Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lasten liikkumattomuusepidemia - Mitä pitäisi tehdä?
Joulukuussa julkaistiin Move! -testin tulokset, joissa todettiin, että 40 % suomalaisista lapsista ja nuorista on niin huonossa kunnossa, että se haittaa päivittäisestä elämästä selviytymistä. Olen jutellut asiasta parin tutun liikunnanopettajan kanssa ja heidän omat havaintonsa ovat tukeneet tutkimuksen tuloksia ja esimerkit, mitä tämä huono kunto käytännössä tarkoittaa ovat olleet aika pelottavia: ei pystytä juoksemaan liikkasalia päästä päähän, ei toivoakaan päästä kyykkyyn ja ylös jne. Ja näitä tapauksia on paljon.
Asiasta on keskusteltu paljon, julkisuudessa, kahvipöydissä ja tällä palstalla, mutta yhden ryhmän ääni tuntuu jäävän paitsioon: niiden 40 % vanhempien. Pystyisivätkö he avaamaan, miten heidän lapsensa saataisiin liikkumaan sen verran, että he pärjäisivät elämässään. Pystyisikö yhteiskunta, pienemmät yhteisöt, kaverit tai jotkut muut tukemaan jotenkin heidän liikkumistaan? Onko muuta ratkaisua, kuin koululiikunnan määrän moninkertaistaminen?
Usein syyksi tarjotaan sitä, että urheilu on liian kilpaurheilupainotteista ja kyllä heidän lapset liikkuisivat, jos vain saisivat höntsätä. Kuitenkin todellisuus on, että höntsäryhmiä järjestetään aivan valtavasti verovaroin, osa täysin ilmaisia, osa maksaa muutaman kympin vuodessa. Kuitenkin näihin on vaikea saada osallistujia ja pääasiassa osallistujat ovat niitä, jotka muutenkin urheilevat paljon seuroissa. Esimerkiksi meidän lasten koululla pidetään heti koulun jälkeen kaikille avointa sählykerhoa. Siellä ei kuulemma käy yhtään lasta, jotka eivät pelaa jotain lajia joukkueissa.
Pitkä alustus, mutta tiivistettynä kysymykseni on: Miten tämän hetken liikkumattomat lapset saataisiin liikkumaan edes vähän? Erityisesti toivoisin ajatuksia niiden liikkumattomien lasten vanhemmilta. Näitä pitäisi olla kuitenkin lähes puolet vanhemmista.
Kommentit (2282)
Passiivinen vanhempi ruokkii passiivisuutta lapsissakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Passiivinen vanhempi ruokkii passiivisuutta lapsissakin.
Totta. Mutta passiivisuudelle voi olla monia eri syitä. Muutakin kuin se, että ei vain viitsi. Passiivisuus ei välttämättä ole edes oma valinta, ja se voi myös olla opittua jo edelliseltä sukupolvelta. Ennemmin kuin syytellä, olisi hyvä etsiä ratkaisuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Passiivinen vanhempi ruokkii passiivisuutta lapsissakin.
Totta. Mutta passiivisuudelle voi olla monia eri syitä. Muutakin kuin se, että ei vain viitsi. Passiivisuus ei välttämättä ole edes oma valinta, ja se voi myös olla opittua jo edelliseltä sukupolvelta. Ennemmin kuin syytellä, olisi hyvä etsiä ratkaisuja.
Kyllähän passiivisuus on oma valinta, ellei nyt vuodepotilaana joudu olemaan. Jokainen voi murtaa niitä sukupolvien taakkoja. Ja juurihan kirjoitin että vanhempien passiivisuus ruokkii lastenkin passiivisuutta. Elämme älylaitteiden kautta ja laiskistumme röhnöttämään television, tietokoneiden ja puhelimien ääreen. Aikuisen tehtävä on kontrolloida ruutuaikaa (niin lapsen kuin omansakin) ja aktivoitua, harrastaa ja viettää aikaa lapsen kanssa ilman jatkuvaa somettelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Passiivinen vanhempi ruokkii passiivisuutta lapsissakin.
Totta. Mutta passiivisuudelle voi olla monia eri syitä. Muutakin kuin se, että ei vain viitsi. Passiivisuus ei välttämättä ole edes oma valinta, ja se voi myös olla opittua jo edelliseltä sukupolvelta. Ennemmin kuin syytellä, olisi hyvä etsiä ratkaisuja.
Kyllähän passiivisuus on oma valinta, ellei nyt vuodepotilaana joudu olemaan. Jokainen voi murtaa niitä sukupolvien taakkoja. Ja juurihan kirjoitin että vanhempien passiivisuus ruokkii lastenkin passiivisuutta. Elämme älylaitteiden kautta ja laiskistumme röhnöttämään television, tietokoneiden ja puhelimien ääreen. Aikuisen tehtävä on kontrolloida ruutuaikaa (niin lapsen kuin omansakin) ja aktivoitua, harrastaa ja viettää aikaa lapsen kanssa ilman jatkuvaa somettelua.
Ok. Eli vaikkapa masennus on oma valinta? Tai mikä tahansa mikä saa uupumaan, jos vaikka työ on niin raskasta, että ei vain jaksa. Ei kai nyt sentään. Niinhän sinä kirjoitit, että vanhempien passiivisuus ruokkii lasten passiivisuutta. Mutta kuinka nykyinen aikuinen voi vaikuttaa enää oman lapsuutensa passiivisiin vanhempiin? Ei oikein mitenkään. Aikuisella on kaikenlaisia tehtäviä, se on totta. Ennen oli erilaisia tehtäviä. Ja jokainen ei voi murtaa niitä sukupolvien taakkoja, koska ei vain yksinkertaisesti jaksa/pysty. Muutenkin ajatus, että "jokainen voi" antaa vähän sellaisen kuvan, että ei ymmärrä ihmisiä erilaisissa tilanteissa, ja erilaisia lähtökohtia. Se että hokee, että pitää sitä, ja pitää tätä, ei ole kyllä ratkaisu mihinkään.
Lapsille ja vanhemmille tulisi levittää kehoposetiivisuuden aatetta jotta itsetunto kohenisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä lähteä vaikka koko perhe harrastamaan liikuntaa
Muuten ei hirveästi kannata lasten syömisiä kyylätä. Erilaisia syömisongelmaisia ja sairaalloisen paljon liikkuvia on jo poliklinikat väärällään.
Valehteletko tahallasi vai typeryyttäsi?
Mitkähän poliklinikat ovat täynnä sairaalloisen paljon liikkuvia ja mistäköhän syystä? Kait tajuat, että jotkin treeneissä nilkkansa nyrjäyttäneet menevät terveydenhuollossa täysin pyöristysvirheisiin, jos niitä verrataan liikkumattomuuden ja ylipainon aiheuttamiin haittoihin.
Toinen sairaalloinen asia tässä yhteiskunnassa on syömishäiriöiden pelko, jonka varjolla vanhemmat lihottavat lapsensa sairaiksi. Esim. anoreksia on vakava sairaus, mutta erittäin harvinainen. Lapsista n. 0,1 % sairastuu anoreksiaan jossain vaiheessa, mutta 30 % on ylipainoisia. En tiedä, ymmärrätkö prosenttilaskuja, mutta 30 on todella paljon isompi numero kuin 0,1.
Tajuavatkoahn vanhemmat, miten naurettavalta he kuulostavat, kun he sanovat, etteivät voi mitenkään hillitä heidän 30 kg ylipainoisen lapsensa syömistä, ettei tälle vain tulisi anoreksia Alkaisivatkohan mammat suhtautumaan ylipainoon vakavammin, jos sitä alettaisiin kutsumaan syömishäiriöksi, mitä se oikeasti onkin?
Sinulle taisi tulla pilkkuvirhe. Anoreksiaa sairastaa hieman alle prosentti nuorista, eli noin kymmenen kertaa useampi kuin tuossa yllä väität. Lievempiä syömishäiriöitä on moninkertainen määrä.
Ja todellakin 30 kg ylipainoinenkin nuori voi sairastaa syömishäiriötä. Nämä ovat monimutkaisia asioita. Se, että vanhempi käy kovalla kädellä rajoittamaan lapsensa ruokavaliota, voi juuri laukaista syömishäiriön, joka sitten mahdollisesti ilmenee ylipainona.
Kirjoituksesi on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon mutua ja vähän tietoa erilaisista syömishäiriöistä edelleen on.
-eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä lähteä vaikka koko perhe harrastamaan liikuntaa
Muuten ei hirveästi kannata lasten syömisiä kyylätä. Erilaisia syömisongelmaisia ja sairaalloisen paljon liikkuvia on jo poliklinikat väärällään.
Valehteletko tahallasi vai typeryyttäsi?
Mitkähän poliklinikat ovat täynnä sairaalloisen paljon liikkuvia ja mistäköhän syystä? Kait tajuat, että jotkin treeneissä nilkkansa nyrjäyttäneet menevät terveydenhuollossa täysin pyöristysvirheisiin, jos niitä verrataan liikkumattomuuden ja ylipainon aiheuttamiin haittoihin.
Toinen sairaalloinen asia tässä yhteiskunnassa on syömishäiriöiden pelko, jonka varjolla vanhemmat lihottavat lapsensa sairaiksi. Esim. anoreksia on vakava sairaus, mutta erittäin harvinainen. Lapsista n. 0,1 % sairastuu anoreksiaan jossain vaiheessa, mutta 30 % on ylipainoisia. En tiedä, ymmärrätkö prosenttilaskuja, mutta 30 on todella paljon isompi numero kuin 0,1.
Tajuavatkoahn vanhemmat, miten naurettavalta he kuulostavat, kun he sanovat, etteivät voi mitenkään hillitä heidän 30 kg ylipainoisen lapsensa syömistä, ettei tälle vain tulisi anoreksia Alkaisivatkohan mammat suhtautumaan ylipainoon vakavammin, jos sitä alettaisiin kutsumaan syömishäiriöksi, mitä se oikeasti onkin?
Sinulle taisi tulla pilkkuvirhe. Anoreksiaa sairastaa hieman alle prosentti nuorista, eli noin kymmenen kertaa useampi kuin tuossa yllä väität. Lievempiä syömishäiriöitä on moninkertainen määrä.
Ja todellakin 30 kg ylipainoinenkin nuori voi sairastaa syömishäiriötä. Nämä ovat monimutkaisia asioita. Se, että vanhempi käy kovalla kädellä rajoittamaan lapsensa ruokavaliota, voi juuri laukaista syömishäiriön, joka sitten mahdollisesti ilmenee ylipainona.
Kirjoituksesi on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon mutua ja vähän tietoa erilaisista syömishäiriöistä edelleen on.
-eri.
Ilmeisesti sinulla on merkittäviä haasteita luetun ymmärtämisessä. Kerropa minulle lähde, mistä olet keksinyt tuon, että hiukan vajaa prosentti nuorista sairastaa anoreksiaa. Duodecimin mukaan nuorilla naisilla esiintyvyys on määritelmästä riippuen 0,2-0,8%, mutta sitten pitää muistaa, että miehetkin ovat ihmisiä ja nuorilla miehillä anoreksiaa ei käytännössä esiinny. Toki yksittäistapauksia on, mutta väestötasolla se pyöristyy nollaan.
Toisekseen kirjoitin juuri, että ylipainosta pitäisi puhua syömishäiriönä. Tällä hetkellä linja on, että nuorten ylipainoon ei saisi puuttua, minkä seurauksena ongelma on räjähtänyt käsiin. Mikä sitten on sinun ratkaisusi? Antaa nuorten lihota ja kuolla kolmekymppisinä sydänsairauksiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä lähteä vaikka koko perhe harrastamaan liikuntaa
Muuten ei hirveästi kannata lasten syömisiä kyylätä. Erilaisia syömisongelmaisia ja sairaalloisen paljon liikkuvia on jo poliklinikat väärällään.
Valehteletko tahallasi vai typeryyttäsi?
Mitkähän poliklinikat ovat täynnä sairaalloisen paljon liikkuvia ja mistäköhän syystä? Kait tajuat, että jotkin treeneissä nilkkansa nyrjäyttäneet menevät terveydenhuollossa täysin pyöristysvirheisiin, jos niitä verrataan liikkumattomuuden ja ylipainon aiheuttamiin haittoihin.
Toinen sairaalloinen asia tässä yhteiskunnassa on syömishäiriöiden pelko, jonka varjolla vanhemmat lihottavat lapsensa sairaiksi. Esim. anoreksia on vakava sairaus, mutta erittäin harvinainen. Lapsista n. 0,1 % sairastuu anoreksiaan jossain vaiheessa, mutta 30 % on ylipainoisia. En tiedä, ymmärrätkö prosenttilaskuja, mutta 30 on todella paljon isompi numero kuin 0,1.
Tajuavatkoahn vanhemmat, miten naurettavalta he kuulostavat, kun he sanovat, etteivät voi mitenkään hillitä heidän 30 kg ylipainoisen lapsensa syömistä, ettei tälle vain tulisi anoreksia Alkaisivatkohan mammat suhtautumaan ylipainoon vakavammin, jos sitä alettaisiin kutsumaan syömishäiriöksi, mitä se oikeasti onkin?
Sinulle taisi tulla pilkkuvirhe. Anoreksiaa sairastaa hieman alle prosentti nuorista, eli noin kymmenen kertaa useampi kuin tuossa yllä väität. Lievempiä syömishäiriöitä on moninkertainen määrä.
Ja todellakin 30 kg ylipainoinenkin nuori voi sairastaa syömishäiriötä. Nämä ovat monimutkaisia asioita. Se, että vanhempi käy kovalla kädellä rajoittamaan lapsensa ruokavaliota, voi juuri laukaista syömishäiriön, joka sitten mahdollisesti ilmenee ylipainona.
Kirjoituksesi on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon mutua ja vähän tietoa erilaisista syömishäiriöistä edelleen on.
-eri.
Ilmeisesti sinulla on merkittäviä haasteita luetun ymmärtämisessä. Kerropa minulle lähde, mistä olet keksinyt tuon, että hiukan vajaa prosentti nuorista sairastaa anoreksiaa. Duodecimin mukaan nuorilla naisilla esiintyvyys on määritelmästä riippuen 0,2-0,8%, mutta sitten pitää muistaa, että miehetkin ovat ihmisiä ja nuorilla miehillä anoreksiaa ei käytännössä esiinny. Toki yksittäistapauksia on, mutta väestötasolla se pyöristyy nollaan.
Toisekseen kirjoitin juuri, että ylipainosta pitäisi puhua syömishäiriönä. Tällä hetkellä linja on, että nuorten ylipainoon ei saisi puuttua, minkä seurauksena ongelma on räjähtänyt käsiin. Mikä sitten on sinun ratkaisusi? Antaa nuorten lihota ja kuolla kolmekymppisinä sydänsairauksiin?
Kun lievemmät muodot lasketaan mukaan, viisi prosenttia naisista ja 0,2 prosenttia miehistä sairastaa anoreksian. Ja kun vielä bulimia lasketaan mukaan, sairaudesta kärsiikin jo joka kuudes nainen ja 2,5 prosenttia miehistä. Lähde: Helsingin yliopisto.
Anoreksian vähättely tuskin auttaa kenenkään sydänsairauksissa, joten toivoisin sinun ottamaan kyseisen sairauden vakavasti. Kroonisen anoreksian kuolleisuus on leukemian luokkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä lähteä vaikka koko perhe harrastamaan liikuntaa
Muuten ei hirveästi kannata lasten syömisiä kyylätä. Erilaisia syömisongelmaisia ja sairaalloisen paljon liikkuvia on jo poliklinikat väärällään.
Valehteletko tahallasi vai typeryyttäsi?
Mitkähän poliklinikat ovat täynnä sairaalloisen paljon liikkuvia ja mistäköhän syystä? Kait tajuat, että jotkin treeneissä nilkkansa nyrjäyttäneet menevät terveydenhuollossa täysin pyöristysvirheisiin, jos niitä verrataan liikkumattomuuden ja ylipainon aiheuttamiin haittoihin.
Toinen sairaalloinen asia tässä yhteiskunnassa on syömishäiriöiden pelko, jonka varjolla vanhemmat lihottavat lapsensa sairaiksi. Esim. anoreksia on vakava sairaus, mutta erittäin harvinainen. Lapsista n. 0,1 % sairastuu anoreksiaan jossain vaiheessa, mutta 30 % on ylipainoisia. En tiedä, ymmärrätkö prosenttilaskuja, mutta 30 on todella paljon isompi numero kuin 0,1.
Tajuavatkoahn vanhemmat, miten naurettavalta he kuulostavat, kun he sanovat, etteivät voi mitenkään hillitä heidän 30 kg ylipainoisen lapsensa syömistä, ettei tälle vain tulisi anoreksia Alkaisivatkohan mammat suhtautumaan ylipainoon vakavammin, jos sitä alettaisiin kutsumaan syömishäiriöksi, mitä se oikeasti onkin?
Tuo on täysin totta. Lisäksi se treeneissä nyrjähtänyt nilkka paranee yleensä suht nopeasti, mutta ylipainon alla hajonnut nilkka ei parane ennen kuin juurisyy, eli ylipainon aiheuttama krooninen liikarasitus on poistettu, eli suomeksi sanottuna laihdutettu. Siksi urheilun aiheuttamat vammat eivät kuormita terveydenhoitoa läheskään niin pahasti ja pitkäaikaisesti kuin elintapojen aiheuttamat vaivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuo on juuri sitä asennetta jolla saadaan tapettua liikunnan ilo. Mikähän siinä onkin että joillakin on niin hirveän suuri tarve vähätellä tai muuten arvostellaan muiden valintoja.
Liikunnassa se on juuri tuota "ei tuolla sun liikunnalla ole mitään merkitystä,, sä liikut liian vähän / liikaa / väärällä tavalla. Pitäisi tehdä niinjanäinjanoin, voivoi, ei tuosta tule mitään." Sitten ihmetellään silmät lautasina, että "miksi sinä et liiku, etkö sinä ymmärrä..."
Itsekin sain nuorena liikuntaharrastusta aloittaessa kuulla, että ei tuolla määrällä ole mitään merkitystä. Ihan sama vaikka et liikkuisi lainkaan.
- Todella kannustavaa. Aina kun lähti siihen harrastukseen, tuli sellainen olo että pitää selitellä ja puolustella ja vakuutella itsellekin että on tämä tyhjää parempi."Mikä ihmeen liikunnan ilo? Tässä keskustelussa syytetään aina "liikunnan ilon tappamisesta", kun joku sanoo, että arkikävely ei ole riittävää liikuntaa lapselle. Mitä "liikunnan iloa" lapsi kokee jostain koulumatkojen kävelystä?
Uskaltaisin väittää, että enemmän ihmiset kokevat liikunnan iloa harrastustensa parissa kuin pakollisessa paikasta A paikkaan B kävelemisessä.
Kaikki eivät koe iloa liikuntaharrastuksista, mutta silti kaikkien pitäisi liikkua, jotta kansa säilyisi hyvässä kunnossa. Tässä astuu esiin arkiliikunnan merkitys. Samoin jokainen pystyy pienentämään hiilijalanjälkeään jättämättä auton kotiin alle kymmenen kilometrin matkoilla. Monella tavalla tärkeä suuntaus, jota tosiaankaan ei pidä vähätellä.
Mä luulen, että osa ongelmasta on, että ihmiset odottavat liikoja liikunnan aiheuttamalta euforian tunteelta ja pettyvät, kun sauvakävelystä ei tullutkaan orgastista fiilistä.
Aikuisen ihmisen pitäisi kuitenkin ymmärtää liikunnan hyödyt sekä itselleen että lapsilleen ja etsiä sitten vaikka vähiten vastenmieliset treenauksen muodot, jos mikään ei varsinaisesti tuota suurta mielihyvää.
Tämä. Ihmiset lueskelevat jotain naistenlehtijuttuja jostain urheilun ihanuudesta tai runners highista, kokeilevat kerran, eivät (tietenkään) koe mitään euforiaa ja lopettavat.
Uskaltaisin väittää, että hyvin harvat saavat ainakaan instapäivitysten ulkopuolella mitään suuria onnentunteita juoksulenkeistään. Laskettelut ja pallopelit ovat ehkä vähän eri asia, mutta niissäkin euforia tuntuu ainakin minusta aika isolta sanalta. Ennemmin se hyvä fiilis tulee kehittymisestä ja siitä, että kroppa toimii paremmin kuin ennen.
Se on juuri näin. Ei siitä juoksulenkistä mitään mahtavaa euforiaa tule, mutta tulee sellainen hyvä fiilis, että on huolehtinut itsestään ja terveydestään. Euforia tulee sit ennemminkin ehkä siitä, kun vaatteet näyttää kivalta päällä :-D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuo on juuri sitä asennetta jolla saadaan tapettua liikunnan ilo. Mikähän siinä onkin että joillakin on niin hirveän suuri tarve vähätellä tai muuten arvostellaan muiden valintoja.
Liikunnassa se on juuri tuota "ei tuolla sun liikunnalla ole mitään merkitystä,, sä liikut liian vähän / liikaa / väärällä tavalla. Pitäisi tehdä niinjanäinjanoin, voivoi, ei tuosta tule mitään." Sitten ihmetellään silmät lautasina, että "miksi sinä et liiku, etkö sinä ymmärrä..."
Itsekin sain nuorena liikuntaharrastusta aloittaessa kuulla, että ei tuolla määrällä ole mitään merkitystä. Ihan sama vaikka et liikkuisi lainkaan.
- Todella kannustavaa. Aina kun lähti siihen harrastukseen, tuli sellainen olo että pitää selitellä ja puolustella ja vakuutella itsellekin että on tämä tyhjää parempi."Mikä ihmeen liikunnan ilo? Tässä keskustelussa syytetään aina "liikunnan ilon tappamisesta", kun joku sanoo, että arkikävely ei ole riittävää liikuntaa lapselle. Mitä "liikunnan iloa" lapsi kokee jostain koulumatkojen kävelystä?
Uskaltaisin väittää, että enemmän ihmiset kokevat liikunnan iloa harrastustensa parissa kuin pakollisessa paikasta A paikkaan B kävelemisessä.
Kaikki eivät koe iloa liikuntaharrastuksista, mutta silti kaikkien pitäisi liikkua, jotta kansa säilyisi hyvässä kunnossa. Tässä astuu esiin arkiliikunnan merkitys. Samoin jokainen pystyy pienentämään hiilijalanjälkeään jättämättä auton kotiin alle kymmenen kilometrin matkoilla. Monella tavalla tärkeä suuntaus, jota tosiaankaan ei pidä vähätellä.
Mä luulen, että osa ongelmasta on, että ihmiset odottavat liikoja liikunnan aiheuttamalta euforian tunteelta ja pettyvät, kun sauvakävelystä ei tullutkaan orgastista fiilistä.
Aikuisen ihmisen pitäisi kuitenkin ymmärtää liikunnan hyödyt sekä itselleen että lapsilleen ja etsiä sitten vaikka vähiten vastenmieliset treenauksen muodot, jos mikään ei varsinaisesti tuota suurta mielihyvää.
Tämä. Ihmiset lueskelevat jotain naistenlehtijuttuja jostain urheilun ihanuudesta tai runners highista, kokeilevat kerran, eivät (tietenkään) koe mitään euforiaa ja lopettavat.
Uskaltaisin väittää, että hyvin harvat saavat ainakaan instapäivitysten ulkopuolella mitään suuria onnentunteita juoksulenkeistään. Laskettelut ja pallopelit ovat ehkä vähän eri asia, mutta niissäkin euforia tuntuu ainakin minusta aika isolta sanalta. Ennemmin se hyvä fiilis tulee kehittymisestä ja siitä, että kroppa toimii paremmin kuin ennen.
Se on juuri näin. Ei siitä juoksulenkistä mitään mahtavaa euforiaa tule, mutta tulee sellainen hyvä fiilis, että on huolehtinut itsestään ja terveydestään. Euforia tulee sit ennemminkin ehkä siitä, kun vaatteet näyttää kivalta päällä :-D
Mä en kyllä ole koskaan saanut euforiaa siitä, miltä näytän. Sikäli tosi mukavaa ajatella, että elämä tarjoaa kaikenmoista euforiaa vaikka sattuisi tulevina vuosina rupsahtamaan tai jopa lihomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen kaikki liikkuivat. Siis kaikki. Halusivat tai ei. Mihinkän ei päässyt jos ei jalat vieneet tai polkupyörä. Kasarilla ei kaikilla tosiaankaan ollut autoa, ei vaikka olisivat asuneet muualla kuin ratikoiden vieressä. Oma ukkini teki koko työuransa (syntynyt 1925) autotta. Kulki pyörällä. Isäni ajoi kortin ollessaan 30-vuotias, kun eka lapsi syntyi, äitini ei ole koskaan ajanut korttia eikä autoa. Auto oli sitä varten että isä meni sillä töihin, ja lomareissut, ja kauppareissut tehtiin sillä. Kakarat kulki omin jaloin tai pyörällä. Sisällä oli tv, ja kusinen 64, joka toimi joskus, ja jota sai käyttää lähinnä kovilla pakkasilla tai sairaana tai vesisateella. Omaehtoisesti juostiin pitkin metsiä, rakenneltiin majoja puihin, uitiin, hiihdettiin, luisteltiin, pelattiin sen miljoonaa eri pihapeliä.
Ei siinä oikein edes olisi kerennyt syödä niin paljon että olisi ehtinyt lihomaan.
Miten samanlaisen saisi nykylapsille? -Ei mitenkään. Lihavuus tulee vain lisääntymään vuosi vuodelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän Hesarissa UKK-instituutin asiantuntija juuri sanoi, että tunnin ohjatuista treeneistä vain 20 minuuttia saattaa olla todellista liikkumista. Kunto rakennetaan arkiliikunnalla ja arjen valinnoilla, vaikka ajatus saakin itkupotkuraivareita palstan urheiluseurauskovaisissa.
Mistä olet kehittänyt sellaisen harhakuvitelman, että aktiivisesti urheilevat lapset liikkuisivat arkenaan jotenkin vähemmän, kuin urheilua harrastamattomat?
Jokainen, joka tietää jotain liikunnan fysiologiasta, tietää, että liikkumisesta 70-90% pitäisi olla pk-liikuntaa ja 10-30 % kehittävää liikuntaa. Mitä pienempi liikunnan kokonaismäärä on, sitä suurempi osuus siitä pitäisi olla kehittävää liikuntaa. Kehittävällä liikunnalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista liikuntaa, joka haastaa liikkujaa tavalla tai toisella, eli suomeksi sanottuna syke nousee ja tulee hiki. Jos kehittävä liikunta jätetään kokonaan pois, tulevaisuuden näkymät eivät ole kovin hyvät. Arkiliikunta lasketaan pk-liikunnaksi näissä tapauksissa, missä ei ole mitään erityisiä kestävyysurheiluun liittyviä treenitavoitteita vaan puhutaan terveysliikunnasta.
Tässä keskustelussa on toistuvasti väheksytty arkiliikuntaa, puistoilua, metsässä olemista ja niin edelleen. Sen sijaan on vannottu ohjatun seuraurheilun nimeen. On jankutettu ettei metsässä tule hiki. Taatusti tulee, jos metsässä juoksee, ja kukapa lapsi ei metsässä juoksisi jos vain saa.
Oma empiirinen kokemukseni on, että urheiluseuratoiminta vie usein niin paljon aikaa, että auto on välttämätön useampilapsisen perheen siirtymissä. Kesällä, kun seuratoiminta on tauolla, tulee luonnostaan liikuntaa enemmän.
Itse olen nähnyt tässä keskustelussa kritisoitavan vain sitä, että satunnaiset metsäretket laavulle perheen kanssa olisivat riittävää ja riittävän monipuolista liikuntaa lapselle tai yhtään kenellekään. Toki jos metsäretket ja puistoilu toistuvat ihan joka ikinen päivä ja ohessa on riittävästi muuta arkiliikuntaa, kuten välimatkojen kävelyä ja pyöräilyä ja ulkoleikkejä, aletaan jo puhua riittävästä liikunnasta, ja väitän että kukaan urheiluhullu täälläkään ei tästä ole eri mieltä.
Tässä keskustelussa on ollut ominaista, että kun joku on kuvaillut omaehtoista liikunnallista elämäntapaa ja luetellut esimerkkejä retkeilystä, uimisesta, puistoilusta jne. on trolli tullut mölyämään, miten laavuretki kerran vuodessa ei riitä, tai miten leikkipuistossa kaikki lapset vain näpräävät kännyköitään.
Tuo on juuri sitä asennetta jolla saadaan tapettua liikunnan ilo. Mikähän siinä onkin että joillakin on niin hirveän suuri tarve vähätellä tai muuten arvostellaan muiden valintoja.
Liikunnassa se on juuri tuota "ei tuolla sun liikunnalla ole mitään merkitystä,, sä liikut liian vähän / liikaa / väärällä tavalla. Pitäisi tehdä niinjanäinjanoin, voivoi, ei tuosta tule mitään." Sitten ihmetellään silmät lautasina, että "miksi sinä et liiku, etkö sinä ymmärrä..."
Itsekin sain nuorena liikuntaharrastusta aloittaessa kuulla, että ei tuolla määrällä ole mitään merkitystä. Ihan sama vaikka et liikkuisi lainkaan.
- Todella kannustavaa. Aina kun lähti siihen harrastukseen, tuli sellainen olo että pitää selitellä ja puolustella ja vakuutella itsellekin että on tämä tyhjää parempi."Mikä ihmeen liikunnan ilo? Tässä keskustelussa syytetään aina "liikunnan ilon tappamisesta", kun joku sanoo, että arkikävely ei ole riittävää liikuntaa lapselle. Mitä "liikunnan iloa" lapsi kokee jostain koulumatkojen kävelystä?
Uskaltaisin väittää, että enemmän ihmiset kokevat liikunnan iloa harrastustensa parissa kuin pakollisessa paikasta A paikkaan B kävelemisessä.
Kaikki eivät koe iloa liikuntaharrastuksista, mutta silti kaikkien pitäisi liikkua, jotta kansa säilyisi hyvässä kunnossa. Tässä astuu esiin arkiliikunnan merkitys. Samoin jokainen pystyy pienentämään hiilijalanjälkeään jättämättä auton kotiin alle kymmenen kilometrin matkoilla. Monella tavalla tärkeä suuntaus, jota tosiaankaan ei pidä vähätellä.
Mä luulen, että osa ongelmasta on, että ihmiset odottavat liikoja liikunnan aiheuttamalta euforian tunteelta ja pettyvät, kun sauvakävelystä ei tullutkaan orgastista fiilistä.
Aikuisen ihmisen pitäisi kuitenkin ymmärtää liikunnan hyödyt sekä itselleen että lapsilleen ja etsiä sitten vaikka vähiten vastenmieliset treenauksen muodot, jos mikään ei varsinaisesti tuota suurta mielihyvää.
Tämä. Ihmiset lueskelevat jotain naistenlehtijuttuja jostain urheilun ihanuudesta tai runners highista, kokeilevat kerran, eivät (tietenkään) koe mitään euforiaa ja lopettavat.
Uskaltaisin väittää, että hyvin harvat saavat ainakaan instapäivitysten ulkopuolella mitään suuria onnentunteita juoksulenkeistään. Laskettelut ja pallopelit ovat ehkä vähän eri asia, mutta niissäkin euforia tuntuu ainakin minusta aika isolta sanalta. Ennemmin se hyvä fiilis tulee kehittymisestä ja siitä, että kroppa toimii paremmin kuin ennen.
Se on juuri näin. Ei siitä juoksulenkistä mitään mahtavaa euforiaa tule, mutta tulee sellainen hyvä fiilis, että on huolehtinut itsestään ja terveydestään. Euforia tulee sit ennemminkin ehkä siitä, kun vaatteet näyttää kivalta päällä :-D
Mä en kyllä ole koskaan saanut euforiaa siitä, miltä näytän. Sikäli tosi mukavaa ajatella, että elämä tarjoaa kaikenmoista euforiaa vaikka sattuisi tulevina vuosina rupsahtamaan tai jopa lihomaan.
No, jos ei saa euforiaa ulkonäöstään, niin ehkä sitä voi saada siitä, että pystyy vielä vanhempinakin päivinään tekemään asioita itsenäisesti. Itse olen aikanaan ollut niin huonossa kunnossa, että kaikki arkiliikkuminenkin oli vaikeaa ja tällä hetkellä koen todellakin suurta iloa, että pystyn esimerkiksi vetämään 10 tunnin seikkailukisan läpi kunnialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koronaan sairastuminen vienyt keuhkot
ja kunnon. LG monilla. Suomessa ei vaan sitä haluta tajuta.
Viiden äiti kahdelle jäi LG kirjoitti:
Koronaan sairastuminen vienyt keuhkot
ja kunnon. LG monilla. Suomessa ei vaan sitä haluta tajuta.
Mitä siitä pitäisi tajuta? Itselläkin long covid vei kokonaan kyvyn esimerkiksi ottaa holkkäaskelta neljäksi kuukaudeksi. Sen jälkeen on pitänyt tehdä ihan helvetisti töitä päästäkseen lähtötasolle. Nyt, n. vuosi sairastumisen jälkeen olen suurin piirtein samassa kunnossa kuin ennen sairastumista.
Se ainakin pitäisi jokaisen sairastuneen tajuta, että covidin aiheuttamasta kuopasta nouseminen vaatii ihan älyttömästi työtä ja se työ on pakko tehdä tai ei toivu ikinä entiselleen. Aktiiviselle liikkujalle on muuten älyttömän vaikeaa tunnistaa, missä vaiheessa oireet loppuvat, koska ei ole helppoa tietää, johtuuko heikko suorituskyky koronaoireista vai kuukausien täydellisestä liikkumattomuudesta vai niiden yhdistelmästä.
Viiden äiti kahdelle jäi LG kirjoitti:
Koronaan sairastuminen vienyt keuhkot
ja kunnon. LG monilla. Suomessa ei vaan sitä haluta tajuta.
Kerro toki, mitä ajat tällä takaa? Sairaudet heikentävät terveyttä? Kuka ei tajua sitä? Vai, että koronan jälkeen ihmisiltä ei saisi enää odottaa liikuntaa? Keho on siitä armoton, että se ei kysele, miksi ihminen ei liiku, vaan terveydelliset haitat tulevat joka tapauksessa ja jokaisen pitää kantaa ne itse.
"Lasten liikkumattomuusepidemia" ? Että tenavat eivät siis liiku tarpeeksi? Taas joku toimittelija ylentää itsensä diagnosoimaan jonkun "epidemian".
Laskipa taas arvostukseni toimittelijoita kohta muutaman asteen.
Ei tarvitse medikalisoida aivan normaalijärjellä ymmärrettävää asiaa, että kersat eivät saa tarpeeksi liikuntaa. Asiaan voivat vanhemmat vaikuttaa.
Mutta vasemmistolaistoimittelija se jo vetää mutkat suoriksi: epidemia!
Sillä kun päiväkodin varhaiskasvattajalla menee aika yrittäessään saada jonkinlaiseen kuriin ne meidän tulevat työvoimapulan paikkaajat, jää se varsinainen kasvattaminen ja vaikka liikuntakasvatus vähiin.
Kiitos Sanna Marinin vasemmistohallitus!
Nyky lapset eivät osaa juosta tai kävellä takaperin <-- tälläisiä asioita joita 70-80 lapsista ei edes ajateltu että ei osaa/pysty.
Vaikea on mitään urheilulajia ruveta harjoittamaan jos perusasiat eivät ole valmiina eli juoksu ja oman kehon hallinta.
Niin ja sitten näiden puutteiden jälkeen tulee kaikenlaista kirjanyhdistelmää jonka vuoksi ei kyetä seuraamaan / ottamaan vastaan ohjeita... <-- tämä on yksi syy että nykyisin on enemmän näitä skeittareita/frisbee golfareita <-- ryhmässä toiminen ja auktoriteettien hyväksyminen ei vaan onnistu.
Alue: Aihe vapaa
No nyt on sitten pakko kysyä, että mikä siinä oli ylitulkintaa? Esitän kysymyksiä. Ja toteamuksia yleisemmällä tasolla. En ole esittänyt yhtäkään väittämää sinusta ennen tuota viimeisintä lausettani, jossa kuitenkin käytän sanaa "ilmeisesti", eli jätän auki mahdollisuuden, että tulkitsen siinäkin väärin. :)