmin :D. Olivatpa pöljiä tutkijoita, kun eivät tuota tajunneet. Ja lapset tietenkin päättävät täysin, että mitä syövät ja muutenkin kaikesta mitä tekevät. Niinhän sen pitää olla, kyllä lapsi itse tietää mikä on hänelle parhaaksi pitkässä juoksussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Metsään ja pienenä. Vanhempien pitäisi opettaa lapset leikkimään ja liikkumaan.
Ikävä kyllä meillä on sohvavanhempien sukupuoli, jonka mielestä kivaa on vain kun on varaa ostaa sitä. Pitää olla puitteet, pelit ja vehkeet ja palkinnoksi herkuttelua/hemmottelua jos jaksaa hetken liikkua.
Niinpä meillä on lapsia joiden pitää päästä HopLoppiin tms huvipuistoon, jotta katseen malttaa nostaa ruudulta edes vähäksi aikaa.
Teininä pitää olla 5 000 - 10 000 euron harrastus valmentajineen ja kaikkineen.
Ratkaisuksi halutaan lisää rahaa jotta pysyttäisiin pykälää korkeamman tuloluokan kyydissä. Ja kilpavarustelu vain pahenee.
Tämä on valitettavan totta. Ei tarvitse kuin vilkaista aikuisia, niin tietää miksi lapset eivät liiku ja miksi lapset ovat lihavia. Aikuisetkin karttavat liikuntaa ja syövät ystävällisesti ilmaistuna ihan mitä sattuu ja ihan liikaa. Edes valtaosalla aikuisista ei ole mitään käryä siitä, että mikä on terveellistä ja mikä ei ja "herkutella" pitää useimpien mielestä ihan joka päivä, ja viikonloppuna vielä enemmän. Mitenpä tuollaiset sitten opettaisivat lapsillekaan yhtään mitään?
Monissa lasten huonoon kuntoon ja lihavuuteen liittyvissä keskusteluissa korostuu anoreksian pelko. Lasten syömisiä ei saisi yhtään rajoittaa, ettei vain tule syömishäiriö. Sitten lapset saavat lihottaa itsensä jo ala-asteella sairaalloisen ylipainon mittoihin ja vanhemmat taputtavat itseään selkään, että ei tullut anorektikkoa meidän lapsesta.
Auttaisikohan asiaan, jos lasten (ja miksei aikuistenkin) lihomisesta alettaisiin puhumaan syömishäiriönä. Jos vanhemmat suhtautuisivat siihen yhtä vakavasti kuin anoreksiaan, ongelman ratkaisussa päästäisiin varmasti isosti eteenpäin. Ongelmien mittasuhteet ovat kuitenkin aivan eri luokkaa. Anoreksiaan sairastuu tytöistä 0,2 % ja pojista erittäin paljon vähemmän. Lapsista ylipainoisia on n. 33 %. On siis 300 kertaa todennäköisempää, että lapsestasi tulee ylipainoinen kuin anorektikko.
Jatkan vielä, että täältä poistui äsken pitkä ketju, jossa äiti kyseli apua sairaalloisen ylipainoisen poikansa tilanteeseen (164 cm, 90 kg, 13-v., BMI 35). Siinäkin ketjussa todella monet tulivat sanomaan, että älä nyt vain sano mitään painosta, ettei tule syömishäiriötä ja kyllä pituuskasvu kuittaa lapsen pyöreyden. He eivät selkeästi tajunneet, että tuonkin lapsen pitäisi kasvaa 190 senttiseksi saamatta grammaakaan lisää painoa, että hän olisi normaalipainoinen.
Vanhempien ja isovanhempin opetettava liikunnallinen elämäntapa lapselle. Liikuttava yhdessä perheenä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien ja isovanhempin opetettava liikunnallinen elämäntapa lapselle. Liikuttava yhdessä perheenä.
No mitäs jos isovanhemmat on kuolleet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustetaan liiuntaluokkia, joihin otetaan oppilaaksi juurikin vaan näitä vähän, tai ei ollenkaan liikkuvia lapsia.
Joka päivä puolitoista tuntia liikuntaa.Pakotettu koululiikunta vie vähäisenkin halun harrastaa liikuntaa vapaaehtoisesti. Sitä paitsi tuo määrä ei riitä mihinkään. Lapsen pitäisi liikkua noin 25h/viikko. Tähän laskettuna luonnollisesti myös kouluun käveleminen jne.
Vähän hullua on sekin, että aletaan vaatia joka lapselta huippu-urheilijan tuntimääriä viikossa.
Aikuisille suositellaan kolmea liikuntakertaa viikossa, lasten oletetaan heiluvan neljättä tuntia joka päivä...
Kaukana huippu-urheilijan tuntimääristä, kun huomioit, että tuohon määrään on laskettu IHAN KAIKKI liikunta. Myös ns. hyötyliikunta. Huippu-urheilija liikkuu reippaasti enemmän kuin 3-4 tuntia per päivä. Johan pelkästään yhdestä jääkiekko-ottelusta tulee lämmittelyineen kaikkineen tuon verran. Ja aamulla ennen peliä on aina aamujäät jne.
Sillä jääkiekkoilijalla ei olekaan muuta työtä.
Minun alakouluikäisellä lapsellani on keskimäärin 6 h tuntia koulua päivässä. Painotusopetus, ja siis lisätunteja. Taideharrastuksiin menee 1-2 tuntia illassa, siihen päälle siirtymät, läksyt, ruokailut, välttämätön hygienia. Jos pitäisi vielä neljä tuntia päivässä liikkua, koska sehän siitä 25 tunnista jää yhdellä lepopäivällä, jäisi lapselta yöunet nukkumatta.
Eli sinulle vanhempana on tärkeämpää keulia jollain lisätunneilla kuin huolehtia lapsesi hyvinvoinnista. Alakouluikäinen ei tarvitse minkään valtakunnan lisätunteja, jos hän on normaalisti kehittynyt. Hän ei myöskään tarvitse taideharrastusta 7 iltana viikossa. Elämä on valintoja ja sinä olet valinnut lapsesi uuvuttamisen sen sijaan, että järjestäisit hänelle aikaa liikuntaan, joka muuten ihan tutkitusti parantaa oppimistuloksia ja varsinkin yleistä jakamista. Taidekin luistaa paremmin, kun aivot ovat virkeät eivätkä homehdu sisällä istumisesta.
Normaalisti kehittynyt alakouluikäinen ei myöskään tarvitse mitään joukkueurheilua. Mutta silti moni änkeää lapsensa sellaiseen, jopa monena iltana viikossa.
Miksi luulet, että liikunta=joukkueurheilu?
P.S. Siellä joukkueurheiluharrastuksessa oppii monia erittäin tarpeellisia taitoja, kuten kehonhallintaa, koordinaatiokykyä, ryhmätyötaitoja ja ennen kaikkea saa terveydelle hyväksi olevan määrän liikuntaa.
Noita taitoja saa myös taideharrastuksissa, ja liikkua voi esimerkiksi kävelemällä harrastukseen. Joukkueurheilu ei ole kenellekään välttämätöntä.
On aivan äärimmäisen surullista, että joillekin lapsille perus käveleminenkin on ihan oikeaa urheilua. Todellisuutta toki, mutta surullista.
Urheilua pari kertaa viikossa harrastavalla voi olla huonompi kestävyyskunto kuin sillä, joka päivittäin kävelee pidempiä matkoja. Tästä oli joku tutkimuskin.
Ja sillä kävelevällä saattaa olla huonompi lihaskunto, liikkuvuus ja anaerobinen kestävyys. Se, että kävelee ei korvaa muita liikuntamuotoja samalla tavalla kuin pelkkä penkin vääntäminen salilla ei korvaa kestävyysharjoittelua.
Ja vastaavasti niillä seurassa urheilevilla voi olla yllättäviä heikkouksia joillakin kunnon osa-alueilla. Moni kärsii rasitusvammoista, koska liikunta on yksipuolista, ja liikkumisen ilokin on saattanut jäädä oppimatta sillä lailla, että innostuisi tekemään jotakin erilaista itsenäisesti.
Oletko ikinä nähnyt junnuja vaikka pelaamassa palloa? Mitä ihmeen juttuja nämä ovat, että lapsilta jää liikunnan ilo oppimatta, jos ei puurra yksinään jossain. Kyllä se oppiminen ja kehittyminen tuo lapsille valtavasti iloa.
Jotkut saattavat saada rasitusvammoja. Sitä sattuu. Ei se ole mikään syy olla liikkumatta. Kuvitteletko, että ne lapset olisivat jotenkin kestävämpiä, jos he eivät liikkuisi?
Lisäksi kyllä mikä tahansa laji seurassa harrastettuna on aika monipuolista liikuntaa ainakin, jos harrastaa yhtään tavoitteellisemmassa ryhmässä. Harrastusryhmäläiset saattavat keskittyä vain höntsäämään omaa lajiaan, mutta kisaryhmissä oheisharjoittelu tulee mukaan kuvioihin jo varhaisessa vaiheessa ja sen lajin ohella treenataan voimaa, liikkuvuutta ja kestävyyttä.
Et ole ilmeisesti seurannut uutisia. Aktiivisesti harrastavien lasten rasitusvammat ovat nimenomaan nykyajan ilmiö, koska nimenomaan arkiliikunta puuttuu ja tuo ohjattu hömppä oheisharjoitteluineen aloitetaan liian aikaisin.
Olen seurannut. Tästä on ollut erittäin paljon keskustelua. Keskustelun ongelma vain on, että kukaan ei tiedä, onko rasitusvammojen määrä oikeasti lisääntynyt vai onko diagnostiikka vain parantunut.
Esimerkiksi lievien rasitusmurtumien määrä on lisääntynyt huomattavasti junnuilla. Ongelma on siinä, että näitä ei näe röntgenkuvissa vaan diagnosointiin tarvitaan magneettikuvat. 15 vuotta sitten nilkkakivusta kärsivää lasta ei pistetty magneettikuviin, vaan määrättiin, että buranaa ja lepoa ja kivunrajoissa saa liikkua. Nykyään lapsi pistetään magneettikuviin, todetaan jalkapöydän rasitusmurtuma, määrätään buranaa ja lepoa ja kivun rajoissa saa liikkua.
Tuollaisiinkiputiloihin on miljoona mahdollista syytä, mutta käytännössä kaikkiin hoito on suurin piirtein sama. Särkylääkettä ja lepoa ja kun kipu helpottaa jumppaa. Loppujen lopuksi sillä syyllä ei ole paljoa merkitystä hoidolle, mutta nykyisten sairaskuluvakuutusten aikaan niitä tietenkin mielellään selvitellään.
Se ei ole typerää, sinä olet typerä, kun et ymmärrä yksinkertaisia lauseita. Islannissa ei myydä normikaupoissa vaatteita sinun kokoisille, koska se ei ole kannattavaa. Islannissa on hyvin vähän sinun kokoisia ihmisiä ja kauppojen ei kannata pitää niitä kokoja hyllyssä. Ei sitä määrää mikään muu laki kuin kysynnän ja tarjonnan laki.