Mikä oli mielestäsi pahin kasvatusvirhe jonka vanhempasi mielestäsi teki?

Pakotettiin harrastamaan kaikkea mistä vanhemmat piti, mutta ei tuettu harrastuksissa jotka koin itse mielekkäiksi. Esim mitään kulttuuriin liittyvää ei löytynyt kotoa, lukeminen koettiin jotenkin haitallisena.

Kun arvosanat tippui lukiossa niin kukaan ei huomioinut millään tavalla tai ihmetellyt mistä on kyse.

Mar kirjoitti:

Ei päästetty oppikouluun, sain selkäsaunan kun kävin itsenäisesti pääsykokeessa ja minut hyväksyttiin ja kun sitten kerroin vanhemmilleni että pääsin koulutukseen, silloin tanssi remmi takapuolessa. Viimein naimissa ollessa sain opiskella mitä tahansa, 7 vuoden koulutus

toisella saralla toi kunnon työpaikan. - 48 v syntynyt nainen,

No joo mutta ymmärräthän että ihan asiasta sait selkääsi ja sinun parastasi he ajattelivat.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko tämä yleinenkin sanonta 70-80-luvulla: "jos et ole kunnolla, sut laitetaan kasvatuslaitokseen"

Tätä kyllä pitäisi käyttää myös nykyään, koska jotkut vanhemmat päästää tilanteen siihen pisteeseen, että seuraava vaihtoehto on oikeasti se koulukoti tai täysi-ikäisenä vankila. On hyvä lasten tietää, että kun liikaa perseilee, niin vanhemmat ei voi enää auttaa. Tietenkään tätä ei pitäisi käyttää normaalissa arjessa, kuten aika kevyesti tehtiin menneinä vuosikymmeninä. Itselle jäi tästä (ja muuten vapaasta kasvatuksesta) pitkäksi aikaa aikuisuuteen epämääräinen olo siitä, että mikä oikeastaan on sallittua ja mikä ei.

Se että yritettiin iskostaa meihin lapsiin jotain yleismaallista häpeää, mitä ihmiset nyt sanoo ym. Ulospäin piti olla niin uskovaista ja oikeasti oltiin tosi suvaitsemattomia ja takakireitä.

Jatkuva vähätteleminen ja nimitteleminen, etenkin sisaruksen synnyttyä. Minun olisi pitänyt jotenkin vain lakata olemasta.

Vierailija kirjoitti:

Mar kirjoitti:

Ei päästetty oppikouluun, sain selkäsaunan kun kävin itsenäisesti pääsykokeessa ja minut hyväksyttiin ja kun sitten kerroin vanhemmilleni että pääsin koulutukseen, silloin tanssi remmi takapuolessa. Viimein naimissa ollessa sain opiskella mitä tahansa, 7 vuoden koulutus

toisella saralla toi kunnon työpaikan. - 48 v syntynyt nainen,

No joo mutta ymmärräthän että ihan asiasta sait selkääsi ja sinun parastasi he ajattelivat.

Eivät ajatelleet.

"Kiltit lapset ei näy eikä kuulu" mentaliteetti. Kaikista negatiivisten tunteiden ilmaisuista suututtiin (eli esim. itkemisestä), joskus liian kovaäänisistä positiivisista tunteistakin. Tämä suuttumus usein toteutettiin pitämällä meille lapsille mykkäkoulua.

Olin nuorin, mutta minulta odotettiin samoja taitoja kuin vanhemmilta sisaruksiltani. Tuli monet itkut väännettyä kun en osannut asioita, mitä ei vielä oltu opetettu, tai esim. patikkareissulla väsyin nopeammin kuin muut. Siihen päälle vielä sisarusten nälviminen samoista asioista.

Joka viikonloppu itketettiin meitä lapsia tappelemalla humalassa ja uhkailemalla avioerolla. Piti vielä valita kumman mukaan lähtee.

Isä ja äiti olivat narsisteja. Samoin kaikki siskot ja veljet. Onneksi itse olen muut huomioiva ihminen ja onnistunut elämässä.

Mokaamisen pelko myös. Jännitän edelleen kaikkia tilanteita jossa ollaan esillä. Meillä naurettiin jos mokasi, ainakin minulle ja niistä puhuttiin jälkeen päin "muistsatkos kun silloin.." Vuosienkin päästä. Vanhempien vastaavista ei tietysti saanut tehdä numeroa ja ne vaiettiin tiuskaisemalla. Eli kun reagoin, silloin tietämättä että se on tyhmää käytöstä, samoin kuin vanhempani, sain kiukut. Tavallaan tässä tullut hyvin selväksi se, että mulle voi nauraa mutta muille ei.

Olin tämän painanut mielen perukoille, kunnes sain melkein paniikkikohtauksen vanhemmillani ollessa omien lasten kanssa. Lapsille tehtiin yksi leikki ja oli mukavaa, kannustavaa, siihen saakka kunnes minun haluttiin ottavan osaa tähän. Käytös oli eri kuin lapsille, äänensävy muuttui, naureskelu alkoi samantien. "Etkö nyt tajua, hahhahaa, miten voi olla ettet tiedä".

Mulla sydän tykytti, kädet hikosi, alkoi henkeä ahdistamaan. Lopetin siihen, kun kaikki menneiltä vuosilta vyöryi yli. En suostunut jatkamaan enää, eikä tätä ymmärretty vaikka kysyin miksi pitää naureskella. Heistä se alentaminen oli vain sitä hauskanpitoa, minun kustannuksella.

Olen herkkä, joo, mutta tiedän milloin vastaavassa tilanteessa homma on hyväntahtoista ja hauskaa, milloin halutaan vain piikitellä ja nälviä. Arvatkaa onko itsetuntoni kanssa ollut töitä.

Ei opetettu keskustelemaan. Jos jotain yritti höpistä, niin shhh, tässä on nyt jotain tärkeämpää kuunneltavaa. (Tv-ohjelma, aikuiset keskustelee..)

Vierailija kirjoitti:

Ajatteli minun puolestani ja päätti, mikä on lapselle hyväksi.

Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta sitä se ei ole. Kontrollointiin oppiva ei löydä itseään, ei tunnista omia tunteitaan ja tarpeitaan, ja löytää puolisoksi kontrolloijan.

Minulle kävi vähän samoin. Äitini ei ottanut huomioon herkkyyttäni eikä liioin puhuttu rakkaudesta. Painotti aina kuinka pitää ajatella mitä muut ajattelevat minusta. Ja niinhän sitten ajattelinkin. Nyt olen mielenterveysongelmainen.

Itselleni kurjinta oli, että äiti rakastui toiseen mieheen (mistä olen iloinen hänen puolestaan) ja me lapset jäimme kakkoseksi. Tosin hän on aika yksioikoinen muutenkin, joten ei ehkä vain oikeasti ymmärtänyt, että olisimme tarvinneet äitiä enemmän.

Isoin kasvatusvirhe on mielestäni se, että on kannatellut narsistista narkomaanisiskoani liikaa mm. taloudellisesti. Sisko oli lapsesta asti itsekäs ja impulsiivinen, joten perimä määrää luultavasti aika paljon. Äiti on kuitenkin mahdollistanut ja mahdollistaa siskon edelleen olla ottamatta vastuuta itsestään. Saa satuttaa muita kuinka verisesti tahansa motiivina esim. puhdas kateus ilman provosointia tai halu syyttää toista ihmistä omista tekemisistään (tähän liittyy hyvin pitkälle menevä valheiden keksiminen), mutta rahahanat ovat aina auki. Mielestäni sisko olisi saattanut saada elämänsä raiteilleen jos äitikin olisi pistänyt välit poikki. Tai sitten ei. Mutta nyt ei ainakaan ole odotettavissa.

Vähättely, mitätöinti, ivallisuus, kuuntelemisen, läsnäolon ja tuen puute, ruumiillinen kuritus, huutaminen pienistäkin asioista, mmm mitähän vielä. Joo ei olla läheisissä väleissä nykyään, niin paljon vahinkoa saivat aikaan taitamattomalla kasvatuksella, että sitä on vaikea antaa anteeksi näin aikuisenakaan.

Sekava yhdistelmä ylistämistä ja hölmönä pitämistä. Äitini saattoi puhua pahaa kavereistani ja etenkin näiden vanhemmista, jos olivat ns. parempaa väkeä (vanhempani olivat duunareita), tarkoituksena kai jotenkin hämärästi kohottaa itsetuntoani. Toisaalta sisäistin, että olen jotenkin tosi hyvä, mutta toisaalta sen, ettei minusta nyt oikeasti mihinkään ole. Itsetuntoani olisi voinut kohentaa kehumalla minua niissä asioissa, joiden tekemisessä onnistuin, nyt se oli vain muiden haukkumista. Minuun oli jotenkin sisäänrakennettu epäonnistuminen, se, etten oikeasti pysty omin voimin mihinkään ja että sitten pitää vain haukkua muita. En tiedä kuinka paljon tästä opetuksesta oli tietoista, ehkä imin vain itseeni vanhempieni elämäntarinaa. Äitini ainakin oli sitä mieltä, että hän oli suurin piirtein kulmakunnan kaunein tyttö ja hän erehtyi menemään naimisiin isäni kanssa, joka oli kaiken pahan alku ja juuri ja tätä asiaa ei tietysti voinut mitenkään muuttaa. Samaten kun hän ei ehtinyt lapsena tehdä läksyjä maatalon tyttönä hän ei kyennyt oppimaan aikuisenakaan mitään yms. Hän oli aina uhri, mutta ei suinkaan valittanut vaan oli sitkeä (hah).

Opin suhtautumaan ihmisiin tosi epäilevästi ja sosiaaliset taitoni olivat huonot. Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta opin olemaan koulussa kiltti tyttö, mutta OIKEASTI en oppinut onnistumaan missään. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuka olen ja mitä haluan elämälläni tehdä, tärkeintä oli vain yrittää olla kuten muut, mutta muistaa, että muut ovat lähtökohtaisesti jotenkin pahoja. Opiskelemiseen kannustettiin periaatteessa, mutta "herrat" olivat duunareille kuitenkin lähinnä naurettavia, joten mikä minusta olisi tullut, jos olisin opiskellut pitkälle - naurettava? 

Tulipa sekava sepustus, ehkä pointti on siinä, että omat epäonnistumisen tunteensa siirtää aika helposti lapselle - ei meistä mihinkään ole, mutta ollaan kumminkin parempia kuin muut.

Mun äiti ei osannut puhua mistään "vakavasta" / "tärkeästä" / "vaikeasta" asiasta. On sitten ollut kamala opettelu itselläni siihen, että oppii noista aiheista puhumaan. Avioliitossa se ei oikein onnistunut (tosin miehelläkin oli siinä oma syynsä, ei osannut hänkään), lapsen kanssa olen osannut puhua paremmin. Ja olen tästä syystä myös aina tottunut pitämään suurimmaksi osaksi omat syvimmät ajatukseni itselläni, en esim. osaa pyytää apua jos sellaista tarvitsisin (olen vain vaivaksi -asenne).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei sanottu että rakastaa. Ei tsempattu eikä kannustettu. Itsetuntoni jäi olemattomaksi. 

No tuo ensimmäinen ei ole aiemmin kuulunut suomalaiseen kielenkäyttöön. "Rakastaa" on tarkoittanut lähinnä romanttista tunnetta, sitä ei ollut tapana käyttää vanhemman ja lapsen välillä.

Eli se ei yksinään kerro mitään. Mutta teoista toki huomaa oliko välittämistä vai ei.

Suomalaiset katsoneet liikaa jenkkihömppää ja kuvittelevat että vanhemmat oli huonoja kun eivät joskus vuosikymmeniä sitten hokeneet "minä rakastan sinua". Se ei ollut tapana muissakaan perheissä! Toisaalta jenkkien I love you on muutenkin paljon laimeampi ilmaus. Käytetään yleisesti työkavereiden ja naapureidenkin kesken.

Suomessa vastaava voisi olla "olet tärkeä/ihana" tms.

Ei jenkkihömppää tullut silloin vielä telkasta, kun vanhempani olivat nuoria aikuisia.

Ja kyllä sen tajuaa kun ei pidetty sylissä eikä muutoinkaan sitä onnen tai rakkauden tunnetta jaettu tai ilmaistu. Kovettaa luonteen.

Jostain syystä en käytä vanhempieni etäistä kasvatustapaa omiin lapsiini.

Ihan sama oliko muuallakin tapana mutta ei rakkaudeton lapsuus ainakaan parempi ole kuin rakastettu.

Se että ei kasvattanut minua. Ei koskaan sanonut mitään mistään eikä koskaan antanut neuvoja missään.

Minua, kirjoja lukien ja itsekseni viihtyvää, sekä koulussa hyvin pärjännyttä lasta, joka sanoin ilkeälle äidilleni vastaan, uhkaili synnyttäjäni myös koulukodilla. Vasta 15-vuotiaana nuorisopsykologille päädyttyäni kuulin, ettei kaltaistani nuorta sellaiseen laitettaisi missään olosuhteissa. 

Minun vanhempani olivat tunteettomia ja jäykkiä. Äitini oli luonnehäiriöinen julmuri, joka nautti pienen tytön kiusaamisesta, haukkumisesta ja itkettämisestä. Opin pitämään pokerinaaman ja itkemään sitten yksinäni, siten pääsin helpommalla. Isäni oli ja on tahdoton tossukka. Heillä ei itsellään ollut sosiaalista elämää tai ystäviä, meillä ei käynyt ketään. Minua ei kannustettu ystävystymään, neuvona oli aina laittaa kavereihin välit täysin poikki pienemmästäkin riidasta. Itse sitten opettelin olemaan ystävä. Olen kuitenkin näin nelikymppisenä hiljalleen luopunut kaikista ystävyyssuhteista, tuntuu etten halua olla kenellekään avoin tai luottaa toisiin, se aina kostautuu jotenkin. En ole vanhempieni kanssa ollenkaan tekemisissä ja voin paremmin kuin koskaan.