Mikä oli mielestäsi pahin kasvatusvirhe jonka vanhempasi mielestäsi teki?

Isällä pelottelua. Isäni oli patriarkka. Jos sanoin jotain väärää niin äiti sanoi,että odotas kun isä tulee kotiin.Jos äiti kertoi niin isä sitten saattoi suuttua ja antaa selkääkin tosi mitättömistä syistä. Isäni oli helposti tulistuva. Jännitin häntä aina. En aikuisenakaan osaa ottaa rennosti hänen seurassaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaiken tekemisen piti olla kurjaa, työn teko on kurjaa, koulun käynti on kurjaa.

Oikeinkirjoitus vasta kurjaa onkin.

Sama

Vierailija kirjoitti:

Ei hoitanut omia tunnepuolen ongelmia. Huolehti paljon että kasvattaa meidät hyvin, mutta liioiteltu hermoilu siitä tekeekö virheitä tai että meille sattuu jotain vaikutti meihin.

Miten se vaikutti teihin?

Vierailija kirjoitti:

Ajatteli minun puolestani ja päätti, mikä on lapselle hyväksi..

Lisään vielä että oman ajatusmaailman tuputtaminen ja ymmärrys siitä että 20 vuodessa asiat voivat muuttua radikaalistikin, erityisesti koulumaailmassa.

Jos vaikka sanooin että haen tänne ja tonne opiskelemaan niin sanottiin ettei kannata, äkkiä vain töihin että saa tienata rahaa. Harmi vain etteivät ymmärtäneet että tarjoilijan palkka ei päätähuimaava ole. Kauhisteltiin lukion 3 vuoden opintoja, mutta silti ylioppilaaksi piti tulla. Kauhean sekavaa ja koska puolestani oltiin aina ajateltu, niin osittain myös miellytinkin vanhempia.

Ja nyt aikuisena en osaa pitää puoliani, suostun lähes kaikkeen mitä puoliso ehdottaa.

Laitoksessa väkivaltaa käyttävällä talkkarilla pelottelu kurinpitokeinona.  

Vierailija kirjoitti:

Mikä kasvatus? Ei meitä kasvatettu tai opetettu edes normaaleja juttuja. Kyllä ne itse oppii, oli vanhempieni ajatusmaailma. Aikuisiälläkin on tullut vastaan juttuja, mitkä toiset ovat jo oppineet äidinmaidossa.

Näin meilläkin. Lapset oppii päiväkodissa paljon asioita maailmasta, käyttäytymisestä, toisten kanssa olemisesta. Meillä kotona ei mitään.

En saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistään ei koskaan puhuttu. Jos oli paha mieli tai mitä vain, annettiin ruokaa. Kaikki tunteet hoidettiin ruualla. Joten 40 vuotta syömishäiriö-helvettiä jo takana..

Minä ymmärrän, miten tähän joudutaan. Kaikista tehokkain tapa saada lapsi hyvälle tuulelle, on antaa ruokaa, josta tämä tykkää. Helpoo ongelmanratkaisu.

Nykypäivänä näkee myös sitä että kitisevälle alle kouluikäiselle lykätään ruutu käteen.

Ryyppäsivät, molemmat olivat alkoholisteja. Isä ensin ja äiti alkoholisoitui myöhemmin. Mutta rakastan heitä silti, koska selvin päin olivat hyviä vanhempia. Alkoholismi on sairaus. 

En tiedä oliko tämä yleinenkin sanonta 70-80-luvulla: "jos et ole kunnolla, sut laitetaan kasvatuslaitokseen"

Lasta sai kurittaa joskus fyysisesti. Ei ollut mikään rikos.Ei ollut varmaan harvinaista,että lapsia läimäyteltiin ym. Kyllä minuakin kuritettiin. Eipä minua lapsena huomioitu. Isälle veli oli rakkaampi.Veljestäni aina tykättiin ja häntä kannustettiin. Onneksi nykyään välit vanhempiin ovat ihan hyvät.

Joo muistan kun kasvatuslaitoksella peloteltiin jos et ole kunnolla.

Vierailija kirjoitti:

Se, että ei tuettu eikä kannustettu missään asiassa, usein päin vastoin. Itse selvisin, kaikki sisarukseni eivät.

Minulla sama. Äiti usein lyttäsi haaveeni esimerkiksi koulutuksesta kun yritti olla "realistinen". Ei ollenkaan ymmärtänyt persoonaani mikä on enemmän luova kun käytännönläheinen ja sain rivien välistä ymmärtää että olen idiootti. Isä taas oli juoppo ja vietti aikansa lähinnä telkkaria katsellen omissa maailmoissaan. Olin herkkä lapsi ja olisin kaivannut paljon kannustusta. Vanhempana olen ymmärtänyt että en ole tyhmä kuten luulin, mutta edelleenkin kamppailen itsetunnon ja jatkuvan alisuoriutumisen kanssa.

Liian monta listattavaksi, mutta minua haukuttiin kotona koko ajan ja odotettiin mahdottomia.

Olen perheen toinen lapsi ja 7 vuotta vanhempi sisarus jätti aikoinaan lukion kesken kun ei pärjännyt siellä. Minulle iskostettiin jo ala-asteen lopulla ja yläasteella, että sinä et sitten pilaa perheen mainetta vaan menet lukioon vaikka mikä olisi. Jos sain maantiedon kokeesta vaikka 9- niin häpesin sitä miinusta niin paljon, että en uskaltanut edes näyttää koetta kotona moneen päivään vaan valehtelin, että ei olla saatu vielä takaisin. Sitten kun näytin sen äidille niin äiti raivostui, että miten voi olla niin tyhmä, että ei tiedä mikä Suomen pisin joki on!

Yläasteella halusin sitten olla kaikille mieliksi ja hankkia kavereita, jotka alkoivat tietysti kiusaamaan kun huomasivat, että olen helppo kohde maahanpoljettuna lapsena. Minua kiusattiin kauan ja mm. pahoinpideltiin välitunnilla ja jos olin kotona hankala niin äiti sanoi, että niiden kiusaajien olisi pitänyt hakata minut kunnolla niin olisin oppinut olemaan.

Nyt n. 30 vuotta myöhemmin en ole äitini kanssa juuri missään tekemisissä ja hän valittaa muille sisaruksille, että miksi minä en soittele tai käy kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Ei hoitanut omia tunnepuolen ongelmia. Huolehti paljon että kasvattaa meidät hyvin, mutta liioiteltu hermoilu siitä tekeekö virheitä tai että meille sattuu jotain vaikutti meihin.

Viimeinen kohta. On olemassa sellaisiakin vanhempia, jotka eivät välitä suojella lapsen turvallisuudesta. Vuosia sitten olin lapsenvahtina pikkutytölle, jonka vanhemmat työskentelivät viihdealalla. Heidän ystävänsä kertoi, että lapsi oli viety monta kertaa päivystykseen, koska lapsi oli löytänyt jonkun puhdistusainepullon alakaapista ja juonut siitä. Vanhemmilla oi kummallinen hälläväliä-meininki.

Koskaan ei sanottu että rakastaa. Ei tsempattu eikä kannustettu. Itsetuntoni jäi olemattomaksi. 

Jatkuva vertailu toisiin. Olen aina pitänyt itseäni rumana ja tyhmänä. Pärjäsin hyvin koulussa, mutta minusta tuli alisuoriutuja.

Vierailija kirjoitti:

Ei ikinä oikein kannustettu missään. Olin erittäin vaikea tempperamenttinen lapsi. Siskoni oli helppo ja fiksu. Vanhempieni keinot saada minut tottelevaiseksi olivat nolaaminen, häpeä, alistaminen. Kunpa he olisivat ottaneet apua vastaan. Kävimme kyllä psykologilla, mutta vanhempani eivät halunneet itse muuttua. Minulle alettiin syöttämään lääkkeitä ja toivottiin että muutun helpommaksi.

Se, ettei lasta kannusteta ja että häntä nolataan tai alistetaan, on ollut normaalia suomalaisissa perheissä. Itse asiassa sitä tapahtuu nykyäänkin. Myös työpaikoilla. Mikä siinä on, ettei voida sanoa toiselle mitään mukavaa? No, vanhemmat  toistavat omasta lapsuudesta saatua mallia. Uskon silti, että he haluavat olla  mukavampia omille lapsilleen kuin mitä heille on oltu.

Eivät ymmärtäneet että niin sanottu hankala luonteeni oli itseni puolustamista. Suurin rikokseni oli se että en pienimpänä lapsena niellyt kaikkea kiusaamista, epätasapuolisuutta yms, jota sain kestää vanhemmiltani ja sisaruksiltani. Vanhin siskoni oli koulukiusattu ja purki pahan olonsa minuun mutta ovelasti vanhemmilta piilossa. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt että hän oli minulle kateellinen ja vanhemmat sitten taas ''herkkää'' tyttöä suosivia. 

Lapsi ei ole vihainen syyttä. Vasta aikuisena ymmärsin myös sen, että olen hyvä ja mukava ihminen kun en ole ympäristössä, jossa kaikki ympärilläni olevat nälvivät, muka-hauskasti pilkkaavat, alistavat ja vähättelevät minua.

Sisarusten määräysvalta toisiinsa on väkivaltaa ja vanhempien pitäisi karsia se pois, eikä vedota mihinkään ikään. Lapsi on lapsi ja käyttää valtaansa väärin, jos sellaista annetaan. Myös se niin sanottu järkevä, herkkä ja fiksu tyttö saattaa olla täysi peto nurkan takana.

Kannustus ja varsinkin tunne, että minuun luotetaan puuttuivat kokonaan. Ei vieläkään, vaikka olen ihan hyvin elämässä pärjännyt. Eikä minun mielipiteeni olleet minkään arvoisia. Olisi pitänyt toimia vanhemman tavalla kaikessa.

Kun olen hakenut tukea vanhemmalta, niin kokemukseni mitätöitiin ja hänen mukaansa minun olisi pitänyt toimia toisin. Meillä ei ole keskusteltu asioista, ne vaiettiin. Kunhan ei näy eikä kuulu muille.

Muiden mielipiteillä on väliä ja niitä mietitittiin paljon, omia mielipiteitä ei kuitenkaan kannata tuoda esille. Tätä työstän yhä edelleen, että minulla on oikeus olla sitä mieltä mitä olen. Myös pelko jostain ikävästä on ollut läsnä, ei saanut tehdä sitä tai tätä, jos voi sattua jotain.

Tunnepuolella on vanhemmalla paljon käsittelemättömiä asioita, jotka on heijastuneet koko elämääni. Itse yritän toimia fiksummin ja omien lasten kanssa onkin läheiset välit. Jollaista vanhempani myös toivoo, mutta se ei onnistu niin kauan kun hän pitää minua itsensä samanlaisena jatkeena.

Muistan sen tunteen ensimmäisessä asunnossani, kun tajusin, että mun ei tarvitse kaikkea kysyä ja kertoa. Olen täysi-ikäinen ja voin päättää ihan itse. Jos olisin kaikessa vanhempaani kuunnellut, en olisi tässä missä nyt olen. Moni hyvä työpaikka olisi jäänyt kokematta ja töitä on riittänyt. En olisi nähnyt maailmaa, koska siellä voi sattua jotain ikävää jne.

Monet kokemukset ovat saaneet itseni ymmärtämään, että pärjään ja olen hyvä sellaisena kuin olen.