Tiedättekö tapauksia, jossa ns. kunnollisesta perheestä olevasta lapsesta on tullut rikollinen tai muuten mennyt elämä ihan raiteltaan?

Tiedän. Isoveljeni, jolle jo esiteininä alkoivat maistua päihteet, pikkurikokset, siitä jatkona sitten huumeet, vankila ja kuoli väkivaltaisesti nuorena. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan vanhempani olivat suht hyvätuloisia (vaikkakin työväenluokkaisia), raittiita, asiallisia ihmisiä, oli omakotitalo hyvällä alueella, autoja, mökki, ei pulaa mistään. Oltiin ihan normaali ydinperhe, ja meillä nuoremmilla sisaruksilla elämät on menneetkin ihan ok. Sen sijaan esim. perheessäni kasvatuksessa, itsetunnon tukemisessa jne. olisi ollut paljon korjattavaa. Olin aika nuori kun veljeni kuoli, eli sitä ihan ydinkysymystä MIKSI en saa koskaan tietää. Hän kuitenkin oli pojaksi/mieheksi perusluonteeltaan hyvin herkkä, arka ja ujo, ja aivan varmasti tähän liittyy moni asia. Myös kaveripiiri ja nuorisokulttuuri hänen aikanaan vahva tekijä huonoille teille ajautumisessa.

Vierailija kirjoitti:

Kleptomania. Ei tarvetta millekään, mutta on varastettava. Olen itse. Olen hyvin rikas, mutta silti pakonomaisesti varastan. Olen tehnyt tätä todella pienestä asti. Eka oli jo ennen kouluikää. Kaupoista en enää vie(olen vienyt ja jäänyt kiinni). On rikosrekisteri ja 1,5v tuomio. Omaisuus kuitenkin lähemmäs 1miljoonaa. Jännitys ja pakonomainen varastelu.

Oletko nepsy jollain tavalla? Oireesi liittyy usein ylivilkkauteen tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän montakin. Yleisimmät syyt:

-Lapselle ei osoitettu mitään rajoja eikä rakkautta ikinä.

-Väärä kaveripiiri, rikokset ja huumeet

-Vanhemman tai lapsen mielenterveysongelmat

T: lasun työntekijä

Tarkoitin aloituksessani välittämisellä mm. juuri rajojen ja rakkauden osoittamista. Ja jos on pahoja mielenterveysongelmia vanhemmalla, niin ei ehkä pysty käymään töissäkään.

Mutta keskimmäinen vaihtoehto järkeenkäypä selitys, ja lapsen mielenterveysongelmat (mutta mistä nekään syntyy, jos olosuhteet periaatteessa kohdillaan?)

Ap.

Tuota sinun kysymyksesi vastausta on periaatteessa mahdoton arvioida, koska tietoa ei ole. Kulissit on sellainen asia, että voi olla hyvin vaikea läheltäkään sanoa, mikä on lopullinen todellisuus rajoissa ja rakkaudessa. Ei sitä voi ulkopuolelta tietää, vaikka näyttäisi miltä.

ADHD 

ADHD ilmenee hieman eri tavoilla eri ikäisenä ja eri elämänvaiheissa. Lapsella ADHD:n oireet näkyvät usein jatkuvana vaikeutena keskittyä esimerkiksi leikkeihin tai koulutehtäviin. Jo pienillä lapsilla tarkkaavaisuus siirtyy herkästi ärsykkeestä toiseen, ja pitkäjänteinen toiminta voi olla haasteellista. Nuorilla ja aikuisilla ADHD ilmenee useimmiten erityisesti vaikeutena keskittyä työtehtäviin tai opiskeluun.

ADHD:n oirekuvassa luonteeltaan pysyvintä on tarkkaavaisuuden säätelyn vaikeus. Lapsesta aikuiseksi kasvaessa ADHD usein muuttaa jonkin verran muotoaan, mutta nimenomaan tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen vaikeudet jatkuvat. Sen sijaan ylivilkkaus usein joko vähenee tai muuttuu enemmän alivilkkaudeksi tai sisäiseksi levottomuudeksi. 

ADHD:n oireet voivat haitata elämää ja vaikuttaa negatiivisesti itsetuntoon varsinkin silloin, jos syytä niiden taustalla ei ymmärretä oikein. Onkin hyvä tiedostaa, että ADHD:hen liittyy usein myös monia positiiviseksi miellettyjä ominaisuuksia. ADHD ei olekaan este esimerkiksi töissä tai opinnoissa menestymiselle, vaan oikeanlaisella hoidolla ja arjen tukitoimilla tietyt häiriön oireet on mahdollista saada hallintaan, kun taas toisia voi pyrkiä tietoisesti tukemaan ja vahvistamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kleptomania. Ei tarvetta millekään, mutta on varastettava. Olen itse. Olen hyvin rikas, mutta silti pakonomaisesti varastan. Olen tehnyt tätä todella pienestä asti. Eka oli jo ennen kouluikää. Kaupoista en enää vie(olen vienyt ja jäänyt kiinni). On rikosrekisteri ja 1,5v tuomio. Omaisuus kuitenkin lähemmäs 1miljoonaa. Jännitys ja pakonomainen varastelu.

Oletko nepsy jollain tavalla? Oireesi liittyy usein ylivilkkauteen tms.

No ei kyllä liity, älä levitä mutua. Jos ei ole epäsosiaalinen, nepsyt keksivät usein laillisempiakin keinoja toteuttaa adrenaliinin tarvetta. Ennemmin tiettyjen persoonallisuushäiriöiden mahdollinen merkki.

Tiedän. Entä sitten? Ei se kovin havinaista ole.

Akateemisesti sivistynyt henkilö tappoi puolisonsa, yritti hävittää ruumiin. Yritti aiemmin hukuttaa perheensä ajamalla autonsa mereen.

Toisten omaisuus ja rahat ovat menneet ekonomin "transaktioiden" seurauksena tämän hemmon pelivelkojen maksamiseen.

Papin penska on aikuistuttuaan ahdistellut muita ihmisiä, naisia ja lapsia.

Lapset kaipaavat rakkautta, sillä kasvatetaan onnellisia ihmisiä. Ei sillä, että haalitaan katoavaista statusta ja mammonaa, ja painostetaan lapsiakin tällaiseen. Tiedän todella monta tapausta, joissa tällä on luotu lähinnä suunnaton vastenmielisyys ns. "normaalia elämää" kohtaan. Miten ihmiset voivatkin olla näin pinnallisia, ja palvoa kaiken maailman turhuuksia elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Sairaus

Tämä. Se kunnollisen perheen kympin tyttö sai burn outin 30-vuotiaana. Vaativa persoonallisuus kun on ilmeisen periytyvää ja vielä kasvatuksella vahvistettua, mutta koska tyttö oli heikompi kuin vanhempansa ja sisaruksensa, ei hermorakenne kestänyt.

Sitten seurasi suljettua osastoa diagnoosilla toistuva vakava masennus. Kun siitä parantui vuosien jälkeen suureksi yllätykseksi lääkärikunnalle, tuli stressiperäisiä fyysisiä sairauksia.

Ilman miestään tuo nyttemmin keski-ikäinen kympin tyttö olisi täysin syrjäytynyt, tai todennäköisemmin lykkäisi horsmaa. Perheensä on alkanut suhtautua häneen kuin koiraan, ei enää vakavasti otettavaan aikuiseen, koska hänhän on Epäonnistunut. Ja aina tietysti taustalla on se, että "kympin tyttö on aina ollut niin laiska, siksei se mene töihinkään enää".

Vastaavanlaisessa perheessä kasvanut serkkupoikansa alkoi käyttää huumeita ja päätyi lopulta tiilenpäitä lukemaan.

Ihminen ei ole syntyessään mikään tyhjä taulu tai ohjelmoitavissa oleva robotti. Moni varmasti kokee jotain tarvetta kuvitella, että se meidän Pirkko-Petteri pärjää hyvin, koska olen niin erinomaisesti kasvattanut. Suurin osa ihmisistä pärjää oikein mukavasti, vaikka kaikki ei menisikään ihan niinkuin Strömsössä. Jotkut ääriolosuhteet ovat asia erikseen tietysti. Mutta toisaalta sama elämäntapa ei millään sovi kaikille ja kaikenlaisille ihmisille. Jotkut ihmiset eivät ainakaan oravanpyörästä onnea ja autuutta löydä, vaikka vanhemmat tekisivät mitä tahansa.

Minä. Olin semmoinen herkkä ja ujo lapsi. Perhe näennäisesti kunnollinen ja hyvätuloinen. Isä oli (ja on) kuitenkin ilkeä, ankara, arvosteleva ja laiska. Eli häntä ei kiinnostanut hoitaa tai kasvattaa meitä. Äiti on kyllä lämmin, mutta ei puuttunut isän tyranniaan, vaan ennemminkin piti hänen puoliaan. Mitään muita sääntöjä ei ollut, kuin että kotona pitää olla hiljaa. Mitään neuvoja ei annettu, kouluasioissa ei autettu, eikä mistään huolehdittu niinkuin muilla. Autoin kaikessa nuorempaa sisartani, opetin ja olin hänelle tuki ja turva. Huutoa ja ilkeilyä, vähättelyä ja haukkumista tuli lähes kaikesta, ja nimenomaan minulle. Jos vaikka sisar loukkasi itsensä pyöräillessä, syy oli minun, ei vanhempien, jotka eivät jaksaneet opettaa häntä. Ja tällaisista asioista sain vielä kuulla useaan kertaan, jopa sukulaisille ihmeteltiin ääneen kelvottomuuttani. Ja niin edelleen. Tämä vaikutti paljon itsetuntooni, ja itsetunto sosiaalisuuteen. Tunsin olevani muita huonompi (koska niin kuulin aina kotona), ja siksi en uskaltanut tutustua kivalta tuntuviin ihmisiin. Yläasteen vietin lähes yksin, ysiluokalla aloin saada kavereita siitä kuuluisasta huonosta seurasta. Olin kuitenkin niin seurankipeä, että kuka tahansa kelpasi. Ujouttani en myöskään uskaltanut kieltäytyä mistään mitä he halusivat tehdä. Ja aika kyseenalaisia asioitahan ne olivat, enkä varsinaisesti pitänyt kavereistani. Kotona en kuitenkaan halunnut olla, koska isästäni oli tullut entistä ilkeämpi, joten pyörin näiden kavereiden kanssa. Päihteet kuuluivat kuvioon, ja näin meni vuosikausia, ja ikäviä asioita tapahtui. Jossain sisimmässäni kuitenkin tunsin, että tämä ei ole sitä elämää mitä haluan, ja että minusta on muuhinkin, ja sain itseni opiskelemaan kiinnostavaa alaa. Vasta opiskeluaikoina tutustuin ihmisiin, jotka osoittivat, että olen hyvä ja kiva ihminen, enkä huonompi kuin muut. Nykyään olen oikein hyvin pärjäävä niin työssäni kuin muutenkin elämässä. Välit vanhempiin ovat viileät, välillä isä soittelee ja kyselee kuulumisia, mutta puhelu loppuu aina siihen kun hän huutaa kuinka laiska ja nolo olen ja kuinka joutui minua elättämään (lapsena).

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olin semmoinen herkkä ja ujo lapsi. Perhe näennäisesti kunnollinen ja hyvätuloinen. Isä oli (ja on) kuitenkin ilkeä, ankara, arvosteleva ja laiska. Eli häntä ei kiinnostanut hoitaa tai kasvattaa meitä. Äiti on kyllä lämmin, mutta ei puuttunut isän tyranniaan, vaan ennemminkin piti hänen puoliaan. Mitään muita sääntöjä ei ollut, kuin että kotona pitää olla hiljaa. Mitään neuvoja ei annettu, kouluasioissa ei autettu, eikä mistään huolehdittu niinkuin muilla. Autoin kaikessa nuorempaa sisartani, opetin ja olin hänelle tuki ja turva. Huutoa ja ilkeilyä, vähättelyä ja haukkumista tuli lähes kaikesta, ja nimenomaan minulle. Jos vaikka sisar loukkasi itsensä pyöräillessä, syy oli minun, ei vanhempien, jotka eivät jaksaneet opettaa häntä. Ja tällaisista asioista sain vielä kuulla useaan kertaan, jopa sukulaisille ihmeteltiin ääneen kelvottomuuttani. Ja niin edelleen. Tämä vaikutti paljon itsetuntooni, ja itsetunto sosiaalisuuteen. Tunsin olevani muita huonompi (koska niin kuulin aina kotona), ja siksi en uskaltanut tutustua kivalta tuntuviin ihmisiin. Yläasteen vietin lähes yksin, ysiluokalla aloin saada kavereita siitä kuuluisasta huonosta seurasta. Olin kuitenkin niin seurankipeä, että kuka tahansa kelpasi. Ujouttani en myöskään uskaltanut kieltäytyä mistään mitä he halusivat tehdä. Ja aika kyseenalaisia asioitahan ne olivat, enkä varsinaisesti pitänyt kavereistani. Kotona en kuitenkaan halunnut olla, koska isästäni oli tullut entistä ilkeämpi, joten pyörin näiden kavereiden kanssa. Päihteet kuuluivat kuvioon, ja näin meni vuosikausia, ja ikäviä asioita tapahtui. Jossain sisimmässäni kuitenkin tunsin, että tämä ei ole sitä elämää mitä haluan, ja että minusta on muuhinkin, ja sain itseni opiskelemaan kiinnostavaa alaa. Vasta opiskeluaikoina tutustuin ihmisiin, jotka osoittivat, että olen hyvä ja kiva ihminen, enkä huonompi kuin muut. Nykyään olen oikein hyvin pärjäävä niin työssäni kuin muutenkin elämässä. Välit vanhempiin ovat viileät, välillä isä soittelee ja kyselee kuulumisia, mutta puhelu loppuu aina siihen kun hän huutaa kuinka laiska ja nolo olen ja kuinka joutui minua elättämään (lapsena).

Onneksi sinulle kävi kuitenkin lopulta hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Minä.

Ei lapsuudenperheeni terve ole ollut, mutta kulissit kunnossa. Vanhemmat työelämässä ja naimisissa ja omakotitalo. Se onkin kai se syy, miksei pahoinvointiani huomattu. Plus, että itse olin kiltti ja fiksu lapsi (oli vähän pakko), en pinnannut koulusta enkä karannut kotoa.

Isälläni on ilmeisesti epävakaa persoonallisuushäiriö ja tai autisminkirjonhäiriö, mikä tarkoitti muun perheen kannalta jatkuvaa varpaillaan oloa. Kumminkin normaali työssäkäyvä insinööri ulkopuolisille, vaikka omalle perheelle minkälainen...

Päihteitäkään en ollut lainkaan kiinnostunut kokeilemaan, mutta kun kaverit riittävän kauan painosti, päätin kokeilla vain, että se jankutus loppuisi... Sehän iski!

Nykyään oon melkein kaiken menettänyt rappioalkoholisti... Vaikka isäni on alkoholisti, niin hän on kulissitkunnossa-alkoholisti. Vaikka kulissit ovat vanhemmillani olleet kunnossa; olivat naimisissakin kunnes minä olin 30v. ja meistä nuorimmainen 18v. niin alkoholismi kyllä on vahvasti perinnöllinen molempien sukujen puolelta.

Tunnistan tuon varpaillaan olon. Luulen, että perheeni oli kyllä normaalin rajoissa, mutta minä vaan olin täysin väärä lapsi siihen perheeseen.

Meillä ei käytettä alkoholia eikä muutakaan, mutta äitini takia olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni koko ajan varuillani, aina valmiina silittämään myötäkarvaan, koko ajan yritin lukea äidin mielialoja ja yrittää estää raivokohtauksia.

En tiedä vielä tänäkään päivänä, onko äitini arvaamaton kiukuttelu normaalin rajoissa, vai ei. Olen itse sillä tavalla herkkä, että en kestä kovia ääniä enkä riitelyä, joten ahdistuin aina kovastin kun kotona huudettiin, paiskottiin ovia ja heiteltiin tavaroita, vaikken itse olisi ollutkaan osallisena. Sisareni taas on samanlainen draamakuningatar kuin äitikin, joten  draamaa riitti.

Äidilläni oli mm. tapana keksiä uusia tapoja, miten joku asia pitää tehdä, tai että se pitää ylipäänsä tehdä, ja sitten rähjätä, kuinka hän joutuu aina tekemään kaiken ja kukaan muu ei ikinä tee mitään, vaikka tästäkin on sata kertaa sanottu... Edelleen, vaikkei tuo olisi kohdistunut minuun, pelästyin aina, että ahaa, koska tahansa voi olla joku uusi sääntö ja jos et ole sitä seurannut, tulee huutoa.

Pelkäsin myös aina hirveästi saavani selkään jos vaikka rikoin jotain vahingossa, vaikka meillä ei koskaan selkään annettu. Sillä oli kuitenkin sisartani sen verran uhkailtu, että pienessä mielessäni selkään saaminen oli väistämätön seuraus pienimmästäkin virheestä.

Lisäksi meitä lapsia varoiteltiin koko ajan kaikesta. Sisareltani kaikki valui kuin vesi hanhen selästä, minä opin elämään pelossa ja siinä uskossa, että ihan kaikki on hirveän vaarallista.

Minulla oli siis täysin väärä hermorakenne meidän perheeseen. Lopputulos: pingottava ylisuorittaja, jolla ei ole minkäänlaista perusturvallisuudentunnetta. Seurauksena mt-ongelmia ja romuna olevan fyysinen terveys -elimistö kestää aika heikosti vuosikymmeniä tapissa olevia stressihormonitasoja.

Elämäni meni ihan hyvin koulun ja opiskelujen suhteen ja työuran alkupuolikin. Onnistuin pariutumaankin, mutta sitten kun vielä päädyin työpaikkakiusatuksi, luhistuin ihan täydellisesti. Olen ollut siitä saakka erilaisten toimenpiteiden kierteessä: välillä saikulla, välillä kuntoutustuella, välillä opiskellut, nyt taas työttömyyskorvauksella ja kuntouttavassa työtoiminnassa.

Perheeni kanssa olen kyllä edelleen väleissä, ja mieheni mielestä esim. äitini on kyllä hiukan hankala ja rasittava, mutta ei mitenkään sairaassa määrin.

Minä vaan olin alusta saakka vääränlainen.

Oma lapsuuden perhe, kolmesta lapsesta kaksi ajautui huumeiden maailmaan. Normaali perhe, hyvä toimeentulo. Välittävä perhe. Myöhemmin selvinnyt adhd ongelmaa, mutta tuskin selittää kokonaan huumeisiin päätymisen. 

Surullista tämä on. Ja kovin raskasta itsellekin, kun ei tavallaan ole enää sisaruksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun veli.

Meillä on täysin tavallinen, jopa hyvin toimeentuleva perhe ollut aina, ja veljen kanssa vuosi ikäeroa, niin voisin kuvitella, että aika sama kasvatus ollaan saatu. Itse käynyt koulut ja töissä heti, kun mahdollista ja ihmissuhteet kunnossa. 

Kun hän taas ei ole peruskoulun jälkeen mitään koulua saanut valmiiksi, ajautui samanhenkiseen porukoihin, missä sitten päihteet maistuu yms. Ensimmäinen lapsi tuli hälle kun oli vasta täyttänyt 18 v ja toinen pari vuotta sen jälkeen. Nyt ovat jo useamman vuoden asuneet vanhemmillamme, koska lapsen äiti myös nisti, eikä kumpikaan kykene huolehtimaan lapsista. 

En tiedä mitään erityistä syytä, itse muistan että pienestä asti hän ollut hyvin manipulatiivinen (esim. aina uhkaillut väkivallalla jos ei saa tahtoaan läpi). Nyt jälkeenpäin kun vanhemmat käynyt eri koulutuksia yms liittyen sijaisvanhemmuuteen, niin ovat jälkeenpäin miettineet, että olisiko veljellä esim. ADHD:tä tai jopa bipolaarisuutta, mutta ei ysärillä näistä puhutta siinä määrin kuin nyt. 

Olen "samanlaisesta" perheestä, kuten sinä. Eli ulkopuolelta kaikki on okei ja toinen sisaruksisa kuvittelee, että me kummatkin saimme samanlaisen kasvatuksen, mutta totuus on ihan eri.

Mun sisko oli aina se lempilapsi meidän vanhemmille. Hän sai harrastaa, tehdä, olla ja aika paljon mentiin mun isosiskon mukaan.Minä en niinkään. Koskaan ei ollut varaa minun harrastuksiin, mutta vanhemman isosiskon kallisiin harrastuksiin kuitenkin oli. Paljon jouduin viettämään lapsuuttani matkustaen perheen mukana isosiskon kilpaharrastuksien mukana, mitä vihasin, koska se vei paljon aikaa pois kavereiden kanssa olosta ja usein näillä kilpareissuilla olin ihan yksin. Vanhemmat vaan heittivät kasan leluja ja niillä piti yksin leikkiä.

Olin todella yksinäinen.

Tähän lisäksi myös se, että mulla oli ADHD, johon ei haettu mitään apua. Koulukiusattiin, eikä siihen haettu mitään apua. Syömishäiriö, eikä vanhemmat uskoneet, kun en ollut heti anorektikon laiha, joten apua ei haettu. 

Mun sisko yhä kuvittelee, että meitä kohdeltiin ihan samalla tavalla, että minä vaan olin se "huonompi lapsi" ja että minussa mukamas se vika. Tulit ihan mieleen omasta isosiskostani, kuinka kirjoitat omasta veljestäsi. Tuollainen asenne myös minun perheellä oli aina minuun, että minä vain olin jotenkin huonompi. Onko ihme, että lapsi sitten hakee huomiota muualta, kun oma perhe hyljeksii tuolla tavalla?

Joskus taakkana voi olla sekin, että on se "hyvä lapsi". Minun äitini kertoo hyvänä juttuna, miten siskoni takia käytiin joskus perheneuvolassa, ja oli niin koomista kun psykologi oli enemmän huolissaan siitä, miten minä pärjään.

Siskoni, minua reilusti vanhempi, oli erittäin voimakastahtoinen ja rämäpäinen, joten koko lapsuuteni oli sitä, että katselin vierestä riehumista ja riitaa. Opin hyvin pian olemaan kiltti ja näkymätön, koska jos äiti oli valmiiksi vihainen siskolle, ei minun tarvinnut kuin hengittää väärään aikaan.

Jostain syystä minulle myös nähtiin hyväksi opettaa, että olen laiska ja avuton. Siskoni rinnalla varmaan olinkin. Ihmetykseni oli suuri kun aikanaan työelämässä tajusin, että olen keskimääräistä merkittävästi tehokkaampi ja tomerampi. Silti se laiskan ja avuttoman leima hiertää minua nyt vielä keski-iässäkin.

Siskoni aloitti alkoholinkäytön ja seksin 12-vuotiaana, minulla meni molemmissa pitkälti yli 20-vuotiaaksi, koska olin myös koulukiusattu (vähän vaikea päätyä edes huonoon seuraan jos kukaan ei tahdo olla kanssasi) ja ihan lukossa koko ajan. Koska olin koulukiusattu ja peloissani, takerruin kovasti vanhempiini vielä nuorena aikuisena, koska olisin muuten ollut täydellisen yksin. Menin siis kyllä opiskelemaan, muutin pois kotoa jne, mutta tuntui että mitään muuta turvaa ei ole.

Sisko teki hanttihommia ja huvitteli, kunnes sitten jossain kohtaa lähempänä kolmeakymppiä yhtäkkiä tokeni, kouluttautui ja on nyt hienossa uraputkessa unelma-ammatissaan, rikas mies ja kolme kaunista lasta.

Minä tein kaiken "oikein" säädetyssä järjestyksessä, ja olen mt-ongelmainen luuseri kuntouttavassa työtoiminnassa. Koska tuli se klassinen kiltin tytön romahdus, ja toisin kuin tarinoiden kiltit tytöt, minä en keksinyt mitään ihqlaa kädentaitoa millä elättäisin itseni romanttisesti hirsimökissä.

Kaikki varmasti 20 vuotta sitten ajattelivat, että siskoni päätyy narkkaamaan ja myymään persiitään ja minä luon uraa. Vaan ei mennyt ihan niin.

Summa summarum: ikinä ei voi teineistä tietää, kumpi tulee elämässä pärjäämään.

Olen sosiaalityöntekijän tytär ja nuoruus oli aika villiä. Ei vakavia rikoksia, mutta koulu jäi ja kalja, rööki ja epämääräiset pojat, välillä myös ihan aikuiset miehet, kiinnosti. Tätä kesti useita vuosia ja sitten kuin rauhoituin, elin myös tavallaan kaksoiselämää. Kulissit oli pystyssä, mutta bile- elämä vei. Tätä kesti muutaman vuoden. Sitten hyvän parisuhteen yms. myötä rauhoituin lopullisesti. Joskus olen miettinyt, että ehkä mulla ja äidillä olisi sama imu, sellainen uteliaisuus ja kiinnostus näihin asioihin, mutta tutustuttiin siihen eri tavalla. Äiti on halunnut työskennellä sossuna aika rankoissa paikoissa. 

Tiedän myös pari muuta sosiaalityöntekijän/ päihdetyöntekijän lasta, jotka elää ihan täysin alamaailmassa ja käyttää aktiivisesti päihteitä ja olleet siihen liittyen vankilassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä.

Ei lapsuudenperheeni terve ole ollut, mutta kulissit kunnossa. Vanhemmat työelämässä ja naimisissa ja omakotitalo. Se onkin kai se syy, miksei pahoinvointiani huomattu. Plus, että itse olin kiltti ja fiksu lapsi (oli vähän pakko), en pinnannut koulusta enkä karannut kotoa.

Isälläni on ilmeisesti epävakaa persoonallisuushäiriö ja tai autisminkirjonhäiriö, mikä tarkoitti muun perheen kannalta jatkuvaa varpaillaan oloa. Kumminkin normaali työssäkäyvä insinööri ulkopuolisille, vaikka omalle perheelle minkälainen...

Päihteitäkään en ollut lainkaan kiinnostunut kokeilemaan, mutta kun kaverit riittävän kauan painosti, päätin kokeilla vain, että se jankutus loppuisi... Sehän iski!

Nykyään oon melkein kaiken menettänyt rappioalkoholisti... Vaikka isäni on alkoholisti, niin hän on kulissitkunnossa-alkoholisti. Vaikka kulissit ovat vanhemmillani olleet kunnossa; olivat naimisissakin kunnes minä olin 30v. ja meistä nuorimmainen 18v. niin alkoholismi kyllä on vahvasti perinnöllinen molempien sukujen puolelta.

Tunnistan tuon varpaillaan olon. Luulen, että perheeni oli kyllä normaalin rajoissa, mutta minä vaan olin täysin väärä lapsi siihen perheeseen.

Meillä ei käytettä alkoholia eikä muutakaan, mutta äitini takia olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni koko ajan varuillani, aina valmiina silittämään myötäkarvaan, koko ajan yritin lukea äidin mielialoja ja yrittää estää raivokohtauksia.

En tiedä vielä tänäkään päivänä, onko äitini arvaamaton kiukuttelu normaalin rajoissa, vai ei. Olen itse sillä tavalla herkkä, että en kestä kovia ääniä enkä riitelyä, joten ahdistuin aina kovastin kun kotona huudettiin, paiskottiin ovia ja heiteltiin tavaroita, vaikken itse olisi ollutkaan osallisena. Sisareni taas on samanlainen draamakuningatar kuin äitikin, joten  draamaa riitti.

Äidilläni oli mm. tapana keksiä uusia tapoja, miten joku asia pitää tehdä, tai että se pitää ylipäänsä tehdä, ja sitten rähjätä, kuinka hän joutuu aina tekemään kaiken ja kukaan muu ei ikinä tee mitään, vaikka tästäkin on sata kertaa sanottu... Edelleen, vaikkei tuo olisi kohdistunut minuun, pelästyin aina, että ahaa, koska tahansa voi olla joku uusi sääntö ja jos et ole sitä seurannut, tulee huutoa.

Pelkäsin myös aina hirveästi saavani selkään jos vaikka rikoin jotain vahingossa, vaikka meillä ei koskaan selkään annettu. Sillä oli kuitenkin sisartani sen verran uhkailtu, että pienessä mielessäni selkään saaminen oli väistämätön seuraus pienimmästäkin virheestä.

Lisäksi meitä lapsia varoiteltiin koko ajan kaikesta. Sisareltani kaikki valui kuin vesi hanhen selästä, minä opin elämään pelossa ja siinä uskossa, että ihan kaikki on hirveän vaarallista.

Minulla oli siis täysin väärä hermorakenne meidän perheeseen. Lopputulos: pingottava ylisuorittaja, jolla ei ole minkäänlaista perusturvallisuudentunnetta. Seurauksena mt-ongelmia ja romuna olevan fyysinen terveys -elimistö kestää aika heikosti vuosikymmeniä tapissa olevia stressihormonitasoja.

Elämäni meni ihan hyvin koulun ja opiskelujen suhteen ja työuran alkupuolikin. Onnistuin pariutumaankin, mutta sitten kun vielä päädyin työpaikkakiusatuksi, luhistuin ihan täydellisesti. Olen ollut siitä saakka erilaisten toimenpiteiden kierteessä: välillä saikulla, välillä kuntoutustuella, välillä opiskellut, nyt taas työttömyyskorvauksella ja kuntouttavassa työtoiminnassa.

Perheeni kanssa olen kyllä edelleen väleissä, ja mieheni mielestä esim. äitini on kyllä hiukan hankala ja rasittava, mutta ei mitenkään sairaassa määrin.

Minä vaan olin alusta saakka vääränlainen.

Sinä et ollut vääränlainen, vaan vanhempiesi olisi pitänyt huomata herkkyytesi ja olla tukenasi. Katkeruus ei sekään tietenkään hyödytä mitään, joskus asiat vain menevät sattuman oikuista huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tiedän. Sairastui vaikeaan masennukseen teininä koulukiusaamisen seurauksena. Ei ole löytynyt sopivaa hoitoa vieläkään.

Tiedän myös yhden tuollaisen. Itseni siis.

Olen nyt vähän päälle 40-vuotiaana toistaiseksi voimassa olevalla työkyvyttömyyseläkkeellä, kaikkien haaveiden valuttua hukkaan. Oikeastaan halusin vain oman perheen ja käyttää lahjojani opiskeluun, olin äärettömän utelias jo pikkupoikana. Toisaalta se mitä koin, sai minut haluamaan kuolemista jo 9-vuotiaana. Nyt päiväni ovat vain täysin yksin kotona sohvalla istumista.

Jep. Siskoni, ollut vankilassa vähän väliä. Isä on narsisti, äiti todella ihana. Ei kuitenkaan selitä siskon väkivaltaisuutta. Ihan pimeä oli jo teini-ikäisenä. Veikkaan jotain geeniä jostain aikasemmasta sukupolvesta. Pelottava tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Kleptomania. Ei tarvetta millekään, mutta on varastettava. Olen itse. Olen hyvin rikas, mutta silti pakonomaisesti varastan. Olen tehnyt tätä todella pienestä asti. Eka oli jo ennen kouluikää. Kaupoista en enää vie(olen vienyt ja jäänyt kiinni). On rikosrekisteri ja 1,5v tuomio. Omaisuus kuitenkin lähemmäs 1miljoonaa. Jännitys ja pakonomainen varastelu.

Eikö näpistyksestä tule vain sakot? Mitä veit, kun tuli rikosrekisteri?