Mikä oli mielestäsi pahin kasvatusvirhe jonka vanhempasi mielestäsi teki?

Vierailija kirjoitti:

Ajatteli minun puolestani ja päätti, mikä on lapselle hyväksi.

Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta sitä se ei ole. Kontrollointiin oppiva ei löydä itseään, ei tunnista omia tunteitaan ja tarpeitaan, ja löytää puolisoksi kontrolloijan.

Juuri tämä. Äiti esimerkiksi päätti etten pidä kananmunien keltuaisista lainkaan vaikka pidin niistä enemmän kuin valkuaisesta. Eikä meillä usein syöty että olisi pitänyt kolesteria varoa.

Mistään ei ikinä kehuttu, sylissä en juuri muista olleeni, mua ei halattu koskaan. Isä oli aina vihainen, äiti teki aina töitä, oli hän töissä tai kotona. Meidän kanssa ei koskaan oltu, paitsi kun vietiin kesällä uimaan läheiselle järvelle. Mun mielipiteet olivat aina vääriä, meillä oli aina tosi negatiivinen ilmapiiri, muista puhuttiin aina pahaa.

Ruokaa oli aina ja puhtaat vaatteet, lääkärissä käytettiin kun oli tarve, siihen se sitten jäikin.

Eipä ihme, että olen ollut koko ikäni ahdistunut ja masentunut, sekä tulkitsen aina toisten tunteita ja yritän mukauttaa omaa käytöstäni niin että musta pidetään.

Vierailija kirjoitti:

Ajatteli minusta aina pahinta.

Isäni kasvatti minut niin, ettei koskaan kehunut tai kannustanut. Ei suullisesti eikä rahallisesti. Materiaa riitti kyllä, mutta henkisesti ja fyysisesti hän oli poissaoleva. Ei ottanut mukaan askareisiinsa edes pyynnöstä, ei opettanut kotitöitä, hääti pois tieltä keittiöstä.

Olin kiltti, ja pienenä varsinkin isän tyttö, joten jaksoin yrittää saada rakennettua jonkinlaista yhteyttä häneen. Kestin kaiken mollaamisen, vähättelyn sekä jopa sen, etten saanut harrastaa edes kokeilutunnin verran kiinnostavaa lajia, koska "hän näkee jo päältäpäin" etten tulisi siinä lajissa pärjäämään. Kestin raivarit kaatuneista vesimukeista, siitä että tulin joskus kipeäksi ja yskin yöllä...mutta sitä en enää kestänyt, kun isäni epäili ääneen parasta ystävääni huumeidenkäyttäjäksi, ja yritti kieltää hänen kanssaan olemisen samalla syyllä. Me kaksi olimme viidennellä luokalla olevia keskiluokkaisia tyttöjä tavisperheistä, ja tajusin itsekin miten älytön väite isältäni pääsi suusta. Mutta tällä kertaa raivostuin, ja siitä ei sitten tullutkaan loppua ihan heti. Murrosikäni käynnistyi kokemuksen myötä, ja käänsin selkäni isälleni. 

Teinivuosina istuin kirjastossa lukemassa, kävin koulussa sekä harrastin jumppaa. En hengaillut känniporukoissa, en käynyt edes bileissä (enkä polttanut tupakkaa). Tulin kotiin säädylliseen aikaan jopa vielä lukiossa ollessani, vikalla bussilla joka lähti arki-iltaisin kirjaston läheltä. Ja mitä isäni, tämä vainoharhainen mies, oli luullut minun tekevän: tapasin kuulemma jotain aikuista miestä, joka sitten ajelutti minua autollaan ympäri kyliä. Jumppaan annetut rahat menivät kuulemma johonkin ihan muuhun, ja toin salaa kotiin kavereitani syömään ruokia jääkaapista (koska eihän aktiivisella teinitytöllä VOI olla suuri nälkä). Nämä jutut kuulin muuten osittain kyliltä, isä oli levitellyt uskomuksiaan kaikille kiskanpitäjästä lähtien. Kyllä oli mannaa se (eipä sillä että kukaan minua tuntenut aikuinen olisi uskonut; silloiset naapurit tulivat myöhemmin kertomaan että tiesivät jutut valheiksi). 

Jatkan vielä vähän.

Muutin pois kotoa 16-vuotiaana, jonka jälkeen romahdin psyykkisesti ja sairastuin pahasti. Opinnot jäivät kesken myös. Hoidin kaikki asiani itse ja yksin jo pienestä saakka, eikä Kelan tai sossun kapulakieli ollut minulle ongelma, joten teknisesti sain asiani hoidettua sairaanakin- mutta vietin monia vuosia sängynpohjalla, valmiina kuolemaan pahan oloni takia. Olin liian sairas terapiaan, mutten toisaalta saanut keskusteluapua kummempaa apua arkeenkaan. Pikkuhiljaa vointini kuitenkin koheni, se tosin otti vuosia.

Isäni kuoli yllättäen kun olin parikymppinen, jonka jälkeen paljastui useita mielenkiintoisia juttuja. Yksi näistä oli, että vaikka isäni minua aina vähättelikin, minut oli todettu lahjakkaaksi jo nuorella iällä (muistan että minua tutkittiin, mutten muista syytä). Isäni ei ollut kuitenkaan suostunut että pääsisin ylemmän tasoryhmän opetukseen, hän oli kieltäytynyt myös mm. oikomishoidostani (ja tämän takia sain purentavian, joka tuhosi paitsi hammasterveyteni, mutta myös aiheutti paljon kipua vuosien ajan) ja useista monista terveyteen liittyvistä toimenpiteistä (kitarisaleikkaus, korvien putkitus...). En ikinä ymmärrä, miksi ympärilläni olleet aikuiset (opettajat, naapurit, lääkärit) eivät puuttuneet mihinkään? He näkivät tilanteeni selkeästi, mutta valitsivat olla puuttumatta. (Tästä sisuuntuneena päätin, että elän loppuelämäni niin, että puutun AINA, jos lapsi tai nuori on vaarassa/hädässä.)

Eilen oli eilen, nyt on nyt. En tule toistamaan isäni virheitä. 

Varmaan ettei ikinä kiinnostanut millainen ihminen olen, eikä kiinnosta nytkään. Hän kyllä välittää ja auttanut joissain asioissa, mutta hän ei ikinä kysy miten minulla menee, tai mistään. Jos puhumme se on vain käytännön asioista tai töistä.

Vaikea sanoa yhtä eikä lapsuuteni ollut läheskään pahin mahdollinen, hyvääkin oli. Toisaalta paremminkin olisi voinut mennä ja vanhempieni kasvatustavoilla on valitettavasti ollut seurauksensa. Äitini oli aika karu kasvattaja ja isäni poissaoleva vaikka olikin fyysisesti paikalla. Äitini myös kohdisti minuun jonkin verran fyysistä väkivaltaa vaikka se siinä vaiheessa laitonta olikin. Oma tahtoni oli/on myös vanhemmilleni vaikea asia vielä aikuisenakin ja lapsena sitä ei suvaittu.

Minulla ei tavallaan saanut olla kavereita vielä koulun ensimmäisellä luokallakaan. Äitini ei päästänyt minua koulun jälkeen kenenkään luokse vaikka minua pyydettiin (eli olisin saanut kavereita kyllä) eikä meille saanut tulla. Samalla hän toisaalta sitten kuitenkin kyseli kavereista. Olin sitten tosi yksinäinen ja pitkät iltapäivät yksin kotona. Myöhemmin minulla sai olla kavereita mutta äitini arvosteli heitä minulle ja sanoi välillä aika typerästikin. Myös minua arvosteltiin ja välillä äitini sanoi jopa muiden sanoneen ikävästi minusta hänelle ja kertoi nämä, lähes täydellisellä varmuudella itse negatiivisena ihmisenä päässään kehittelemät jutut minulle (en ymmärrä miksi).

Minulta on aina vaadittu paljon ja selvästi enemmän kuin nuoremmilta sisaruksiltani. Tästä kehittyneen ylitunnollisuuden vuoksi oli aika rankkaa vaativan alan korkeakouluopinnoissa. Vaatimukset olivat välillä aika järjettömiä, mm. en saanut edes yläasteikäisenä myöhästyä viittäkään minuuttia kotiintuloajoista (jotka olivat jo iltapäivällä) vaikka matka kavereiltani kotiin oli pitkä ja jo tuulen suunta vaikutti pyöräilynopeuteen vähintään 10 minuuttia. Toisaalta useita vuosia nuorempi veljeni sai tulla jo alimmilla luokilla vaikka kaksi tuntia myöhässä ja äitini vain nauroi asialle. Myöskään tämä täysin toisen ääripään lähestymistapa ole ollut hyväksi veljelleni myöhemmin.

Minulle on annettu vastuuta sisaruksistani ihan liikaa ja ihan liian pian. Siskoni on minua lähes kymmenen vuotta nuorempi ja olen osallistunut hänen kasvattamiseensa koska näin jo nuorena, että vanhempieni kasvatustapa ei ole kovinkaan hyväksi. Sisareni on lisäksi päässyt hyötymään tienraivauksestani ja puuttumisestani ja hän on meistä parhaiten selvinnyt elämässä. Häneen minulla on nyt aikuisenakin hyvät välit.

Isäni ei kauheasti puhunut minulle mitään ensimmäisiin vuosikymmeniin ja äitini yritti puuttua elämääni ihan liikaa vielä opiskelemaan lähtettyänikin. Hänellä oli joku sairas ajatus siitä, että tulen takaisin "kotiin" vahinkovauva kainalossa (olen näin 40-vuotiaanakin vapaaehtoisesti lapseton). Toisaalta hän kutsui minua loiseksi kun en ensimmäisellä yrittämällä päässyt opiskelemaan ja asuin välivuoden kotona (kävin töissä ja opiskelin pääsykokeisiin). Poikaystäväni hän haukkui pahimman luokan hyväksikäyttäjäksi vaikka ei edes tuntenut häntä siinä vaiheessa. Menin samaisen poikaystävän kanssa naimisiin ja hän on lähes 20 vuoden jälkeenkin kilteimpiä tuntemiani ihmisiä, ja äitini on hulluna häneen.

Pieleen meni muutakin mutta tämä viesti on jo aika pitkä. Olen huomannut, että pitkä välimatka on eduksi suhteessani vanhempiini. Nykyään minulla menee jo oikein hyvin mutta aika kauan kesti "korjata itseni".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta sai kurittaa joskus fyysisesti. Ei ollut mikään rikos.

Oliko väkivallan muodoista seksuaalinenkin hyväksikäyttö sellaista, että rikoslaki ei sitä tuntenut? Suomessa eläimiä saa kai edelleen käyttää omiin seksuaalisiin tarpeisiin... ja ihmisiä on joskus pidetty nuoren ikänsä perusteella eläimen kaltaisina. Joten en olisi yllättynyt, jos hyväksikäyttö olisi joskus ollut paheksuttavaa, joskaan ei laitonta. 

Onko lasten hyväksikäytön vastustamisesta ollut aina niin selvä konsensus, ettei laki käytännössä muuttanut asenteita?

Tässä Suomen nykyisen rikoslain seksuaalirikosluku alkuperäisessä vuoden 1889 muodossaan: http://www.mlang.name/arkisto/rikoslaki.html#luku20

Aika hämmentävää luettavaa nykynäkökulmasta. Suojaikäraja oli 17, mutta se koski vain tyttöjä, ja niistäkin vain niitä joita ei "ollut ennen maattu". Mainittu eläimiin sekaantuminenkin oli rikos (12 §), ja lakkasi olemasta vasta 1970-luvun alussa.

Vierailija kirjoitti:

Mokaamisen pelko myös. Jännitän edelleen kaikkia tilanteita jossa ollaan esillä. Meillä naurettiin jos mokasi, ainakin minulle ja niistä puhuttiin jälkeen päin "muistsatkos kun silloin.." Vuosienkin päästä. Vanhempien vastaavista ei tietysti saanut tehdä numeroa ja ne vaiettiin tiuskaisemalla. Eli kun reagoin, silloin tietämättä että se on tyhmää käytöstä, samoin kuin vanhempani, sain kiukut. Tavallaan tässä tullut hyvin selväksi se, että mulle voi nauraa mutta muille ei.

Tämä, voi että. Omalla kohdalla AIVAN samat kokemukset. Jopa vuosia myöhemmin vanhemmat saattoivat kaivaa esiin jonkin hölmöilyn jonka olin itse unohtanut jo kauan sitten. Voitte varmasti kuvitella mitä esim. jollekin murrosiän kynnyksellä olevalle herkälle, huonoitsetuntoiselle, hidasta fyysistä kehitystään häpeävälle pojalle tekee se, että muistellaan mitä tyhmää hän teki tai sanoi tyyliin ekaluokkalaisena, ja kuinka sille naurettiin, ja nyt nauretaan uudestaan kahta kauheammin.

Hei vanhemmat, olisitte antaneet mieluummin vaikka selkään, kunhan ei tällaista olisi joutunut kokemaan. (En tietenkään ole uskaltanut sanoa niille tätäkään päin naamaa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti pilasi suhteeni ruokaan, kehooni ja liikuntaan.

Haukkui itseään peilin edessä. Oli koko ajan laihdutuskuurilla. Liikuntaa harrastettiin vain veren maku suussa ja siksi, että pysyy laihana. Itse lihoin n. 4-5 vuotiaana.

Ruoka oli kotona aika raskasta, ei juuri koskaan vihanneksia. Marjatkin syötiin kiisselissä. Lisäksi kotona oli vaikka mitä herkkuja, mutta niitä ei kuitenkaan olisi saanut syödä. Se sekoitti mut täysin, kun olisi pitänyt jo ekaluokkalaisena ymmärtää olla syömättä jäätelöitä ja juomatta limsaa joita kuitenkin koko ajan oli saatavilla. Esimerkiksi äiti saattoi ostaa tukusta jäätelöitä on isoja paketteja, limsaa pikkupulloissa pari koria, pakkasessa oli aina pullaa ja jääkaapissa vanukkaita, murot oli sokerihuurrettuja koska minä halusin, mutta sitten niitä ei olisi kuitenkaan saanut syödä vaan osata jotenkin kieltäytyä. Se kaikki oli kovin sekavaa.

Minulla oli jonkinlainen syömishäiriö lapsesta asti. Ensimmäiset muistikuvat ahminnasta ovat alle kouluikäisenä, kun mummolassa salaa yksin söin kaapista keksejä niin paljon, että oksensin. Vasta aikuisena olen saanut jotenkin normalisoitua suhteeni ruokaan ja kehooni.

Ikävää vaan, että vuosikausien jojolaihduttaminen, itsensä nälkiinnyttäminen ja ahminta ovat sekoittaneet koko systeemini ja olen oikeasti aika lihava. Lisäksi liikuntasuhteeni on tosi outo, sitä yritän korjata seuraavaksi. Että liikunta voisi olla kivaa, ei tarvisi raataa aina äärirajoilla ja kaikki pienikin on parempi kuin ei mitään.

Voiko olla, että äidilläsi on se parafilia, jossa syntyy "patologinen" mielihyvä toisen ylisyöttämisestä.

[feedism (uncountable). Synonym of feederism (“paraphilia involving overfeeding or overeating”).]

No ei varmasti ollut. Nykyään ei syö juuri mitään ja aina jaksaa sanoa, kuinka hyvä olisi jos laihtuisin. Sen mielestä mun pitäisi juoda kahvikin mustana, koska maidossa on turhia kaloreita.

Vierailija kirjoitti:

Vali vali.

Muistakaa: Omien vanhempiensa virheitä välttäessään kasvattajat toistavat isovanhempiensa virheet.

Aijaa. No musta ei ainakaan vielä ole tullut väkivaltaista alkoholistia tai tunnekylmää eukkoa joka ilmoitti muidenkin kuullen, että äitini on suurin pettymys hänen elämässään. Ilmeisesti siis suurempi kuin juoppo ja hakkaava mies.

Vielä toki ehtii!

Vierailija kirjoitti:

Meitä ei kasvatettu mitenkään vaan kaiken kanssa jäi täysin oman onnensa nojaan. Meitä ei siis opetettu tekemään kotitöitä, ei ohjastettu tai autettu kesätöiden hakemisessa, ei autettu koulutöissä, ei opetettu käytöstapoja tai ruoka-aikoja, mitään perusasioita. Meillä kaikilla on nyt 20-30v edelleen ongelmia elämänhallinnan kanssa, hampaat paskana, mitätön määrä työkokemusta ja yksi on alkoholisoitunut. Itse oon yrittänyt kynsin hampain taistella itseni kiinni normaalielämään, mutta olen vihainen vanhemmilleni kaikesta tästä vahingosta.

Tämä sama kokemus itsellä. Ihan älyttömän määrän on joutunut kestämään häpeää ja turhaa kipua. Hampaat olivat ensimmäisestä tarkastuksesta asti reikiintyneet. Kouluun en mennyt lukukauden alkaessa, vasta sitten kun kaverit kyselivät miksi en ole tullut kouluun. Vanhempia ei kiinnostanut milloin oli koulua ja milloin vapaata, kaikesta olisi pitänyt itse huolehtia pienestä asti. Läksyt aina tekemättä, tavaroita puuttui. Ei ollut nukkuma-aikoja, ruokaa ei juuri ollut kotona, puhumattakaan ruoka-ajoista. Vaatteet likaisia. Menin kesätöihin ja silloinkin olin totaalisen pihalla kaikesta työajoista, vaatteista, normaaleista käytöstavoista jne. "Onneksi" masennuin ja sairastuin syömishäiriöön. Sain julkisen sektorin työntekijöiltä hoitoa, välittämisestä ja terapiaa murrosiästä lähtien. Pärjään elämässä nykyään ihan hyvin, mutta se on vaatinut paljon. Peruskoulun oppimäärän opiskelin uudelleen aikuisena, siitä lukioon ja yliopistoon. Terapiaa olen tarvinnut myös aikuisena, mutta nyt olen pärjännyt vuosia ilman. 

Ei ihme että teistä on tullut täysiä typeryksiä ja sekopää hihhuleita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko tämä yleinenkin sanonta 70-80-luvulla: "jos et ole kunnolla, sut laitetaan kasvatuslaitokseen"

Tätä kyllä pitäisi käyttää myös nykyään, koska jotkut vanhemmat päästää tilanteen siihen pisteeseen, että seuraava vaihtoehto on oikeasti se koulukoti tai täysi-ikäisenä vankila. On hyvä lasten tietää, että kun liikaa perseilee, niin vanhemmat ei voi enää auttaa. Tietenkään tätä ei pitäisi käyttää normaalissa arjessa, kuten aika kevyesti tehtiin menneinä vuosikymmeninä. Itselle jäi tästä (ja muuten vapaasta kasvatuksesta) pitkäksi aikaa aikuisuuteen epämääräinen olo siitä, että mikä oikeastaan on sallittua ja mikä ei.

No ei todellakaan pitäisi käyttää! Puhut oletuksella että koti on aina parempi vaihtoehto lapselle kuin ns. kasvatuslaitos. Mutta jos vanhemmat muka päästävät tilanteen niin pahaksi eli tekevät jotain todella väärin vanhempina, ja lapsi ns. PerCeilee eli siis oireilee syystä tai toisesta niin vakavasti että siitä joutuu laitokseen, niin eikö juuri silloin laitos ole se parempi paikka kuin koti?

On tutkittu että lapset joita on peloteltu lastenkodilla/vankilalla/pöpilällä/tms. kärsivät muita enemmän mt-ongelmista, koska lapsi ymmärtää tuon uhkauksen niin että vanhempi on valmis hylkäämään lapsensa tuosta noin vain, kun tällä on jokin hätänä. Tämä laukaisee aivoissa tulehdustilan, koska ihmisen luontainen vietti on kuulua laumaan, ja lauman hylkäämäksi joutuminen tarkoittaa luonnossa käytännössä kuolemaa. Sama ilmiö koskee myös oikeasti hylätyksi tulemista ja esim. koulukiusatuksi joutumista.

On terveempiäkin tapoja opettaa lapselle tekojen seuraamuksista, oikeasta ja väärästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko tämä yleinenkin sanonta 70-80-luvulla: "jos et ole kunnolla, sut laitetaan kasvatuslaitokseen"

Tätä kyllä pitäisi käyttää myös nykyään, koska jotkut vanhemmat päästää tilanteen siihen pisteeseen, että seuraava vaihtoehto on oikeasti se koulukoti tai täysi-ikäisenä vankila. On hyvä lasten tietää, että kun liikaa perseilee, niin vanhemmat ei voi enää auttaa. Tietenkään tätä ei pitäisi käyttää normaalissa arjessa, kuten aika kevyesti tehtiin menneinä vuosikymmeninä. Itselle jäi tästä (ja muuten vapaasta kasvatuksesta) pitkäksi aikaa aikuisuuteen epämääräinen olo siitä, että mikä oikeastaan on sallittua ja mikä ei.

No ei todellakaan pitäisi käyttää! Puhut oletuksella että koti on aina parempi vaihtoehto lapselle kuin ns. kasvatuslaitos. Mutta jos vanhemmat muka päästävät tilanteen niin pahaksi eli tekevät jotain todella väärin vanhempina, ja lapsi ns. PerCeilee eli siis oireilee syystä tai toisesta niin vakavasti että siitä joutuu laitokseen, niin eikö juuri silloin laitos ole se parempi paikka kuin koti?

On tutkittu että lapset joita on peloteltu lastenkodilla/vankilalla/pöpilällä/tms. kärsivät muita enemmän mt-ongelmista, koska lapsi ymmärtää tuon uhkauksen niin että vanhempi on valmis hylkäämään lapsensa tuosta noin vain, kun tällä on jokin hätänä. Tämä laukaisee aivoissa tulehdustilan, koska ihmisen luontainen vietti on kuulua laumaan, ja lauman hylkäämäksi joutuminen tarkoittaa luonnossa käytännössä kuolemaa. Sama ilmiö koskee myös oikeasti hylätyksi tulemista ja esim. koulukiusatuksi joutumista.

On terveempiäkin tapoja opettaa lapselle tekojen seuraamuksista, oikeasta ja väärästä.

Minua aina peloteltiin että joudun vankilaan, lastenkotiin, hullujenhuoneelle ja vaikka minne. Kun olet tuollainen hullu/kamala lapsi, sanoivat. Ironista kyllä, olin oikeastaan keskivertoa kiltimpi lapsi, ja tuo oli heidän vakiovastaus siihen kun itse olin ensin uhkaillut soittavani lastensuojeluun tai poliisille kotona tapahtuvasta väkivallasta ja vanhempien alkoholismista, ja toden totta mikä tahansa noista vaihtoehdoista olisi ollut parempi paikka minulle kuin kotona. Saivat vaan sen kuulostamaan niin uhkaavalta etten sitten uskaltanut. Vanhempiin en ole ollut aikuisena yhteydessä ja käyn psykoterapiassa mm. siksi että minulla on jäätävä hylätyksitulemisen pelko joka kontrolloi elämää ikävästi.

Vierailija kirjoitti:

Ajatteli minun puolestani ja päätti, mikä on lapselle hyväksi.

Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta sitä se ei ole. Kontrollointiin oppiva ei löydä itseään, ei tunnista omia tunteitaan ja tarpeitaan, ja löytää puolisoksi kontrolloijan.

Ei tää nyt aina ihan näin mene.

Minulla oli hyvin voimakastahtoinen, määräävä ja kontrolloiva yh äiti. Hän kasvatti kurissa ja nuhteessa rankaisemalla.

En siedä sekuntiakaan jos minua yritetään määräillä, kontrolloida tai manipuloida. Olen äitini tavoin hyvin nokkelaälyinen ja huomaan sen heti.

Hakeuduin jo nuorena työhön jossa minua ei määräillä ja olen edennyt urallani hyvin itsenäiseen työhön.

Tästä itsemääräämisoikeuden korostuneesta piirteestä johtuen kai en ole perustanut perhettä enkä löytänyt oikein miestäkään pitkiin suhteisiin. En ala kenenkään pompoteltavaksi neuvottavaksi, enkä kynnysmatoksi.

Odotan vielä sitä miestä joka ei yritä noita konsteja vaan antaa minulle arvoa, tilaa ja suvaitsee sen että nainen on omanarvon tuntoinen ja päättää itse asioistaan eikä tarvitse neuvojaa.

Nuori yh äiti 70 luvulla jätti meidät mummille ja ukille. Näin jälkikäteen se ei ehkä ollut huono vaihtoehto koska eteenkin munni oli ihana kiltti ja piti huolta. Tykkäsi lapsista ja minä tykkäsin hänestä.

Äiti oli tunteeton, kylmä ja ankara.

Mitä elämäni olisikaan ollut jos vain hänen kanssa olisi elänyt.

Huonoin kasvatusmetodi oli rakkaudettomuus, kannustuksen ja hyväksytyksi tulemisen puute ja kova kuri ja huutaminen. Lisäksi fyysinen kurittaminen, selkäsaunat, tykistaminen, luunapit, kädestä retuuttaminen. Ne traumat on vieläkin varmaan kropassa.

Olen niin kateellinen teille joilla on ollut rakastava, hellä ja positiivinen iloinen lapsuudenkoti.

Meillä oli lapsuudessa ihan kaikkea mitä kuvitella saattoi. Hienoista leluista etelänmatkoihin. Oli kaveriperheitä, synttäreitä, juhlia, huvipuistoreissuja, koira, kissa ja kultakaloja. Isäni alkoholisoitui pikkuhiljaa. Homma lähti lapasesta varhaisteinivuosistani alkaen. Isä hoiti työnsä kuitenkin, eikä kulissi kaatunut. Oli henkistä väkivaltaa ja äidin lyttäämistä.

Pahimman virheen teki kuitenkin äitini. Elämäni suurin idoli. Upea, avoin, rakastava, jokaiselle uuden mahdollisuuden antava nainen. Hänen virheensä oli se, että hän jäi. Ei eronnut ja ottanut meitä siskoksia mukaan.

Nuo vuodet ennen kotoota muuttoani vaikuttivat minuun ja siskooni kuitenkin voimakkaasti. Tunnen olevani vielä lähes 4-kymppisenä hieman hukassa ja tuuliajolla (vaikka olen töissä ja perhekin on). On jäänyt semmoinen sisäisen levottomuus. Ei oikein tiedä, kuka olen ja mitä oikeasti haluaisin tehdä ja mistä tykkään. Ehkä perusturvallisuus särkyi? Perheessämme oli kuitenkin suuria ristiriitaisuuksia. Ihana äiti, mutta sitten sen lisäksi se alkoholin muuttama mies.

Alkoholismi on sairaus. Ja äitini (erosi myöhemmin) oli alkoholistin sairastuttama läheisriippuvainen. Hänellä ei ole mitään anteeksipyydettävää. Kaava oli normaali. Isä ei ole koskaan apua hakenut.

Haukkuminen ja sitä kautta itsetuntoni tuhoaminen. Olen nykyään väitellyt tohtori, perheellinen ja jo keski-ikäinen, silti koen jatkuvaa huonommuutta ja ajattelen aina ensin, että vika on minussa jos jotain sattuu.

Tunnekylmyys.

Se ettei mistään vaikeista asioista edes yritetty puhua. Kaikki hoidettiin huutamalla ja rankaisemalla.

Synnyin 60 luvulla jolloin lapset vain oli osa muuta perhettä eikä meille annettu mitään arvoa. Oltiin vaan ja nonista tilanteista vaan selvittiin yksin.

Toisaalta meitä ei kyllä vähätelty, mutta ei mitenkään arvostettu eikä kehuttu ja kannustettu.

Myös kodin negatiivinen ilmapiiri on jäänyt osaksi minua. Olen pessimismiin taipuvainen, vähän synkkämielinen ja häpeän millon mitäkin, ihan kuten kotonakin tehtiin. Itsetunto jäi huonoksi vaikka siihen nähden olen pääsyt pitkälle elämässäni.

Isä saattoi minut ja siskoni kilpailuasemaan keskenään. Siskoni ei ole päässyt tästä vieläkään yli, vaikka on jo kohta viisikymmentä. Aina hänen pitää tavalla tai toisella painaa mua alas. 

Toinen virhe on se, että kumpikaan vanhemmistani, isä tai äiti, koskaan myöntäneet olleensa väärässä eivätkä he koskaan pyytäneet meiltä lapsilta anteeksi. Myös vanhempien keskinäiset riidat menivät siihen, että äiti meni alakertaan itkemään, ja sitten jossain vaiheessa riita oli unohdettu. En siis koskaan kuullut, että vanhemmat olisivat myöskään toisiltaan pyytäneet anteeksi. Pitkään luulinkin, että on heikkoutta myöntää olevansa väärässä. Todella vahingollinen oppi, josta olen joutunut itse opettelemaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko tämä yleinenkin sanonta 70-80-luvulla: "jos et ole kunnolla, sut laitetaan kasvatuslaitokseen"

Tätä kyllä pitäisi käyttää myös nykyään, koska jotkut vanhemmat päästää tilanteen siihen pisteeseen, että seuraava vaihtoehto on oikeasti se koulukoti tai täysi-ikäisenä vankila. On hyvä lasten tietää, että kun liikaa perseilee, niin vanhemmat ei voi enää auttaa. Tietenkään tätä ei pitäisi käyttää normaalissa arjessa, kuten aika kevyesti tehtiin menneinä vuosikymmeninä. Itselle jäi tästä (ja muuten vapaasta kasvatuksesta) pitkäksi aikaa aikuisuuteen epämääräinen olo siitä, että mikä oikeastaan on sallittua ja mikä ei.

No ei todellakaan pitäisi käyttää! Puhut oletuksella että koti on aina parempi vaihtoehto lapselle kuin ns. kasvatuslaitos. Mutta jos vanhemmat muka päästävät tilanteen niin pahaksi eli tekevät jotain todella väärin vanhempina, ja lapsi ns. PerCeilee eli siis oireilee syystä tai toisesta niin vakavasti että siitä joutuu laitokseen, niin eikö juuri silloin laitos ole se parempi paikka kuin koti?

On tutkittu että lapset joita on peloteltu lastenkodilla/vankilalla/pöpilällä/tms. kärsivät muita enemmän mt-ongelmista, koska lapsi ymmärtää tuon uhkauksen niin että vanhempi on valmis hylkäämään lapsensa tuosta noin vain, kun tällä on jokin hätänä. Tämä laukaisee aivoissa tulehdustilan, koska ihmisen luontainen vietti on kuulua laumaan, ja lauman hylkäämäksi joutuminen tarkoittaa luonnossa käytännössä kuolemaa. Sama ilmiö koskee myös oikeasti hylätyksi tulemista ja esim. koulukiusatuksi joutumista.

On terveempiäkin tapoja opettaa lapselle tekojen seuraamuksista, oikeasta ja väärästä.

Minua aina peloteltiin että joudun vankilaan, lastenkotiin, hullujenhuoneelle ja vaikka minne. Kun olet tuollainen hullu/kamala lapsi, sanoivat. Ironista kyllä, olin oikeastaan keskivertoa kiltimpi lapsi, ja tuo oli heidän vakiovastaus siihen kun itse olin ensin uhkaillut soittavani lastensuojeluun tai poliisille kotona tapahtuvasta väkivallasta ja vanhempien alkoholismista, ja toden totta mikä tahansa noista vaihtoehdoista olisi ollut parempi paikka minulle kuin kotona. Saivat vaan sen kuulostamaan niin uhkaavalta etten sitten uskaltanut.

Ihan sama täällä. Uhkailtiin että joudun lastenkotiin tai nuorisovankilaan tai mielisairaalaan tai kadulle, milloin mitenkin. Ja asiaa pahensi vielä se, että en silloin alle murrosikäisenä ihan hahmottanut miten täydellisen epärealistisia nämä uhkaukset oikeasti olivat, osittain kiltteyteni ja osittain vähäisen ikäni vuoksi.

Nyt aikuisena on helppo tajuta, että todellisuudessahan viranomaisia olisi kiinnostanut enemmän se tukkapöllyjen ja nahkavyön läiskeen täyteinen kasvatukseni kotona, kuin ne pienet lapsellisen lapsen hölmöilyt ja vähäpätöiset sääntöjen rikkomiset, joista ne kuritukset olivat seuraamuksina.