Mikä oli mielestäsi pahin kasvatusvirhe jonka vanhempasi mielestäsi teki?

No sellainen päivittäinen henkinen väkivalta, jonka takia minulla ja sisaruksella on pahoja mielenterveysongelmia. Molemmat ollaan oltu itsetuhoisia ja mietitty itsemurhaa nuorempana, siitä ollaan onneksi päästy yli. Toinen meistä pelkää käytännössä kaikkea ja toisella on todella heikot tunteidenhallintakyvyt. Yhdessä ollaan vahvoja, mutta erikseen meillä on molemmilla paljon vaikeuksia normaalielämässä. 

Nyt oli paha. Me lapset emme olleet selvästikään toivottuja, mutta silti piti tehdä kolmekin kappaletta 9 vuoden sisään, vaikka sterikin olisi ollut saatavilla. Joten ehkä se suurin kasvatusvirhe oli kostaa syntymisemme meille lapsille.

Rakkaus oli ehdollista. En saanut halausta jos kissankakat oli siivoomatta.

Toisesta en edes aloita, koska en keksi mitään, mikä ei olisi virhe.

Toisen suurin virhe oli se, että ei eronnut tuosta toisesta ja lähtenyt vaan kasvatti minua ympäristössä, jossa minkäänlainen kasvatus ei olisi voinut korvata ympäristön haittoja. Eroamattomuudelle ja lähtemättömyydelle oli syynsä, joissa on järkeäkin, mutta ihan rehellisesti en tiedä, olisiko mikään, siis mikään, ollut yhtä pahaa kuin se mitä oli. Ainakin olisi pitänyt lähteä paaaaaljon aikaisemmin.

Ihmiset, lähtekää ja erotkaa. Se voi olla katasrofien katastrofi mutta älkää altistako lapsianne haitallisille ympäristöille.

Vierailija kirjoitti:

Eniten olen miettinyt sitä, miksi äiti välitti niin hirveästi muiden ihmisten mielipiteistä ja jätti meidät lapset selviämään sen takia usein yksin ongelmatilanteissa. Olisi ollut parempi saada jutella ja selvittää asioita kuin koko ajan paniikissa pelätä seuraako pienistäkin jutuista iso rangaistus. Opin salaamaan häneltä asioitani ja olen yhä sellainen parisuhteissani.

Yksi asia, jota en äidiltäni hyväksy vieläkään, miten hän opettajana antoi minulle tietoisesti kehnompia numeroita todistukseeni välttääkseen itse saamasta mainetta omien lastensa suosijana. Tunnusti sen minulle nyt aikuisiässä ja ilmeisesti vähän katuukin. Koin jo lapsena, että on epäreilua miten joku luokkakaveri saa oikeudenmukaisesti numeronsa ja minun kohdallani osaisin odottaa kahdenkin numeron alle siitä mitä kuuluisi. 

Olen kuullut vastaavia esimerkkejä. Ja myös tapauksista, joissa palkkaa vastaan lapsia kotonaan hoitava henkilö on työaikanaan mieluummin omalle lapselleen ilkeä, kuin sietää ajatuksen, että häntä mahdollisesti syytettäisiin oman lapsen suosimisesta. Onko hullumpaa kuultu? Lapsihan ON oma, joten on ilmiselvää, että häntä voi rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ilmeisesti nämä ihmiset eivät kykene ajattelemaan rakkautta sellaisenaan, vaan se on heille... alituinen kilpailu. Siis HEILLE, ja lapset pyörii heidän pelkojensa ja toiveidensa ympärillään. Nice.

Vierailija kirjoitti:

Se että ei kasvattanut minua. Ei koskaan sanonut mitään mistään eikä koskaan antanut neuvoja missään.

Nyt alkoi kiinnostaa! Millainen sinusta tuli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten olen miettinyt sitä, miksi äiti välitti niin hirveästi muiden ihmisten mielipiteistä ja jätti meidät lapset selviämään sen takia usein yksin ongelmatilanteissa. Olisi ollut parempi saada jutella ja selvittää asioita kuin koko ajan paniikissa pelätä seuraako pienistäkin jutuista iso rangaistus. Opin salaamaan häneltä asioitani ja olen yhä sellainen parisuhteissani.

Yksi asia, jota en äidiltäni hyväksy vieläkään, miten hän opettajana antoi minulle tietoisesti kehnompia numeroita todistukseeni välttääkseen itse saamasta mainetta omien lastensa suosijana. Tunnusti sen minulle nyt aikuisiässä ja ilmeisesti vähän katuukin. Koin jo lapsena, että on epäreilua miten joku luokkakaveri saa oikeudenmukaisesti numeronsa ja minun kohdallani osaisin odottaa kahdenkin numeron alle siitä mitä kuuluisi. 

Olen kuullut vastaavia esimerkkejä. Ja myös tapauksista, joissa palkkaa vastaan lapsia kotonaan hoitava henkilö on työaikanaan mieluummin omalle lapselleen ilkeä, kuin sietää ajatuksen, että häntä mahdollisesti syytettäisiin oman lapsen suosimisesta. Onko hullumpaa kuultu? Lapsihan ON oma, joten on ilmiselvää, että häntä voi rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ilmeisesti nämä ihmiset eivät kykene ajattelemaan rakkautta sellaisenaan, vaan se on heille... alituinen kilpailu. Siis HEILLE, ja lapset pyörii heidän pelkojensa ja toiveidensa ympärillään. Nice.

Äitini nimittäin oli hänkin opettajan lapsi, ja koki mielestään saman syrjinnän.

Vierailija kirjoitti:

Isällä pelottelua. Isäni oli patriarkka. Jos sanoin jotain väärää niin äiti sanoi,että odotas kun isä tulee kotiin.Jos äiti kertoi niin isä sitten saattoi suuttua ja antaa selkääkin tosi mitättömistä syistä. Isäni oli helposti tulistuva. Jännitin häntä aina. En aikuisenakaan osaa ottaa rennosti hänen seurassaan.

Tämä kuulostaa vähän seksileikiltä, jossa lapset ovat pelinappuloina. Mies toteuttaa naisen toiveen, ja näyttää voimansa; nainen on sitten kiitollinen. Lapset joutuvat tämän ruman symbioosin uhreiksi.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko tämä yleinenkin sanonta 70-80-luvulla: "jos et ole kunnolla, sut laitetaan kasvatuslaitokseen"

Moni suomalainen sanoo tulleensa uhatuksi tällä. Missäköhän maissa tämä uhkaus on ollut suhteellisen yleinen?

En oikein tiedä mitä vanhenpani ajattelivat aikanaan, kun veljelleni ja minulle olis haluttu koulun puolesta käyntejä koulupsykologilla ala-asteella, mutta vanhenpani kieltäytyivät. Samoin perheneuvolasta ja kaikesta muusta. Ei siitä sitten seurannut varsinaisesti mitään. Me ei vaan menty ja elämä jatkui.

Joskus vaan mietin millaista se olisi ollut, olisiko mun elämä mennyt helpommin jos olisin saanut apua silloin lapsena jo, koska olin hyvin onneton lapsena ja olisin varmaan tarvinut jonkinlaista apua ihan oikeasti. Kärsin mm. ahdistuksesta ja unettomuudesta alkaen tokasta luokasta. Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut ja ahdistunut koko elämäni.

Meillä ei ollut väkivaltaa, ei henkistäkään, vaan sellainen ahdistunut ja ankea ilmapiiri jossa veljen kanssa käännyttiin toisiamme vastaan ja koko perhe jotenkin vaan ei toimi.

Vierailija kirjoitti:

Eniten olen miettinyt sitä, miksi äiti välitti niin hirveästi muiden ihmisten mielipiteistä ja jätti meidät lapset selviämään sen takia usein yksin ongelmatilanteissa. Olisi ollut parempi saada jutella ja selvittää asioita kuin koko ajan paniikissa pelätä seuraako pienistäkin jutuista iso rangaistus. Opin salaamaan häneltä asioitani ja olen yhä sellainen parisuhteissani.

Yksi asia, jota en äidiltäni hyväksy vieläkään, miten hän opettajana antoi minulle tietoisesti kehnompia numeroita todistukseeni välttääkseen itse saamasta mainetta omien lastensa suosijana. Tunnusti sen minulle nyt aikuisiässä ja ilmeisesti vähän katuukin. Koin jo lapsena, että on epäreilua miten joku luokkakaveri saa oikeudenmukaisesti numeronsa ja minun kohdallani osaisin odottaa kahdenkin numeron alle siitä mitä kuuluisi. 

Äitini oli alakoulun opettaja ja opetti minuakin kyläkoulusamme kolme ekaa luokkaa. Hän ei ikinä kehunut minua, koska varmaan ajatteli, että minua ruvetaan vaikka kiusaamaan sen takia. Mutta luulen, että muut lapset ymmärtäisivät asiallisessa paikassa tunnustuksen antamisen opelta, vaikka vastaanottajana olisi oma lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Lasta sai kurittaa joskus fyysisesti. Ei ollut mikään rikos.

Oliko väkivallan muodoista seksuaalinenkin hyväksikäyttö sellaista, että rikoslaki ei sitä tuntenut? Suomessa eläimiä saa kai edelleen käyttää omiin seksuaalisiin tarpeisiin... ja ihmisiä on joskus pidetty nuoren ikänsä perusteella eläimen kaltaisina. Joten en olisi yllättynyt, jos hyväksikäyttö olisi joskus ollut paheksuttavaa, joskaan ei laitonta. 

Onko lasten hyväksikäytön vastustamisesta ollut aina niin selvä konsensus, ettei laki käytännössä muuttanut asenteita?

Fyysinen ja henkinen väkivalta.

Epätasa-arvoinen sisarusten kohtelu - kaikki eivät saaneet turpaan.

Alkoholismi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hoitanut omia tunnepuolen ongelmia. Huolehti paljon että kasvattaa meidät hyvin, mutta liioiteltu hermoilu siitä tekeekö virheitä tai että meille sattuu jotain vaikutti meihin.

Viimeinen kohta. On olemassa sellaisiakin vanhempia, jotka eivät välitä suojella lapsen turvallisuudesta. Vuosia sitten olin lapsenvahtina pikkutytölle, jonka vanhemmat työskentelivät viihdealalla. Heidän ystävänsä kertoi, että lapsi oli viety monta kertaa päivystykseen, koska lapsi oli löytänyt jonkun puhdistusainepullon alakaapista ja juonut siitä. Vanhemmilla oi kummallinen hälläväliä-meininki.

Ja mistä mahtoi johtua lapsen itsetuhoinen käytös. Puhdistusaine tuskin maistui hyvälle. Olen kuullut näitä itsetuhoisia juttuja hyvinkin nuorilla.

Hysterisointi joka asiasta. Muiden ihmisten arvostelu jopa julkisuuden henkilöitä piti aina kommentoida negatiivisesti. Se pahan puhuminen seläntakana. Itkeminen ja raivoaminen kännissä. Ei kuunnellut, oletti asioita, päätti puolesta.

Tukkapöllyt ja nipistäminen oli pientä siihen nähden miten tuo henkinen puoli oli. Ihmettelen, että miten musta on tullutkin jopa näinkin tasapainoinen ihminen.

Vaikea laittaa järjestykseen pahinta, mutta listana näyttää tältä

Häpeällä kasvattaminen

Toisen lapsen suosiminen

Vähättely ja dissaaminen

Tunnekylmyys

Eriarvoinen kohtelu sisarusten kesken äidin toimesta. Olin kuopus ja sisarussarjan ainoa tyttö. Monessa asiassa sain varmaan enemmän kuin mitä veljeni samassa iässä, mutta toisaalta myös äidilläni oli myös kovat odotukset suhteeni. Suht vapaa kasvatus meillä lapsilla oli muuten, mutta minun painoa seurattiin päivittäin sekä syömisiä ja liikkumisia kontrollitiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ikinä oikein kannustettu missään. Olin erittäin vaikea tempperamenttinen lapsi. Siskoni oli helppo ja fiksu. Vanhempieni keinot saada minut tottelevaiseksi olivat nolaaminen, häpeä, alistaminen. Kunpa he olisivat ottaneet apua vastaan. Kävimme kyllä psykologilla, mutta vanhempani eivät halunneet itse muuttua. Minulle alettiin syöttämään lääkkeitä ja toivottiin että muutun helpommaksi.

Se, ettei lasta kannusteta ja että häntä nolataan tai alistetaan, on ollut normaalia suomalaisissa perheissä. Itse asiassa sitä tapahtuu nykyäänkin. Myös työpaikoilla. Mikä siinä on, ettei voida sanoa toiselle mitään mukavaa? No, vanhemmat  toistavat omasta lapsuudesta saatua mallia. Uskon silti, että he haluavat olla  mukavampia omille lapsilleen kuin mitä heille on oltu.

Luulen, että syynä on seuraava: yhteiskunnalta puuttuu yhteiset korkeat arvot. 

Juutalaiset menestyvät minne tahansa menevät, sillä heillä on yhtenäinen arvopohja.

Suomalaisilla Kela & pirstaloitunut puoluejärjestelmä, joka täyttää suut ja silmät valheilla...

Sylissä pitämistä ja hellyyttä olisi pitänyt olla enemmän. Meitä kyllä rakastettiin, mutta olisimme tarvinneet läheisyyttäkin. Siinä suhteessa asiat ovat nykyajassa paremmin, vanhemmat ovat lähempänä lapsiaan. t. nainen synt. 1956

Vierailija kirjoitti:

Eivät ymmärtäneet että niin sanottu hankala luonteeni oli itseni puolustamista. Suurin rikokseni oli se että en pienimpänä lapsena niellyt kaikkea kiusaamista, epätasapuolisuutta yms, jota sain kestää vanhemmiltani ja sisaruksiltani. Vanhin siskoni oli koulukiusattu ja purki pahan olonsa minuun mutta ovelasti vanhemmilta piilossa. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt että hän oli minulle kateellinen ja vanhemmat sitten taas ''herkkää'' tyttöä suosivia. 

Lapsi ei ole vihainen syyttä. Vasta aikuisena ymmärsin myös sen, että olen hyvä ja mukava ihminen kun en ole ympäristössä, jossa kaikki ympärilläni olevat nälvivät, muka-hauskasti pilkkaavat, alistavat ja vähättelevät minua.

Sisarusten määräysvalta toisiinsa on väkivaltaa ja vanhempien pitäisi karsia se pois, eikä vedota mihinkään ikään. Lapsi on lapsi ja käyttää valtaansa väärin, jos sellaista annetaan. Myös se niin sanottu järkevä, herkkä ja fiksu tyttö saattaa olla täysi peto nurkan takana.

Joo, itsensä puolustaminen tyrannia vastaan on tosi "väärin" (ironiaa). Onko mitään alhaisempaa, kuin lapsen sadistinen kiusaaminen huumorin tai kasvatuksen nimissä??