Mikä oli mielestäsi pahin kasvatusvirhe jonka vanhempasi mielestäsi teki?

Riitelivät paljon ja isä teki aika tyrannimaisia päätöksiä äitini yli. Muuten olimme hyväosainen perhe, meihin lapsiin, meidän koulunkäyntiin ja urheiluun ja perheen yhteisiin lomareissuihin ym. panostettiin kyllä, kannustettiin, tuettiin jne. Tämän seurauksena olen kyllä menestynyt työelämässä, mutta parisuhteissa on ollut vaikeaa. Olen hyvin tarkkana siitä, että minua ei jyrätä kuten äitiäni (olen siis nainen), ja pidän hyvin vahvasti puoleni, enkä koskaan voisi saattaa itseäni riippuvaiseksi jostain toisesta. Kun pikkulapsiaikaan oli miehen kanssa riitoja, erosin, koska ajattelin, että lasteni ei tarvitse kestää aikuisten riitelyä kotonaan.

Näen selvän yhteyden vanhempieni (ketkä ovat siis edelleen yhdessä) parisuhdemallilla ja minun epäonnistuneilla parisuhteilla.

Tämä vähättely ja raivoaminen oli ihan normaalia 80- ja 90-luvuilla. Niiden lasten vanhemmat on kasvatettu sota-ajan jälkeen perheissä, joissa mies on ollut sodassa ja tarttunut pulloon ja nainen on ollut sellainen Justiina kaulin kädessä. On saatu vyöstä tai remmistä persuksille ja koulussa on opettajakin voinut lyödä karttakepillä käsille, jos et ole istunut inahtamattta paikallasi. Sitä kasvatusta on sitten koitettu omiinkin lapsiin kun se oma lapsuus on ollut niin kamala. Ja se kierre on valmis.

90-luvulla oli lamaa ja rahat tiukassa niin vanhemmat ovat olleet hermoheikkoja ja sitten on huudettu lapsille, että miksi olet rikkonut kurahousut polvista kun ei meillä ole rahaa ostaa uusia!

Äiti pilasi suhteeni ruokaan, kehooni ja liikuntaan.

Haukkui itseään peilin edessä. Oli koko ajan laihdutuskuurilla. Liikuntaa harrastettiin vain veren maku suussa ja siksi, että pysyy laihana. Itse lihoin n. 4-5 vuotiaana.

Ruoka oli kotona aika raskasta, ei juuri koskaan vihanneksia. Marjatkin syötiin kiisselissä. Lisäksi kotona oli vaikka mitä herkkuja, mutta niitä ei kuitenkaan olisi saanut syödä. Se sekoitti mut täysin, kun olisi pitänyt jo ekaluokkalaisena ymmärtää olla syömättä jäätelöitä ja juomatta limsaa joita kuitenkin koko ajan oli saatavilla. Esimerkiksi äiti saattoi ostaa tukusta jäätelöitä on isoja paketteja, limsaa pikkupulloissa pari koria, pakkasessa oli aina pullaa ja jääkaapissa vanukkaita, murot oli sokerihuurrettuja koska minä halusin, mutta sitten niitä ei olisi kuitenkaan saanut syödä vaan osata jotenkin kieltäytyä. Se kaikki oli kovin sekavaa.

Minulla oli jonkinlainen syömishäiriö lapsesta asti. Ensimmäiset muistikuvat ahminnasta ovat alle kouluikäisenä, kun mummolassa salaa yksin söin kaapista keksejä niin paljon, että oksensin. Vasta aikuisena olen saanut jotenkin normalisoitua suhteeni ruokaan ja kehooni.

Ikävää vaan, että vuosikausien jojolaihduttaminen, itsensä nälkiinnyttäminen ja ahminta ovat sekoittaneet koko systeemini ja olen oikeasti aika lihava. Lisäksi liikuntasuhteeni on tosi outo, sitä yritän korjata seuraavaksi. Että liikunta voisi olla kivaa, ei tarvisi raataa aina äärirajoilla ja kaikki pienikin on parempi kuin ei mitään.

Ylisuojeleminen, liiallinen passaaminen sekä kiltiksi ja alistuvaksi nössöpojaksi kasvattaminen eikä mitään tietoa siitä miten opettaa miesten maailmassa elämiseen. Tästä kiitoksena koko elämä täynnä oma-aloitteisuuden puutetta, parisuhteettomuutta, tyhjyyttä ja jonkinasteista katkeruutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hoitanut omia tunnepuolen ongelmia. Huolehti paljon että kasvattaa meidät hyvin, mutta liioiteltu hermoilu siitä tekeekö virheitä tai että meille sattuu jotain vaikutti meihin.

Tätä pelkään omalla kohdalla, että huolehdin liikaa. Olen siis ylisuojeleva. Osin tähän vaikuttaa lapsen syntymä ja sen jälkeinen aika. Oli keskonen ja pelko monesta asiasta oli todellista.

Ylisuojelemisen vastakohta voisi olla se, että vanhemmat ovat kylmiä tai välinpitämättömiä. Kumpi nyt sitten on parempi lapselle? Yhdessä ketjussa  suomalaiset muistelivat miten piittaamaattomasti heitä oli kohdeltu kotona, kun he loukkasivat itsensä lapsena tai sairastivat.  Ja kukapa ei olisi kuullut jonkun vanhemman puhuvan  töykeästi lapselle julkisella paikalla. Tarkoitan rumaa äänensävyä.  

Mistään ei puhuttu lapsille. Siis mistään.

Äidin isän itsemurhasta mummon laitoshoitoon joutumiseen ja isän työttömyyteen. "Älä sinä semmosia mieti", "ei ole lapsen asia tämä", "mitäs siinä kyselet", "menehän nyt leikkimään, kun aikuiset puhuu".

Kuitenkin sen ahdistuksen ja sekavuuden aikuisissa aisti, mutta mitään ei saanut lapsena tietää, ei mitään vastauksia kysymyksiin koskaan. Että minne pappa nyt yhtäkkiä katosi tai miksi meiltä myydään toinen auto ja isä alkoi olla kotona kaikki päivät.

Liika negatiivinen palaute. Ikinä mitään hyvää voitu sanoa, pelkkää nalkutusta. Teki oikein hyvää itsetunnolle ja seuraukset olivatkin teini-iässä sitten mukavat.

Isä oli aina töissä ja kaappijuoppona alkoholi oli tärkeämpi. Arki-illat usein hönössä. Vyöstä tuli jos teki jotain väärin

Äiti oli kolmivuorotyössä , eikä koskaan oikein läsnä. Eli oli töissä tai nukkumassa.

En itkenyt isäni haudalla, tunsin vain sääliä.

En tule itkemään äitini haudalla, tunnen vain surua..

Omaa lastani yritän kasvattaa niin hyvin kuin voin. Kerron joka päivä hänelle asian jota en itse koskaan kuullut ; minä rakastan sinua tai olet rakas

Pidän sylissä (vaikka on jo alakoulussa) yritän kuunnella ja huomioida.

Olla läsnä.

Juu, ja kyllä, olen mies.

Vierailija kirjoitti:

Lasta sai kurittaa joskus fyysisesti. Ei ollut mikään rikos.Ei ollut varmaan harvinaista,että lapsia läimäyteltiin ym. Kyllä minuakin kuritettiin. Eipä minua lapsena huomioitu. Isälle veli oli rakkaampi.Veljestäni aina tykättiin ja häntä kannustettiin. Onneksi nykyään välit vanhempiin ovat ihan hyvät.

Selvisikö koskaan mistä syystä veljestäsi pidettiin enemmän? Oliko hän jotenkin samanlainen kuin isä? Itse ilahduin, kun nuorempi lapseni piti kirjoista ja lukemisesta, jotka ovat minullekin rakkaita asioita. Toinen lapsi on aivan erilainen, mutta hän taas on kaikinpuolin mukava luonteeltaan.

Tilanne ei ollut vanhempieni syy, he olivat tragedian uhreja. Silti olen joskus ajatellut, että elämästäni olisi tullut erinäköinen, ellen olisi jo pienenä joutunut hoitamaan sairasta isääni. Olen kuusikymppinen ja näen silti yhä painajaisia ms-taudista.  Unissa isä tippuu lattialle tuapyörätuolista enkä jaksa nostaa häntä ylös. Äitini kuoltua kävin vuoden terapiassa, mutta olen koko elämäni se koulukiusattu vammaisen opettajan tytär. Ei se minusta mihinkään lähde.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei sanottu että rakastaa. Ei tsempattu eikä kannustettu. Itsetuntoni jäi olemattomaksi. 

No tuo ensimmäinen ei ole aiemmin kuulunut suomalaiseen kielenkäyttöön. "Rakastaa" on tarkoittanut lähinnä romanttista tunnetta, sitä ei ollut tapana käyttää vanhemman ja lapsen välillä.

Eli se ei yksinään kerro mitään. Mutta teoista toki huomaa oliko välittämistä vai ei.

Olin alle 2v kun isä laittoi itsensä narun jatkeeksi äiti osti leluja ym. etten alkaisi kaipaamaan sitä se on ollut siitä lähtien läheisyys/toisesta välittäminen on korvattu materiaalilla 

Meitä ei kasvatettu mitenkään vaan kaiken kanssa jäi täysin oman onnensa nojaan. Meitä ei siis opetettu tekemään kotitöitä, ei ohjastettu tai autettu kesätöiden hakemisessa, ei autettu koulutöissä, ei opetettu käytöstapoja tai ruoka-aikoja, mitään perusasioita. Meillä kaikilla on nyt 20-30v edelleen ongelmia elämänhallinnan kanssa, hampaat paskana, mitätön määrä työkokemusta ja yksi on alkoholisoitunut. Itse oon yrittänyt kynsin hampain taistella itseni kiinni normaalielämään, mutta olen vihainen vanhemmilleni kaikesta tästä vahingosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta sai kurittaa joskus fyysisesti. Ei ollut mikään rikos.Ei ollut varmaan harvinaista,että lapsia läimäyteltiin ym. Kyllä minuakin kuritettiin. Eipä minua lapsena huomioitu. Isälle veli oli rakkaampi.Veljestäni aina tykättiin ja häntä kannustettiin. Onneksi nykyään välit vanhempiin ovat ihan hyvät.

Selvisikö koskaan mistä syystä veljestäsi pidettiin enemmän? Oliko hän jotenkin samanlainen kuin isä? Itse ilahduin, kun nuorempi lapseni piti kirjoista ja lukemisesta, jotka ovat minullekin rakkaita asioita. Toinen lapsi on aivan erilainen, mutta hän taas on kaikinpuolin mukava luonteeltaan.

En ole tuo jolta kysyt mutta meillä ihan selvästi pelkkä sukupuoli vaikutti siihen että veli oli tärkeämpi. Isä sanoi joskus suoraankin että pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt.

Se että opettivat omaa uskoaan ainoana totuutena. En vastusta uskonnon opetusta tai uskosta kertomista lapselle jos asiasta kerrotaan tyyliin "minä uskon näin ja sinä saat uskoa mihin haluat tai olla uskomatta"

Tiedän että kuitenkin vanhempani tarkoittivat hyvää.

Häpäisy ja raivoaminen. Tämmöinen kasvatustapa aiheutti huonon itsetunnon ja sen, että avun pyytäminen on vaikeaa ja minua on helppo käyttää hyväksi. Äiti on vieläpä kasvatusalan ammattilainen, mutta eipä se hänen luonnehäiriöitään tai mt-ongelmiaan poista.

Vierailija kirjoitti:

Ylisuojeleminen, liiallinen passaaminen sekä kiltiksi ja alistuvaksi nössöpojaksi kasvattaminen eikä mitään tietoa siitä miten opettaa miesten maailmassa elämiseen. Tästä kiitoksena koko elämä täynnä oma-aloitteisuuden puutetta, parisuhteettomuutta, tyhjyyttä ja jonkinasteista katkeruutta.

Vanhempi lapseni on syyttänyt minua siitä, että kasvatin hänet liian kiltiksi. Mutta hän oli sellainen jo hyvin  pienenä, hän ei ollenkaan töninyt toisia tai siepannut leluja jonkun kädestä.  Mietin joskus kuinka hän pärjää maailmassa. Mutta en voinut käskeä lyömään toisia.  Yhden kerran harjoiteltiin ronskimpaa puhetapaa ja  että voi tönäistä öykkärimäisen lapsen pois. Oltiin muutettu uuteen paikkaan ja ulkona joku pikkuhirmu esti  häntä menemästä leikkipaikalle. Näyttelimme tilanteen kotona moneen kertaan, jotta lapsi saisi rohkeutta panna vastaan.

Koin olevani ylimääräinen koska vanhemmilla oli jo yksi tyttö ja sitten halusivat pojan, mutta saivatkin minut. Kun veljeni syntyi niin hän oli isäni huomion keskipiste. Minut unohdettiin välillä täysin.

Ulkonäköä kommentoitiin jatkuvasti ihan pienestä pitäen. Minulla ja siskollani on molemmilla huono itsetunto. Myös pojista alettiin kiusaamaan aivan liian nuorena. Heteroseksuaalisuus piti iskostaa jo heti kehdossa kalloon. Tunsin olevani seksualisoitu ja koin ahdistusta, mutta mistään sukupuoliasioista ei saanut koskaan puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei sanottu että rakastaa. Ei tsempattu eikä kannustettu. Itsetuntoni jäi olemattomaksi. 

No tuo ensimmäinen ei ole aiemmin kuulunut suomalaiseen kielenkäyttöön. "Rakastaa" on tarkoittanut lähinnä romanttista tunnetta, sitä ei ollut tapana käyttää vanhemman ja lapsen välillä.

Eli se ei yksinään kerro mitään. Mutta teoista toki huomaa oliko välittämistä vai ei.

Suomalaiset katsoneet liikaa jenkkihömppää ja kuvittelevat että vanhemmat oli huonoja kun eivät joskus vuosikymmeniä sitten hokeneet "minä rakastan sinua". Se ei ollut tapana muissakaan perheissä! Toisaalta jenkkien I love you on muutenkin paljon laimeampi ilmaus. Käytetään yleisesti työkavereiden ja naapureidenkin kesken.

Suomessa vastaava voisi olla "olet tärkeä/ihana" tms.

Vanhemmillani oli todella paljon omia ongelmia ja se näkyi myös kasvatuksessa tai sen puutteena. Jos mulla oli jotain ongelmia niin ei saanut apua tai tukea. Jätettiin pärjäämään yksin. Oon saanut opetella kantapään kautta asiat.