Miten kiusaaminen on vaikuttanut sinuun?

Mulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus ja psykoottinen masennus, kiusaaminen syynä. Negatiivisten tunteiden sietokyky on nolla, pelkään hylätyksi tulemista ja haluan, että kaikki pitävät minusta. Toisaalta näin työkyvyttömänä ja eläkepäätöstä odotellessa en tee juuri muuta, kuin makaan sängyssä kaikki päivät.

En näin aikuisena luota ihmisiin sitä vähää mitä luotan itseeni.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus ja psykoottinen masennus, kiusaaminen syynä. Negatiivisten tunteiden sietokyky on nolla, pelkään hylätyksi tulemista ja haluan, että kaikki pitävät minusta. Toisaalta näin työkyvyttömänä ja eläkepäätöstä odotellessa en tee juuri muuta, kuin makaan sängyssä kaikki päivät.

Ja vastuuta ei kukaan ota mitä Sinulle tehty. Get over it, he toteavat. Oltiin tyhmii lapsii hey.

Kiusaaminen lähinnä koulukiusaaminen on vaikuttanut siihen, että mun on ollut vaikea olla ikäisteni seurassa, tulen paremmin toimeen joko itseäni nuorempien tai itseäni vanhempien kanssa. Mutta olen  kokenut epävarmuutta. Epävarmuudessa tarkkailen itseäni ja ihmisiä, ja ilmapiiiriä, että ottaako ne minut tosissaan vai nauraako minulle ja jää miettimään kaikkea mitä sanotaan. Sellainen jatkuva tarkkailu on stressaavaa. Kaikkeen on vaikuttanut myös omat vaikeat perheolosuhteet.

Vanhentuessa olen alkanut päästä siitä, mutta kyllähän se on paljon rajoittanut ihmissuhteita läpi elämän.

Mikä kiusaaminen? Koska tästä vakavasta asiasta aletaan puhua oikeilla termeillä? Rikos, henkinen/fyysinen väkivalta, varastaminen, pahoinpitely.. jne. Koulukiusaamisesta puhuminen on vähättelyä.

Ja niin, olen kokenut kunnianloukkauksen koulussa. Olisi pitänyt tehdä rikosilmoitus.

En halua olla tekemisissä suuren osan naisten kanssa.

Niin, mulla oli lisäksi erittäin vaikeat kotiolot ja sen lisäksi idiootit haukkuivat ja jättivät ulos leikeistään. Nyt ei ole minkään sortin itseluottamusta, olen aika-ajoin hyvin masentunut ja aina ahdistunut melkein kaikesta. En osaa olla rento ja olen valtavan varautunut. Uskon myös kärsiväni BDD:stä.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään, koska pidin jo silloin kiusaajia idiootteina, joita pitää vaan kestää hetken aikaa. Itsetunto on sen verran vahva, ettei mitättömät luuserit sitä pysty nakertamaan.

Hyvä, mulla oli sen verran vaikeaa kotonakin ja muutenkin aika arka joten en edes osannut oikein puolustautua. Jotenkin ne kiusaajat osaa valita sellaisia herkkiä kohteekseen aika usein.

Minä olen onnekas, kun jouduin kiusaamisen kohteeksi vasta aikuisena keski-ikäisenä. Tässä iässä elämänkokemus ja tieto auttavat ymmärtämään mitä ongelmia kiusaajilla on. Tiedon avulla asiaa pystyy käsittelemään, vaikka toki siinä usko ihmiskuntaan karisi.

Huono itsetunto vielä aikuisiälläkin ja vaikea tutustua oma aloitteisesti ihmisiin/päästä sisään porukkaan. Saan vieläkin aikuisiällä outoja jännitysoireita kaupassa, työpaikalla, harrastuksissa vaikka mitään syytä pelkoon ei enää ole. Nuorempana kärsin ahdistuneisuushäiriöistä ja masentuneisuudesta, jaksoittain vielä aikuisenakin. 

Oletuslähtöisesti en luota ihmisiin, vaan luottamus ansaitaan vähitellen. Mikä näin huijausten ja kusetusten aikakaudella on oikeastaan pelkästään hyvä asia. Kiusaaminen teki minusta vahvan ja itsenäisen, joka avautuu syvemmistä ajatuksistaan vain läheiselle ihmiselle.

Olen ujo ja arka, ahdistun sosiaalisista tilanteista etenkin uusien ihmisten seurassa. Jännitän ja mietin mitä muut ajattelee. Minulla on koulukiusaamisen lisäksi traumoja myös kotoa etenkin isästä, joka aina haukkui ja arvosteli. Ei hän esimerkiksi uskonut kiusaamiseen ja syytti siitä minua, kun olen tällainen. Hän on ollut itsekin kiusaaja nuoruudessaan.

Toki elämä on ihan erilaista nykyään näin 2 lapsen äitinä, hyvässä työssä ja avioliitossa. On paljon ystäviäkin. Kuitenkin minulla tulee näitä ahdistuskohtauksia ja esitän rohkeampaa mitä oikeasti olen. Välillä sisällä kuohuu, mutta näytän varmasti tyyneltä.

Päättymätön ja sysimusta viha kiusaajia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Päättymätön ja sysimusta viha kiusaajia kohtaan.

Sama. Tässä haittana on se, etteivät kiusaajat kärsi näistä tunteista, ainoastaan me itse.

Vierailija kirjoitti:

Tuli kalliiksi ja monenlaista muutakin ongelmaa kun ruiskutin sytyttäjän bensaa koulun "kingin" päälle ja sytytin. Vikisi sekin paskiainen. Se oli vuonna 1971 ollessani 14 v. Se Arpi haudattiin kesällä. Käyn ajoittain kusella sen hautakiveen...muidenkin kiusattujen puolesta.

Miten sytkästä ruiskutetaan bensaa?

Kouluampumisista uutisoitaessa totean mielessäni, että taas muutama kiusaajapaska vähemmän.

(kiusaaminenhan näissä useimmiten on taustalla)

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään. Yläasteen jälkeen muutin muualle, ja kävin lukion siellä. Kiusaaminen loppui muuttoon.

Lopettakaa vanhojen asioiden märehtiminen, ellei ne vaikuta nykyisyyteen. Kiusaaminen ei vaikuta. Kun kiusaaminen on loppunut, se on loppunut. Jatkakaa elämässä eteenpäin!

Kiusaaminen muokkaa aivoja, eikä sitä tuhoa pysty korjaamaan vaikka mitä tekisi. Kiusaamisesta jää aivoihin pysyvät jäljet.

Vierailija kirjoitti:

Olen ujo ja arka, ahdistun sosiaalisista tilanteista etenkin uusien ihmisten seurassa. Jännitän ja mietin mitä muut ajattelee. Minulla on koulukiusaamisen lisäksi traumoja myös kotoa etenkin isästä, joka aina haukkui ja arvosteli. Ei hän esimerkiksi uskonut kiusaamiseen ja syytti siitä minua, kun olen tällainen. Hän on ollut itsekin kiusaaja nuoruudessaan.

 

Toki elämä on ihan erilaista nykyään näin 2 lapsen äitinä, hyvässä työssä ja avioliitossa. On paljon ystäviäkin. Kuitenkin minulla tulee näitä ahdistuskohtauksia ja esitän rohkeampaa mitä oikeasti olen. Välillä sisällä kuohuu, mutta näytän varmasti tyyneltä.

Mulla on sama. Olen hyvässä työssä ja perheellinen, ulkoisesti minulla on varmasti ns. kaikki. Olen silti hirveän arka lähestymään ihmisiä ja ystävämielessä uskon, ettei minusta oikeasti pidetä. Yritän rohkeasti kyllä, mutta varmaan harva tajuaa, miten paljon tsemppausta se minulta vaatii.

Lapsuudenystäviä ei oikeastaan ole eikä oikein edes opiskeluajoilta, silloin hakeuduin jotenkin ylimielesten ilkkujien seuraan, kun sellaiseen olin kotona ja koulussa lapsena tottunut. Olen vasta kolmekymppisenä saanut kunnon kavereita.

Näkyy se vähän, vaikka yllättävän hyvän itsetunnon olenkin saanut rakennettua kaiken jälkeen. Työelämässä palavereissa olen aika herkkä sille, jos joku on eri mieltä. Siitä tulee tunne, että tämä ei pidä minusta tai inhoaa minua, vaikka saahan sitä eri mieltä olla. Saan hokea itselleni aika usein, että tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Mutta pahinta on tosiaan tilanteet, joissa on useita osallistujia kuulemassa, siitä tulee niin sama tunne kuin luokassa olisi ja seurailen miten muut reagoi: tuleeko hymähtelyä, nyökyttelyä, kenen puolen valitsevat. Vaikka todellisuudessa siinä ei välttämättä ole kyse mistään puolien valitsemisesta. Joskus on, niin pitää yrittää aina luovia ja aistia tunnelmaa.

Kuitenkin harmillisesti työelämässä saattaa näkyä sitä ihan samaa kuin koulussa eli joskus sitä triggeröityy ihan aiheesta. Joskus se oikeasti on henkilökohtaista.