Onko kumppanin masennusta jaksettava vai saako suhteesta lähteä?

Kannattaa ensin katsoa peiliin. Ettet vain itse ole syypää kumppanin masennukseen. Nimittäin kumppani voi masentua myös jos olet energia syöppö ja kumppanisi joutuu elämään vain sinun ehdoilla.

Katso että teidän elämä on tasan vertaista ja mieti mitä kumppanisi haluaa suhteelta, jos et ota toista huomioon niin masennus on taattu

Parantuuko masennuksesta koskaan? Millä tavoin se onnistuisi?

Vierailija kirjoitti:

Parantuuko masennuksesta koskaan? Millä tavoin se onnistuisi?

Terapia, lääkkeet, aika.

Veikkaan että suuriin osa masennus potilaista kärsii jostain fyysisestä sairaudesta mitä ei ole löydetty tai osata epäillä ja siitä johtuvana oireena on masennus. Monessa sairaudessa on tämä oire. Esim anemia, sekä lukuisia muita mitkä aiheuttaa masennusta.

Nykyisin sairaaloissa vain epäillään ensimmäisenä mielensairautta kun potilas puhuu väsymyksestä ja alakulosta ja siihen on sitten lääkärillä helppo antaa resepti (masennus lääke) ja diagnoosi masennus. Helppoa hoitoa vaativalla koulutuksella . Näillä nykyisin mennään

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ensin katsoa peiliin. Ettet vain itse ole syypää kumppanin masennukseen. Nimittäin kumppani voi masentua myös jos olet energia syöppö ja kumppanisi joutuu elämään vain sinun ehdoilla.

Katso että teidän elämä on tasan vertaista ja mieti mitä kumppanisi haluaa suhteelta, jos et ota toista huomioon niin masennus on taattu

Meillä oli näin kun muutin miehen luo. Kaikki elämässäni muuttui, elin toisen arkea, toisen rytmissä ja mukana vieläpä uudessa ympäristössä jossa omat harrastuksetkin hiipui. Hienovaraisesti yritin aikani nätisti sanomalla kertoa mitä haluaisin, että tehdään jotain minunkin juttuja ja minulle tärkeillä tavoilla, yritin luoda paikkaa uuteen kotiin miehen tavaroiden sekaan. Lopulta tukehduin henkisesti ja tiedän, että vastuullani olisi ollut sanoa kunnolla että tämä ei sovi ja että hankin oman asunnon mikäli yhteinen arki ei ole molemmille mieluista. Jäin jalkoihin ja vetäydyin kuoreeni. En huolehtinut itsestäni, miellytin toista ja pidin talon vielä tuoreiden sämpylöiden tuoksuisena. Meillä suhde kariutui tämän vyyhdin kiristyttyä, mies ei ymmärtänyt laisinkaan tätä näkökulmaa ja oma masennus varmasti oli tosi rankkaa kaikille läheisille. Kun pahin järkytys erosta oli ohi, niin tunsin hapen virtaavan taas. Toipuminen erosta masennuksen kanssa oli vaikeaa, todella - mutta sain olla taas minä ilman vääntöä.

Myötä ja vastamäessä, kuollut tapa ilmeisesti.

Suosittelen että pyydät masentunutta kumppaniasi käymään kattavissa labroissa, sekä perehtymään suvussa oleviin sairauksiin ja sitä käyttää miettimään ja tutkimaan onko kumppanisi fysiikka kunnossa. Mahdollisesti vitamiinien imeytymis häiriö myös estää kehoa saamasta kaikkea vitamiineja tarpeeksi joka sitten johtaa siihen että ei saa tarpeeksi energiaa ja aivoille dopamiinia.

Yksi varma keino myös on estää masennusta, on se että kehittää itselleen onnistumisen tunteita arjessa. Tekee asioita missä onnistuu ja saa siitä ihan salavihkaakin dopamiinia.

Kamalasti virheitä tekstissä mutta toivottavasti asian ydin tuli selkeäksi

Vierailija kirjoitti:

Saa lähteä. Ei ole kenenkään velvollisuus uhrata omaa elämää. Masentunut tyhjentää elämänilon läheisistään. Se ei ole oikein. Sanot suoraan ettet jaksa. Siihen on paha väittää vastaan.[/quote

Niin se masentunut varmaan jaksaakin tosi hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ensin katsoa peiliin. Ettet vain itse ole syypää kumppanin masennukseen. Nimittäin kumppani voi masentua myös jos olet energia syöppö ja kumppanisi joutuu elämään vain sinun ehdoilla.

Katso että teidän elämä on tasan vertaista ja mieti mitä kumppanisi haluaa suhteelta, jos et ota toista huomioon niin masennus on taattu

Meillä oli näin kun muutin miehen luo. Kaikki elämässäni muuttui, elin toisen arkea, toisen rytmissä ja mukana vieläpä uudessa ympäristössä jossa omat harrastuksetkin hiipui. Hienovaraisesti yritin aikani nätisti sanomalla kertoa mitä haluaisin, että tehdään jotain minunkin juttuja ja minulle tärkeillä tavoilla, yritin luoda paikkaa uuteen kotiin miehen tavaroiden sekaan. Lopulta tukehduin henkisesti ja tiedän, että vastuullani olisi ollut sanoa kunnolla että tämä ei sovi ja että hankin oman asunnon mikäli yhteinen arki ei ole molemmille mieluista. Jäin jalkoihin ja vetäydyin kuoreeni. En huolehtinut itsestäni, miellytin toista ja pidin talon vielä tuoreiden sämpylöiden tuoksuisena. Meillä suhde kariutui tämän vyyhdin kiristyttyä, mies ei ymmärtänyt laisinkaan tätä näkökulmaa ja oma masennus varmasti oli tosi rankkaa kaikille läheisille. Kun pahin järkytys erosta oli ohi, niin tunsin hapen virtaavan taas. Toipuminen erosta masennuksen kanssa oli vaikeaa, todella - mutta sain olla taas minä ilman vääntöä.

Tota se on monessa suhteessa. Muutut hiljalleen toiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa lähteä. Ei ole kenenkään velvollisuus uhrata omaa elämää. Masentunut tyhjentää elämänilon läheisistään. Se ei ole oikein. Sanot suoraan ettet jaksa. Siihen on paha väittää vastaan.[/quote

Niin se masentunut varmaan jaksaakin tosi hyvin.

Valtolta saa henkilökohtaisen avustajan.

Tuohan on vielä helppo kun kyseessä on "vaan"

kumppani. Mutta kun kyseessä oma lapsi niin päätös muuttuu vielä astetta pulmallisemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on vielä helppo kun kyseessä on "vaan"

kumppani. Mutta kun kyseessä oma lapsi niin päätös muuttuu vielä astetta pulmallisemmaksi.

vain

Suhteesta kannattaa lähteä, kun oma vointi muuttuu ratkaisevasti huonommaksi.

Suhdetta ei kannata pitää yllä vain sovinnaisuuden tai velvollisuuden vuoksi, jos siitä seuraus on henkiset ongelmat itselle. Miksi toisen hyvinvointi menisi omasi edelle? Et voi auttaa häntä, joten sinun ei tarvitsekaan.

Ihan järkyttävää luettavaa. Missä on nykyaikana hyvyys.

Kukaan ei enää välitä lähimmäisestä.

Syletään vain päälle ja potkitaan lisää valmiiksi hakattua.

Ihan turha miettiä "saako". Jos vaikuttaa siltä että tilanne tulee olemaan pysyvästi sellainen joka tekee sinunkin elämästäsi h*lvettiä niin parempi lähteä. Kaverini jätti miehensä jolla oli selkä romuna vaikka oma äiti syyllisti todella törkeästi. Mutta äiti ei itse joutunut elämään arkea jossa toista kiinnostaa useita vuosia vain maata sängynpohjalla, käyttää niin voimakkaita opiaattikipulääkkeitä että on koko ajan joko ihan sumussa tai sitten kärttyinen vieroitusoireista, eikä puhettakaan että edes yrittäisi tehdä fysioterapeutin ohjaamia harjoitteita jotta tilanne paranisi edes joskus taikka etsisi lisää hoitoa.

Eron jälkeen mies vissiin sai jonkun energiabuustin (varmaan vaikea suhdetilanne oli ajanut hänetkin henkiseen umpikujaan) ja hakeutui uuteen leikkaukseen, jossa selkä tuli paremmaksi ja hänkin pystyy nyt taas ainakin harrastamaan ja uusi suhdekin löytyi. Eli ei pidä liikaa ajatella alentavasti, että se on toisen elämän loppu jos itse lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Parantuuko masennuksesta koskaan? Millä tavoin se onnistuisi?

Mulla ei auttanut terapia, lääkkeet pahensi. Olen henkisesti rikkinäinen eikä se tule ikinä muuttumaan miksikään. Kuitenkin muutokset elämässä on auttaneet paljon. Pitää löytää se pahan olon juurisyy ja tehdä sille jotain. Se voi olla huono työpaikka, toksiset ihmiset, toimimattomat arkirutiinit tai jotain muuta. Ihan vain sekin, ettei tee elämässä riittävästi kivoja asioita, voi tehdä masentuneeksi. Kivalle tekemiselle on hyvä varata erikseen aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan järkyttävää luettavaa. Missä on nykyaikana hyvyys.

Kukaan ei enää välitä lähimmäisestä.

Syletään vain päälle ja potkitaan lisää valmiiksi hakattua.

Niinpä, jos nyt puhutaan apn "rumasta" käytöksestä. Aikuinen on kykeneväinen ymmärrykseen ja valitsemaan kuinka käyttäytyy vaikka toinen aloittaisikin huonon kohtelun - takaisin ei kannata antaa vielä tuplaten kovemmalla tavalla. Kyllä voin uskoa, että masennus pahenee aika rajuksikin toisella, jos kumppani purkaa vielä oma pahan olon toisen niskaan, joka on jo sairas.

Tämä ei tarkoita sitä että sairaus oikeuttaisi mitään huonoa käytöstä, mutta on asioita joita masentunut ei näe ja maailma on aivan erilainen kuin terveellä. Eikä hän siihen sormia napsauttamalla voi vaikuttaa. Ja oli jokin sairaus tai ei, niin ei takaisin kostamalla mitään hyödy ei ainakaan paranna.

Jaksaa ei tarvitse, pakko ei ole suhdetta jatkaa. Mutta kumpa aikuiset osaisivat olla kerrankin aikuisia.

Riippunee siitäkin, kuinka pitkäaikaisesta masennuksesta on kyse. Itse sairastuin avioliitossani masennukseen ja lopulta erosin ja menin terapiaan. Se oli oikea ratkaisu. Siis se suhde masensi melkein itsemurhaan saakka.

Masentuneiden puolisoita kohdellaan mielestäni karmeasti terveydenhuollosta. Annetaan psykoedukaatiota, jonka päätteeksi tiedät että kaikki mikään ole enää masentuneen vastuulla (ei edes hänen oma käytöksensä saatika yhteiset perheen ja kodin asiat) ja luodaan odotukset loputtomasti tuen ja ymmärryksen antamisesta. Miksi ei teetetä mieliala-kyselyitä masentuneiden puolisoille silloin kun jotain yhteisiä käyntejä on? Veikkaan, että monessa kohtaa masentuneen puoliso saisi melkoiset pisteet. Toinen vain ehti varata virallisen diagnoosin ja toiselle jäi tukijan ja ymmärtäjän rooli.

Mihinköhän tämä AP katosi kun ei ole vastannut siihenkään että onko heillä kumppanin kans lapsia, nimittäin se on aika ratkaiseva tekijä ja huonon kuvan antaa lapsille jos jättää sairaan kumppanin sen takia että ei jaksa sairasta auttaa.

Siis jos niitä lapsia suhteessa on.

Toivoisin että koittaisit löytää vielä hyvää suhteesta ja puhua kumppanillesi muistoista niistä hyvistä, sillä olisi varmasti jotain hyvää vaikutusta masentuneelle.

Jokainen pieni hyvän siemen kerta päivässä voisi viedä eteenpäin