Miten kiusaaminen on vaikuttanut sinuun?

Näkyy se vähän, vaikka yllättävän hyvän itsetunnon olenkin saanut rakennettua kaiken jälkeen. Työelämässä palavereissa olen aika herkkä sille, jos joku on eri mieltä. Siitä tulee tunne, että tämä ei pidä minusta tai inhoaa minua, vaikka saahan sitä eri mieltä olla. Saan hokea itselleni aika usein, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Mutta pahinta on tosiaan tilanteet, joissa on useita osallistujia kuulemassa, siitä tulee niin sama tunne kuin luokassa olisi ja seurailen miten muut reagoi: tuleeko hymähtelyä, nyökyttelyä, kenen puolen valitsevat. Vaikka todellisuudessa siinä ei välttämättä ole kyse mistään puolien valitsemisesta. Joskus on, niin pitää yrittää aina luovia ja aistia tunnelmaa.

Kuitenkin harmillisesti työelämässä saattaa näkyä sitä ihan samaa kuin koulussa eli joskus sitä triggeröityy ihan aiheesta. Joskus se oikeasti on henkilökohtaista.

Traumatisoiduin niin, että koulut jäi kesken enkä koskaan päässyt työelämään. Olen eläkkeellä nyt kohta nelikymppisenä. En pysty tutustumaan uusiin ihmisiin.

Vierailija kirjoitti:

Näkyy se vähän, vaikka yllättävän hyvän itsetunnon olenkin saanut rakennettua kaiken jälkeen. Työelämässä palavereissa olen aika herkkä sille, jos joku on eri mieltä. Siitä tulee tunne, että tämä ei pidä minusta tai inhoaa minua, vaikka saahan sitä eri mieltä olla. Saan hokea itselleni aika usein, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Mutta pahinta on tosiaan tilanteet, joissa on useita osallistujia kuulemassa, siitä tulee niin sama tunne kuin luokassa olisi ja seurailen miten muut reagoi: tuleeko hymähtelyä, nyökyttelyä, kenen puolen valitsevat. Vaikka todellisuudessa siinä ei välttämättä ole kyse mistään puolien valitsemisesta. Joskus on, niin pitää yrittää aina luovia ja aistia tunnelmaa.

Kuitenkin harmillisesti työelämässä saattaa näkyä sitä ihan samaa kuin koulussa eli joskus sitä triggeröityy ihan aiheesta. Joskus se oikeasti on henkilökohtaista.

Tästä tuli mieleen, että mulla on joku suodatin rikki. Toisaalta ylitulkitsen helposti toisten eleitä yms., mutta toisaalta olen saattanut myös jäädä katselemaan ihan kummallista urpoilua pitkäksikin aikaa, koska se on minulle jotenkin niin tuttua. Esimerkiksi nuorena olin töissä, jossa esihenkilö ihan avoimesti ja ääneen toivoi, että lähtisin pois ja tilalleni tulisi joku toisenlainen. Sitä minä sitten monta vuotta kuuntelin, kun ajattelin, että niinhän minua pitääkin kohdella. Huh huh.

Menin amikseen lukion sijaan, etten tarvinnut nähdä kiusaajia päivittäin.

Itsetunto nollissa, minusta tuli ylikiltti mielistelijä -> vientiä naisten keskuudessa ei ollut, ja kelpuutin ne jolle kelpasin. Siedin pettämistä ja henkistä väkivaltaa, koska en omasta mielestäni ansainnut enempää ja kun en kuitenkaan löydä ketään muuta. 

Rakkaus on ollut vastikkeellista, minun arvo suhteissa on omasta mielestäni ollut sidottu siihen, mitä olen tuonut suhteeseen - eli olen ollut lompakko, remppamies, henkinen nyrkkeilysäkki, ja olen kokenut ettei minulla ole oikeus ilmaista halujani tai tunteita. Negatiivisia tunteita varsinkaan, koska toinen saattaa loukkaantua tai siitä seuraa riita. Jos joku suuttuu, yritän välittömästi rauhoittaa tilannetta. Ahdistun helposti.

Edelleen koen riittämättömyyttä monessa asiassa, vaikka olen rakentanut itselleni suhteellisen mukavan elämän, oma asunto ja toimiva yritys. Rikas en ole, mutta en ole tarvinnut miettiä raha-asioita moneen vuoteen.

Haaveissa oli pitkään perhe ja omakotitalo, mutta nekin haaveet jäi.

Suhtaudun epäluuloisesti muihin ihmisiin, silloin tällöin sorrun ylianalysoimaan ihmisten sanoja ja käytöstä.

Eihän nyt kaikkea voi tietenkään laittaa kiusaajien piikkiin, mutta elämäni olisi kyllä hyvin erilainen ilman tuollaista kouluaikaa.

On turha kehottaa unohtamaan ja jatkamaan elämää. Tietysti elämä jatkuu, mutta jokin sisällä on haavoittunut, jos nuorena on pilkattu ja naureskeltu vuosien ajan. Ihminen voi ulkoisesti olla menestyvä, mutta emme näe mitä taakkoja kukin sisällään saattaa kantaa.  Itse olen pieneltä paikkakunnalta jossa ei yksilöllisyyttä suvaittu. Tyypillinen paikka jossa vallitsi Janten laki.  

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään. Yläasteen jälkeen muutin muualle, ja kävin lukion siellä. Kiusaaminen loppui muuttoon.

Lopettakaa vanhojen asioiden märehtiminen, ellei ne vaikuta nykyisyyteen. Kiusaaminen ei vaikuta. Kun kiusaaminen on loppunut, se on loppunut. Jatkakaa elämässä eteenpäin!

Kiusaaminen ikävuosina 10-20 on erittäin haitallista ihmiselle, koska hänen aikuisen ihmisen identiteettinsä alkaa rakentua ja rakentuu silloin. Se on valtava stressi ihan lääketieteellisellä tasolla, mitä kiusatulle tapahtuu. Opiskelkaa asiaa vaikka artikkeleista, joissa käsitellään kuinka kiusaaminen vaikuttaa aivotoimintaan. Sen lisäksi se, ettei saa normaalisti muodostaa tavallisen nuoren aikuisen tavallista identiteettiä, on erityisen haitallista. Jo pelkkä tapissa oleva stressihormoni ja hälytystilassa oleva elimistö vaikuttaa terveyteen siten, että diabeteksen, ylipainon ja sydän-sekä verisuonitautien riskit kohoavat valtavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään, koska pidin jo silloin kiusaajia idiootteina, joita pitää vaan kestää hetken aikaa. Itsetunto on sen verran vahva, ettei mitättömät luuserit sitä pysty nakertamaan.

 

Hyvä, mulla oli sen verran vaikeaa kotonakin ja muutenkin aika arka joten en edes osannut oikein puolustautua. Jotenkin ne kiusaajat osaa valita sellaisia herkkiä kohteekseen aika usein.

Minulla alkoi jo ensimmäisellä luokalla. Vanhemmat ohjeistivat olemaan aina kiltti koulussa ja olemaan puhumatta luokassa. Tottelin heitä liikaakin ja en uskaltanut viitata, vaikka olisin osannut vastata. 
Opettaja otti minut ensin silmätikukseen toistelemalla, että vaikeneminen on myöntymisen merkki. Minkä minä sille voin, että olin kiltti lapsi? Vanhempani hermoilivat siksi, että olin ennen peruskoulua iloinen, puhelias, välitön ja mielikuvitusrikas lapsi. He ajattelivat, että puheliaisuuteni ja jatkuva kyselyni johtaa koulussa ongelmiin. 
Tietenkin muut oppilaat huomasivat sen, että jouduin pinnistelemään peittääkseni omaa olemustani koulussa ja että olin ylikiltti. He kävivät säälittä kiinni. Jopa sellainen luokkakaveri, joka oli kaverini ennen peruskoulua, alkoi kiusata minua koulussa. 
Minulla ei ole mitään ADHD-diagnoosia. Varmaan joku mietti nyt sitä kun kerroin, minkälainen lapsi olin ensimmäisen luokan lokakuun alkuviikkoihin saakka. Eikä se diagnoosikaan oikeuta kiusaamiseen. 

Koko peruskoulun ajan kestin kiusaamista ja sieltä tulin lyttyyn litistettynä.

Pääsääntöisesti en luota tuntemattomiin ihmisiin.

Olen hyvin, hyvin hidas lämpenemään uusille ihmisille ja sitäkin hitaampi luottamaan.

Yleinen olemukseni on kylmä, iloton apaattinen (paitsi kännissä).

Huumorini on mustaa ja kitkerää kuin terva.

Kausittaista masennusta.

Pitkään itsetunto oli aivan täysin nollissa, mutta muutamia vuosia sitten päässä "naksahti" jotenkin ja nyt en jaksa enää välittää ja esittää muuta kuin mitä olen. Ikään kuin itsetunto ja -luottamus olisivat tulleet "takaisin" - kuin olisi kiertänyt kehän ja päätynyt takaisin alkuun, mutta pahasti muuttuneena.

Seurustelua ja parisuhteita ei ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan ja vielä vähemmän omaa perhettä. Romanttinen rakkaus on pelkkää mytologiaa minulle. Seksistä en tiedä mitään.

Mutta jollain ilveellä on muutama hyvä ystävä, vakityö ja oma asunto eikä kummempia rahallisia huolia mikä tässä maan tilanteessa on hyvä. Joten ei aivan kaikki ole täysin päin helvettiä ja siitä pitää olla kiitollinen.

Päälle kolmikymppinen mies.

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto vielä aikuisiälläkin ja vaikea tutustua oma aloitteisesti ihmisiin/päästä sisään porukkaan. Saan vieläkin aikuisiällä outoja jännitysoireita kaupassa, työpaikalla, harrastuksissa vaikka mitään syytä pelkoon ei enää ole. Nuorempana kärsin ahdistuneisuushäiriöistä ja masentuneisuudesta, jaksoittain vielä aikuisenakin. 

Ikävää on se, että keho muistaa reaktiot vuosienkin takaa. Niitä ei opeteta Suomessa mitenkään rajoittamaan kouluttamalla elimistöä rauhoittumaan katkaisemalla tilanne hengitystekniikoilla, perhostaputuksella tai vaikka käymällä pesemässä kädet (vagus-hermo aktivoituu siinä asennossa eli asento on tärkeä, kylmä tai viileä vesi on bonus, joka tehostaa katkaisua). 

Surullisinta oli että meni 50 vuotta ymmärtääkseni ettei minussa ole mitään vikaa. Aloin kuunnella Maya Angelou n motivaatiopuheita lenkillä ja kaikki aukesi tajuntaan. Olin aina erilainen, lopulta löysin itseni ja olikin valtava rikkaus mitä taitoja minulla oli sisälläni: erityisherkkyyden kautta vahva intuitio. Niistä sisäisistä henkisistä asioista en voi koskaan puhua muille, joten olen aina yksin. Mutta nyt olen 100 % ajasta täysin aito oma itseni, ilman rooleja. 

Kaikki ihmiskontakti uuvuttaa täydellisesti, mutta tiedän että siihen on syy. Minun tuli vetäytyä yksinäisyyteen kasvamaan, kuten kaikki suuret ajattelijat ovat aina tehneet. Tämäntyyppinen aitous saa narsistiset raivon valtaan, he tietää että eivät koskaan kykene samaan sisäiseen kasvuun. Kaikki vähänkin narsistiset vihaavat minua, silloin suljen suuni ja poistun paikalta. En selittele, en miellytä. Olen katkaissut siteet ja niin tulikin tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli kalliiksi ja monenlaista muutakin ongelmaa kun ruiskutin sytyttäjän bensaa koulun "kingin" päälle ja sytytin. Vikisi sekin paskiainen. Se oli vuonna 1971 ollessani 14 v. Se Arpi haudattiin kesällä. Käyn ajoittain kusella sen hautakiveen...muidenkin kiusattujen puolesta.

Miten sytkästä ruiskutetaan bensaa?

Edellinen kirjoitti "sytyttäjän bensaa", ei "sytyttäjästä bensaa".   Kirjoittaja mainitsi, että se oli vuonna 1971.

Ennen oli bensiinikäyttöisiä savukkeensytyttimiä ja niissä käytettiin pienissä pulloissa myytävää erikoisbensiiniä 

Moni luulee. että kaikki kiusaamisesta traumatisoituneet muistelisivat kiusaamista ja kiusaajiaan päivittäin ja he pääsisivät asiasta yli, jos vain antaisivat asian olla ja menisivät eteenpäin.

Tuossa jo on mainittukin, että ei se niin useinkaan mene.

Olin kiusattu ja ilman ystäviä koko ala-asteen.

Yläasteen sain olla rauhassa, mutta minusta oli kasvanut arka ja äärettömän ujo.  Minulta puuttui täysin normaali murrosikäisen sosiaalinen elämä.

Ammattiopinnoissa kiusaaminen toistui ja oli ajaa minut itsemurhaan.

En muistele kiusaamistani useinkaan, en ole katkera kiusaajilleni, enkä mieti heitä koskaan.   Kuitenkin kokemukseni ovat muokanneet luonnettani, olen aina jotenkin ulkopuolinen. Minä olen taipuvainen masennukseen ja minulla on itsemurha-ajatuksia.

Olen onnistunut saamaan puolison ja perheen, mutta se ei ole poistanut ulkopuolisuuden tunnetta. Minulla ei ole muita ystäviä.  Olin 10 vuotta palkkatöissä, olin kaiketi pidetty työtoveri, mutta silti ulkopuolinen. En varsinaisesti ystävystynyt työtovereiden kanssa enkä tuntenut kuuluvani joukkoon.

Nykyään työskentelen yksinyrittäjänä alalla, jossa sosiaaliset kontaktit rajoittuvat bisneskumppaneihin, pienenä toimijana en niissäkään kuvioissa ole syötettävä ja juotettava, tai juuri edes muistettava.

Kiusaaminen on jättänyt minuun pysyvän alakulon ja ulkopuolisuuden tunteen, ajoittain minun on etsittävä syitä olla olemassa(perhe toki on tärkein syy).  Syvimmässä kuopassa kuitenkin voi ajatella olevansa taakka perheelleenkin.

t: 54v ja elossa

On traagista miten kiusaaminen vaikuttaa aina jossain syvällä, vaikka periaatteessa asiat olisi menneet hyvin. 
Jouduin yläkoulussa pienen tyttölauman nälvimäksi noin vuodeksi tai pariksi. Minulla oli omat hyvät kaverit, pärjäsin, kotona kaikki hyvin. Olen opiskellut ja pärjännyt hyvin työelämässä, on ystäviä. Itsetunto on yleensä kohdillaan. 

Kuitenkin vielä lähes viisikymppisenä näen, että se kauhu nousee esiin tilanteissa joissa joudun yhtäkkiä vaikka kertomaan itsestäni jollekin joukolle. Esiinnyn työssäni, joten se ei muuten ole ongelma. 
Jouduin työpaikkakiusatuksi myös aikuisena. En alistunut siihen ja annoin reippaasti takaisin, mutta tämä nosti vanhan kiusaamisen pintaan uudella tavalla ja oli henkisesti kovaa. Jätän väliin tilaisuuksia, joihin moni tarttusi, vain vältelläkseni tunteita jotka kumpuaa kiusatun kokemuksista. Vältän kohtaamasta ihmisiä siltä ajalta, vaikka tuskin kukaan edes muistaa. Sanoisin että se on pelkoa, josta ei voi irrottautua. Vähän kuten ettet syö enää koskaan ruokaa, josta tuli ruokamyrkytys.
 

Pelkään vieläkin nuoria ja kauniita naisia, joilla on tietynlainen naseva ja ylimielinen puhetapa ja koulukiusaajamainen nauru. Kaupassakin saatan jäätyä täysin, jos joku tuollainen on käytävän tukkeena ja haluaisin päästä ohi.

Vierailija kirjoitti:

Pelkään vieläkin nuoria ja kauniita naisia, joilla on tietynlainen naseva ja ylimielinen puhetapa ja koulukiusaajamainen nauru. Kaupassakin saatan jäätyä täysin, jos joku tuollainen on käytävän tukkeena ja haluaisin päästä ohi.

Olen aikuinen nainen ja välttelen teiniporukoita esim kaupassa, koska olin joskus tällaisten hampaissa. Naurattavaa, tiedän. 

Mulla ei oo yhtään somekanavaa, ettei kiusaajat 30 vuoden takaa  sais musta irti mitään, eivät tietäis musta mitään, eikä näkisi miltä näytän. On mulla pari anonyymitiliä, jotta voin seurailla yrityksiä, harrastuksia. 
En tiedä miks tää on niin tärkeää pysyä piilossa ihmisiltä, jotka tuskin edes muistaa mua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkään vieläkin nuoria ja kauniita naisia, joilla on tietynlainen naseva ja ylimielinen puhetapa ja koulukiusaajamainen nauru. Kaupassakin saatan jäätyä täysin, jos joku tuollainen on käytävän tukkeena ja haluaisin päästä ohi.

Olen aikuinen nainen ja välttelen teiniporukoita esim kaupassa, koska olin joskus tällaisten hampaissa. Naurattavaa, tiedän. 

Olen 45v roteva mies, sama homma. Iltaisin jos käytän julkisia, ja siellä on joku känninen teinilauma meen miltei paniikkiin. 

Kolmekymppisenä näin sattumoisin yhden kouluajan kiusaajista kaupassa, jäädyin täysin. Ihan kun joku olisi vetänyt maton jalkojen alta, muistan edelleen sen jääkylmän tunteen joka valtasi minut. Ostoskori jäi siihen ja menin suoraan kotiin

Vierailija kirjoitti:

Koko peruskoulun ajan kestin kiusaamista ja sieltä tulin lyttyyn litistettynä.

Pääsääntöisesti en luota tuntemattomiin ihmisiin.

Olen hyvin, hyvin hidas lämpenemään uusille ihmisille ja sitäkin hitaampi luottamaan.

Yleinen olemukseni on kylmä, iloton apaattinen (paitsi kännissä).

Huumorini on mustaa ja kitkerää kuin terva.

Kausittaista masennusta.

 

Pitkään itsetunto oli aivan täysin nollissa, mutta muutamia vuosia sitten päässä "naksahti" jotenkin ja nyt en jaksa enää välittää ja esittää muuta kuin mitä olen. Ikään kuin itsetunto ja -luottamus olisivat tulleet "takaisin" - kuin olisi kiertänyt kehän ja päätynyt takaisin alkuun, mutta pahasti muuttuneena.

 

Seurustelua ja parisuhteita ei ole ollut ja tuskin tulee olemaankaan ja vielä vähemmän omaa perhettä. Romanttinen rakkaus on pelkkää mytologiaa minulle. Seksistä en tiedä mitään.

 

Mutta jollain ilveellä

Tämä kuulostaa valtavan tutulta, osin jopa siltä, kuin itse olisin tämän kirjoittanut. Olen lapsesta asti pitäytynyt loitolla lajitovereistani kaikissa mahdollisissa merkityksissä, etenkin romanttisissa. En pysty uskomaan, että kukaan koskaan voisi katsoa minua halveksimatta. Tunnen itseni edes jollakin tavalla arvokkaaksi vain tehdessäni työtäni, jossa olen hyvä. Apurahat ovat kuitenkin epävarma tulonlähde, joten jos en enää voi jatkaa tutkijana, on minun aika panna pillit pussiin, kiittää ja kumartaa. En pysty enää korjaamaan itseäni.

N33

Janssonin kiusaus vaikutti negatiivisesti. Oksennus meinaa tulla vieläkin 

Itsetunto, työkyky ja sosiaaliset taidot aivan romuna. Sillä tavalla on vaikuttanut.