Mikä oli mielestäsi pahin kasvatusvirhe jonka vanhempasi mielestäsi teki?

Tähän on helppo vastata. Se on liian ankara ja täysin auktoriteetteihin perustuva kasvatus, jossa totellaan tai itketään ja totellaan ja kaiken kieltäminen sekä kyvyttömyys ja haluttomuus hyväksyä maailman muuttumista ja lasten kasvamista. Samalla lasta ei kuitenkaan haluttu auttaa, eikä ymmärtää lapsen ongelmia, vaikeuksia, eikä haasteita. Autismikirjon diagnoosin sain toki vasta aikuisena, mutta se kasvatus oli oikeasti ankaraa siihen nähden, että en ollut mikään ongelmalapsi tai teini sanan varsinaisessa merkityksessä. En myöskään koskaan uskaltanut kapinoida. Toivon lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta, sitä, että isä ei huuda, hauku ja valita ja olisi vain hiljaa ja antaisi muillekin rauhaa. Paljon oli ongelmia, mutta jouduin aina syntipukiksi ja olin se ensimmäisenä uhrattava. Äiti oli töissä lastenkodissa, mutta ei soveltunut tuohon työhön, eikä oikein pitänyt ihmisistä. Kohteli myös noita lapsia paremmin kuin omia lapsiaan ja aina piti ylläpitää jotain ihme kulisseja. Nyt kun ajattelee niin taisi äidillä ja kaikilla kolmella sisaruksellaan sekä noiden isällä olla kaikilla autismikirjon piirteitä. Kenelläkään ei tietääkseni ollut diagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Korostin kirjoituksestasi kohdan, jota kommentoin. Ymmärsinkö oikein, uhkaavissa tilanteissa haluat olla yhtä vahva, kuin isäsi: sinä jyräät toisen, kuten isäsi jyräsi. Muuten olet "heikko äiti," ja sitä kammoksut. Jyrääminen on pakon edessä ok, kunhan sinä et ole kohde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Korostin kirjoituksestasi kohdan, jota kommentoin. Ymmärsinkö oikein, uhkaavissa tilanteissa haluat olla yhtä vahva, kuin isäsi: sinä jyräät toisen, kuten isäsi jyräsi. Muuten olet "heikko äiti," ja sitä kammoksut. Jyrääminen on pakon edessä ok, kunhan sinä et ole kohde.

Jatkan vielä, että ajattelet ehkä puolustautuvasi, mutta todellisuudessa saatatkin olla hyökkääjä. Se, joka koki olonsa uhatuksi, ja ns. lähti sotaan "ennakoiden." (heh heh...)

Eivät opettaneet minulle juuri mitään eivätkä vaatineet osallistumaan kotitöihin, ruanlaittoon jne. Siivosivat huoneeni myös silloin kun olin teini-ikäinen.

Muutettuani omilleni piti oppia ihan kaikki itse.

Kylmyys, yksin piti pärjätä eikä saanut olla mitään tunteita. Vaativuus. Ehkä traumaattisimmat on kun mulle tehtiin lapsena paljon kivuliaita tutkimuksia sairaalassa ja itkin aina sinne lähtöä ja näin niin siitä suututtiin tosi paljon. Piti olla ihan helvetin reipas ja kiltti. Ja kun niihin tutkimuksiin olisi saanut tulla vanhempi mukaan niin kumpi mua nyt veikään ei halunnut tulla ikinä tueksi. Ehkä ne ei vaan kestäneet sitä lapsen hätää, mutta toi oli 5-7v ikäiselle jotain ihan kauheaa. Että kun lääkäri sanoo "tulkaa vaan" niin äitiä/isää ei kiinnosta tulla tueksi. Hävettikin aina kun lääkäri kattoo pitkään ja koittaa sanoa vanhemmalle tyyliin että tule nyt mukaan helvetti. Siitäkin jäi sellainen arvottomuuden tunne ja häpeä ja olo ettei musta välitetä ja olen hirveä taakka kaikille. Minusta tuli ylikiltti suorittaja jota oli helppo kiusata koulussa ja joka ei nykyään oikein pärjää työelämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Korostin kirjoituksestasi kohdan, jota kommentoin. Ymmärsinkö oikein, uhkaavissa tilanteissa haluat olla yhtä vahva, kuin isäsi: sinä jyräät toisen, kuten isäsi jyräsi. Muuten olet "heikko äiti," ja sitä kammoksut. Jyrääminen on pakon edessä ok, kunhan sinä et ole kohde.

Jatkan vielä, että ajattelet ehkä puolustautuvasi, mutta todellisuudessa saatatkin olla hyökkääjä. Se, joka koki olonsa uhatuksi, ja ns. lähti sotaan "ennakoiden." (heh heh...)

Tästä tulee mieleen tällä foorumilla 8.12.2022 ollut kommentti aloitukseen: "Mikä se sääntö, miksi matikassa miinus muuttuu tietyissä tilanteissa plussaksi" ja joku vastasi:

"yleensä vaaditaan kevyttä tömäkämpi humalatila, jolloin velatkin muuttuu saataviksi.”  (vrt. puolustuksen ja hyökkäyksen rajan hämärtyminen).

Uskonto. Ja lähinnä lasten kuljettaminen mukana seurakunnan kokouksiin, vastustelusta huolimatta. Omalla kohdallani tuo vastustelu ei ollut mitään kiukkuilua tai jääräpäisyyttä, vaan nämä kokoukset aiheuttivat ihan valtavaa ahdistusta. Kyseessä helluntailaisuus ja lähes aina puheissa oli mm. Jeesuksen maanpäälle tuleminen, eli maailmanloppu ja muut ihan luonnollisestikin lasta ahdistavat aiheet.

Uskovaista ei minusta tullut ja pidän huolen että omat lapseni eivät joudu kokemaan vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Äiti pilasi suhteeni ruokaan, kehooni ja liikuntaan.

Haukkui itseään peilin edessä. Oli koko ajan laihdutuskuurilla. Liikuntaa harrastettiin vain veren maku suussa ja siksi, että pysyy laihana. Itse lihoin n. 4-5 vuotiaana.

Ruoka oli kotona aika raskasta, ei juuri koskaan vihanneksia. Marjatkin syötiin kiisselissä. Lisäksi kotona oli vaikka mitä herkkuja, mutta niitä ei kuitenkaan olisi saanut syödä. Se sekoitti mut täysin, kun olisi pitänyt jo ekaluokkalaisena ymmärtää olla syömättä jäätelöitä ja juomatta limsaa joita kuitenkin koko ajan oli saatavilla. Esimerkiksi äiti saattoi ostaa tukusta jäätelöitä on isoja paketteja, limsaa pikkupulloissa pari koria, pakkasessa oli aina pullaa ja jääkaapissa vanukkaita, murot oli sokerihuurrettuja koska minä halusin, mutta sitten niitä ei olisi kuitenkaan saanut syödä vaan osata jotenkin kieltäytyä. Se kaikki oli kovin sekavaa.

Minulla oli jonkinlainen syömishäiriö lapsesta asti. Ensimmäiset muistikuvat ahminnasta ovat alle kouluikäisenä, kun mummolassa salaa yksin söin kaapista keksejä niin paljon, että oksensin. Vasta aikuisena olen saanut jotenkin normalisoitua suhteeni ruokaan ja kehooni.

Ikävää vaan, että vuosikausien jojolaihduttaminen, itsensä nälkiinnyttäminen ja ahminta ovat sekoittaneet koko systeemini ja olen oikeasti aika lihava. Lisäksi liikuntasuhteeni on tosi outo, sitä yritän korjata seuraavaksi. Että liikunta voisi olla kivaa, ei tarvisi raataa aina äärirajoilla ja kaikki pienikin on parempi kuin ei mitään.

Voiko olla, että äidilläsi on se parafilia, jossa syntyy "patologinen" mielihyvä toisen ylisyöttämisestä.

[feedism (uncountable). Synonym of feederism (“paraphilia involving overfeeding or overeating”).]

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Korostin kirjoituksestasi kohdan, jota kommentoin. Ymmärsinkö oikein, uhkaavissa tilanteissa haluat olla yhtä vahva, kuin isäsi: sinä jyräät toisen, kuten isäsi jyräsi. Muuten olet "heikko äiti," ja sitä kammoksut. Jyrääminen on pakon edessä ok, kunhan sinä et ole kohde.

Jatkan vielä, että ajattelet ehkä puolustautuvasi, mutta todellisuudessa saatatkin olla hyökkääjä. Se, joka koki olonsa uhatuksi, ja ns. lähti sotaan "ennakoiden." (heh heh...)

Tästä tulee mieleen tällä foorumilla 8.12.2022 ollut kommentti aloitukseen: "Mikä se sääntö, miksi matikassa miinus muuttuu tietyissä tilanteissa plussaksi" ja joku vastasi:

"yleensä vaaditaan kevyttä tömäkämpi humalatila, jolloin velatkin muuttuu saataviksi.”  (vrt. puolustuksen ja hyökkäyksen rajan hämärtyminen).

:D Onpa ihan helvetin typerät jutut sulla. Noloa.

-eri jolle olet heitellyt näitä kommenttejasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti pilasi suhteeni ruokaan, kehooni ja liikuntaan.

Haukkui itseään peilin edessä. Oli koko ajan laihdutuskuurilla. Liikuntaa harrastettiin vain veren maku suussa ja siksi, että pysyy laihana. Itse lihoin n. 4-5 vuotiaana.

Ruoka oli kotona aika raskasta, ei juuri koskaan vihanneksia. Marjatkin syötiin kiisselissä. Lisäksi kotona oli vaikka mitä herkkuja, mutta niitä ei kuitenkaan olisi saanut syödä. Se sekoitti mut täysin, kun olisi pitänyt jo ekaluokkalaisena ymmärtää olla syömättä jäätelöitä ja juomatta limsaa joita kuitenkin koko ajan oli saatavilla. Esimerkiksi äiti saattoi ostaa tukusta jäätelöitä on isoja paketteja, limsaa pikkupulloissa pari koria, pakkasessa oli aina pullaa ja jääkaapissa vanukkaita, murot oli sokerihuurrettuja koska minä halusin, mutta sitten niitä ei olisi kuitenkaan saanut syödä vaan osata jotenkin kieltäytyä. Se kaikki oli kovin sekavaa.

Minulla oli jonkinlainen syömishäiriö lapsesta asti. Ensimmäiset muistikuvat ahminnasta ovat alle kouluikäisenä, kun mummolassa salaa yksin söin kaapista keksejä niin paljon, että oksensin. Vasta aikuisena olen saanut jotenkin normalisoitua suhteeni ruokaan ja kehooni.

Ikävää vaan, että vuosikausien jojolaihduttaminen, itsensä nälkiinnyttäminen ja ahminta ovat sekoittaneet koko systeemini ja olen oikeasti aika lihava. Lisäksi liikuntasuhteeni on tosi outo, sitä yritän korjata seuraavaksi. Että liikunta voisi olla kivaa, ei tarvisi raataa aina äärirajoilla ja kaikki pienikin on parempi kuin ei mitään.

Voiko olla, että äidilläsi on se parafilia, jossa syntyy "patologinen" mielihyvä toisen ylisyöttämisestä.

[feedism (uncountable). Synonym of feederism (“paraphilia involving overfeeding or overeating”).]

Uhreiksi voivat joutua vauvatkin, heillä näkee ns. runsaita rasvamakkaroita. Toki vauva voi olla myös geneettisesti tanakka, en tarkoita sitä, vaan runsasta rasvamäärää ihon alla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Korostin kirjoituksestasi kohdan, jota kommentoin. Ymmärsinkö oikein, uhkaavissa tilanteissa haluat olla yhtä vahva, kuin isäsi: sinä jyräät toisen, kuten isäsi jyräsi. Muuten olet "heikko äiti," ja sitä kammoksut. Jyrääminen on pakon edessä ok, kunhan sinä et ole kohde.

Jatkan vielä, että ajattelet ehkä puolustautuvasi, mutta todellisuudessa saatatkin olla hyökkääjä. Se, joka koki olonsa uhatuksi, ja ns. lähti sotaan "ennakoiden." (heh heh...)

Tästä tulee mieleen tällä foorumilla 8.12.2022 ollut kommentti aloitukseen: "Mikä se sääntö, miksi matikassa miinus muuttuu tietyissä tilanteissa plussaksi" ja joku vastasi:

"yleensä vaaditaan kevyttä tömäkämpi humalatila, jolloin velatkin muuttuu saataviksi.”  (vrt. puolustuksen ja hyökkäyksen rajan hämärtyminen).

:D Onpa ihan helvetin typerät jutut sulla. Noloa.

-eri jolle olet heitellyt näitä kommenttejasi

Kaikki eivät tajua älykästä huumoriani, mutta hyvä, jos se kuitenkin tuottaa iloa.

Vierailija kirjoitti:

Ylisuojeleminen, liiallinen passaaminen sekä kiltiksi ja alistuvaksi nössöpojaksi kasvattaminen eikä mitään tietoa siitä miten opettaa miesten maailmassa elämiseen. Tästä kiitoksena koko elämä täynnä oma-aloitteisuuden puutetta, parisuhteettomuutta, tyhjyyttä ja jonkinasteista katkeruutta.

Ehkä Suomessa kävi aikoinaan huonosti, jos alkoi liikaa säätää. Varmin taktiikka oli pysyä näkymättömänä, niin säilyi ainakin hengissä? Ei ärsyttänyt ketään liikaa ja sai sitten tarvittaessa vähän jeesiä?

Kannustuksen puute, läsnäolon puute ja ei vaadittu kotona mitään osallistumista. Äiti huiteli vaihtuvien poikaystävävien perässä. En tuntenut itseäni rakastetuksi enkä arvostetuksi ja pelkäsin aina että äidille sattuu jotain pahaa. Isä oli juoppo luuseri joka satutti äitiä ennen kuin erosivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hoitanut omia tunnepuolen ongelmia. Huolehti paljon että kasvattaa meidät hyvin, mutta liioiteltu hermoilu siitä tekeekö virheitä tai että meille sattuu jotain vaikutti meihin.

Tätä pelkään omalla kohdalla, että huolehdin liikaa. Olen siis ylisuojeleva. Osin tähän vaikuttaa lapsen syntymä ja sen jälkeinen aika. Oli keskonen ja pelko monesta asiasta oli todellista.

Ylisuojelemisen vastakohta voisi olla se, että vanhemmat ovat kylmiä tai välinpitämättömiä. Kumpi nyt sitten on parempi lapselle? Yhdessä ketjussa  suomalaiset muistelivat miten piittaamaattomasti heitä oli kohdeltu kotona, kun he loukkasivat itsensä lapsena tai sairastivat.  Ja kukapa ei olisi kuullut jonkun vanhemman puhuvan  töykeästi lapselle julkisella paikalla. Tarkoitan rumaa äänensävyä.  

Ylisuojeleminen ja kylmä (tai lämmin) välinpitämättömyys ovat mielestäni sama asia.

Jatkan tästä kun ehdin.

Se, että ei halattu ja kerrottu että rakastettiin. 

Ruokien pakkosyöttäminen ja pöydässä itkettäminen. Miten voi kuvitella, että sellaisesta seuraa jotain hyvää ihmisen ruokasuhteeseen tulevaisuutta ajatellen?

Vasta ihan äskettäin olen havahtunut siihen, että kohdallani on ollut kyse jonkinlaisesta aistiyliherkkyydestä, kyse ei siis ollut pelkästä lapsen nirsoudesta. Omalla lapsellani vaikuttaisi olevan samaa piirrettä ja onneksi en ole häntä alkanut pakottaa mihinkään. Se ruokavalio laajenee sieltä kyllä aikaa myöten, kun saa kohdata asiat omilla ehdoillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Korostin kirjoituksestasi kohdan, jota kommentoin. Ymmärsinkö oikein, uhkaavissa tilanteissa haluat olla yhtä vahva, kuin isäsi: sinä jyräät toisen, kuten isäsi jyräsi. Muuten olet "heikko äiti," ja sitä kammoksut. Jyrääminen on pakon edessä ok, kunhan sinä et ole kohde.

Jatkan vielä, että ajattelet ehkä puolustautuvasi, mutta todellisuudessa saatatkin olla hyökkääjä. Se, joka koki olonsa uhatuksi, ja ns. lähti sotaan "ennakoiden." (heh heh...)

Tästä tulee mieleen tällä foorumilla 8.12.2022 ollut kommentti aloitukseen: "Mikä se sääntö, miksi matikassa miinus muuttuu tietyissä tilanteissa plussaksi" ja joku vastasi:

"yleensä vaaditaan kevyttä tömäkämpi humalatila, jolloin velatkin muuttuu saataviksi.”  (vrt. puolustuksen ja hyökkäyksen rajan hämärtyminen).

:D Onpa ihan helvetin typerät jutut sulla. Noloa.

-eri jolle olet heitellyt näitä kommenttejasi

Kaikki eivät tajua älykästä huumoriani, mutta hyvä, jos se kuitenkin tuottaa iloa.

Ja peukuttaa omaa kommenttiaan, oe voe.

Paljon tässä mainittuja toimintatapoja oli meilläkin.

Oman lapsen saatuani tajusin, miten etenkin äiti syyllisti meitä lapsia jatkuvasti kaikenlaisesta ilman mitään järkeenkäyvää syytä. Olen huomannut näitä tilanteita nyt aikuisen silmin, kun äitini on vuorovaikuttanut lapseni kanssa.

Jos lattialla on kaksi pehmolelua ja lapsi poimii toisen mukaan leikkiinsä, äitini saattaa tokaista: nyt nallea itkettää kun ei se Sofialle kelpaakaan, Sofialle kelpaa vain pupu. Lapseni meni heti itkun partaalla ottamaan nallenkin syliin.

Joskus lapseni piirteli itsekseen värityskirjaa ja kävin kysymässä, haluaako tulla kanssani käymään postilaatikolla, eikä hän halunnut. Tähän äitini: nyt tulee Sofian äiti surulliseksi kun ei Sofia hänestä tykkää! Äitiä alkaa itkettää! Lapsi meni tuosta lähes hysteeriseksi ja roikkui pitkään sylissäni lohtua saamassa.

Minun on ollut vielä aikuisenakin hyvin vaikea tuottaa toisille pettymyksiä ja sanoa edes ei. Olen aina valmiina reagoimaan muiden tunteisiin, riippuivat minusta tai ei, ja olen joutunut työstämään sitä paljon. Taisin löytää sille syitä. Hyvä kai, että tästä asiasta on saatu äidinkin kanssa puhuttua. Lapselle olen suoraan sanonut, että mummo puhuu ihan höpöjä.

Isän kanssa piti aina olla varuillaan. Piti olla helvetin kiltisti ja jos vähänkään teki "väärin" tai oli isää vastaan, niin isä veti herneet nenään ja paukkasi pihalle ja lähti autolla menemään. Eli tunteitaan ei saanut näyttää, kaiken piti olla kivaa. Homma eskaloitui sen jälkeen, kun vanhemmat erosivat, olin itse silloin 10v ja veli 7v. Aina kun mentiin käymään niin piti olla kuin kanki persuksissa ja leikkiä että elämä on kivaa ja kaikki on kivaa.

Äiti puolestaan oli tukena ja turvana, mutta hänkin kärsi isän äkkipikaisuudesta ja ehkä jollain tavalla käskytti meitä jopa enemmän, ehkä ettei isä saisi hermoromahdusta meidän täysin normaalista käytöksestä. Huoneen ovea ei saanut laittaa kiinni ikinä, piti aina olla näkyvissä eikä juuri ollut mitään yksityisyyttä. "Kaikki" asiat olisi pitänyt kertoa äitille.

Nyt melkein kolmikymppisenä olen tällainen kotihiiri, joka tulkitsee koko ajan muiden fiiliksiä ja yrittää olla sanomatta mitä haluaisi ettei vaan kukaan suutu. Peilaan koko ajan omaa käytöstäni muihin ja sulkeudun, jos kohtaan pieniäkään vastoinkäymisiä ja ns ruoskin itseäni, jos olen tahattomasti sanonut jotain väärää jollekin. Äidille teeskentelen, että kaikki on hyvin, koska en vaan jaksa kertoa kuinka paljon on oikeasti pielessä.

Välinpitämättömyys, kiinnosti enemmän työ ja uudet kumppanit kuin me lapset.