Lue keskustelun säännöt.
Kävin sairaanhoitajan luona juttelemassa ahdistuksessa. Onko tää todellakin tälläistä?
06.03.2023 |
Olin siis saanut lääkäriltä lähetteen sinne. Sairaanhoitaja kyseli ensin elämästäni ja vastasin rehellisesti. Sen jälkeen katselimme näytöltä videoita masennuksesta ja ahdistukseta, nämä olisin ihan hyvin voinut tehdä kotonakin. Ja sitten hän selitti minulle miten netistä löytyy hyviä apusivuja ahdistukseen ja käski tehdä erilaiisia hengitysharjoituksia. Seuraavia aikoja vielä on, mutta tuntuu onkohan tämä ihan turhaa... Tuntuu että kävin vain siellä istumassa ja sairaanhoitaja selitti minulle kuin 7..vuotiaalle mitä ahdistus on ja miten siitä pääsee eroon.
Kommentit (511)
Vierailija kirjoitti:
Saisin todennäköisesti potkut tai vähintään varoituksen jos omalla nimelläni puhuisin tästä, mytta anonyymina niin antaa mennä vaan :D Itsekin siis kärsin mielenterveyden haasteista joten tässä ei ole tarkoitus ketään dissata, vaan puhua vaan ihan näin työntekijän näkökulmasta.
Olen töissä isolla työnantajalla julkisella sektorilla terveydenhuollossa. Meillä lähestulkoot isoimpia potilasryhmiä on mielenterveyspotilaat ja määrä kasvaa koko ajan kuten lehdistäkin saa lukea. Sekaan mahtuu ihan kaikentasoiset oireilijat hyvin lieväoireisista oireilijoista jotka todennäköisesti pärjäisivät muutamalla tukikäynnillä 1-3krt heihin joila oireet ovat hyvin vakavia ja toiminta- ja työkyky merkittävästi vaarantunut. Lisätään joukkoon vielä tämänhetken hitti eli adhd-tutkimuksiin haluavat joista todella monen toimintakyky on sillä tasolla että tutkimukset ei julkisella tule jatkumaan mutta koska kaikilla on oikeus, otetaan sinne jonoon. Minkäänlaista seulaa ei ole ja se hoitoa toivovien volyymi on ihan järjetön eikä sitä nykyisillä resursseilla pystytä mitenkään hoitamaan. Työmäärään uupuvat niin psyk. sairaanhoitahat, lääkärit, psykologit kuin psykiatrit. Sen seurauksena sinne työtehtäviin on haalittu kaikki joita vähänkään kiinnostaa ja myös sellaisia joita ei kiinnosta jotta hoitotakuussa pysytään ja se näkyy työn laadussa.
Mikään jatkohoito ei tällä hetkellä vedä - jonot yleislääkärille joka voi tehdä lähetteen esim. psykiatrille tai erikoissairaanhoitoon on 3-4kk pituiset ja siitä vielä vähintään 3-6kk lisää jonotusta että pääsee sinne erikoislääkärin tai erikoissairaanhoidon piiriin. Näitä potilaita yritetään sitten epätoivoisesti kannatella sen aikaa että pääsevät sen hoidon piiriin mitä tarvitsevat ja koska seassa on ihan kaiken tasoista oireilijaa, siellä jonottavat kaikki. Käytännössä ainoa hoito mitä on sille jonotusajalle tarjolla on psykiatristen sairaanhoitajien keskustelukäynnit ja niistä moni on juuri tuota mitä itsekin kerrot eli ihan täyttä diipadaapaa. Olen törmännyt niin ala-arvoiseen kohteluun nimenomaan mielenterveyspotilaiden kohdalla että se on jotain ihan uskomatonta.
Käytännössä ainoa keino saada tällä hetkellä laadukasta mielenterveyshoitoa on joko asua niin pienessä kunnassa että siellä terveydenhuolto vetää muttei ole vielä lakkautettu "kustannustehokkaana", kuulua laadukkaan työterveyshuollon piiriin jonka sopimukseen kuuluu psykiatrian erikoislääkärit tai maksaa itse. Itse valitsin jälkimmäisen.
Tsemppiä!
"Sen seurauksena sinne työtehtäviin on haalittu kaikki joita vähänkään kiinnostaa ja myös sellaisia joita ei kiinnosta jotta hoitotakuussa pysytään ja se näkyy työn laadussa."
Täällä on revitty jotain puolikuuroja 70v hoitajia eläkkeeltä "auttamaan", täysin liukuhihnatyötä tekeviä puolikielitaitoisia lääkäreitä... Allekirjoitan muutenkin kaiken mitä kirjoitit. Saisin itsekin potkut jos tästä omalla mimelläni kertoisin. Olen alkanut etsiä uutta urapolkua, en mä voi tällaisessa systeemissä ketään auttaa. Esim. monesti olen aivan eri mieltä kuin lääkäri, mutta en voi sanoa asiakkaalle sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Millaisia odotuksia sinulla oli käynnistä? Millaista apua olisit toivonut? Mitä keinoja olet itse yrittänyt?
Jos sinulla itsellä on joku ajatus siitä, mikä juuri sinua voisi auttaa, kannattaa jutella siitä seuraavalla käynnillä.
Masennuksen hoito on erilaista kuin vaikkapa murtuneen raajan tai angiinan hoito.
Ihminen varmaankin odottaa saavansa apua ahdistukseensa.
Vaikeahan se on sanoa millaista apua toivoisi koska omat keinot eivät ole enää auttaneet. Ihminen ei siis tiedä mitään muita keinoja, eikä näin ollen voi niitä toivoa.
Esim. kun vaikka joku pyytää apua puutarhanhoidossa kun ei pysty siihen itse, ammattilainen neuvoo konkreettisesti miten puutarhaa olisi hyvä hoitaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä oli ensimmäinen käynti. Millaista ihmelääkettä olisit toivonut? Mitä apua kaipaisit, mitä olisi ensimmäisellä kerralla voitu antaa? Masennuksen ja ahdistuksen hoidon on alettava jostakin, ja selkeyden vuoksi on ihan järkevää että se aloitetaan selkeyttämällä mitä masennus ja ahdistus ylipäätään ovat. Voihan se tuntua turhalta, mutta hoito rakentuu tiettyjen palikoiden päälle jotta se olisi vertailukelpoista. Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti (ainakaan yleensä) eikä hän voi tarjota terapiatasoista ongelmanpurkua.
Tämä on just ikävää kun tiedät mikä mättää ja se on lapsuus ja se näkyy joka ikinen päivä kaikessa teet kun olet läpeensä triggeröitynyt ja persoonallisuushäiriöinenkin niin sairaanhoitaja sanoo, että noista ei saa täällä puhua. Sitten keskustellaan 15 vuotta siitä mitä olet syönyt viime terapian jälkeen.
Juu tämä on kyllä koomista, kun hoitotaholle ei saa puhua ongelmista. Minulla on tästä omaakin kokemusta, mutta olen siitä täälläkin lukuisia kertoja lukenut.
Osa ammattiauttajista tuntuu ihan pelkäävän niitä ongelmia, joita asiakkaalla on. Ja oletan, että nuo ammattiauttajat suojelevat noilla puhekielloillaan omaa jaksamistaan tai ammatillista identiteettiään. Mutta hassua sitten on, että sen asiakkaan on ne samat ongelmat kestettävä ja elettävä niiden ongelmien kanssa, joita ammattilainen ei pysty edes kuuntelemaan.
Erityisesti sairaanhoitajan koulutuksella työskentelevältä ihmiseltä on suurta viisautta, ettei lapsuustraumoihin mennä syvemmin vaan hoidon fokus on tässä hetkessä. Traumaterapia on aivan oma lajinsa ja vaatii useiden vuosien erikoistumisen traumapsykoterapian opintoihin. Sairaanhoitajilla mielenterveysosaaminen on tyyliin 5op kurssi opintojen ohessa. Itsekin psykologina keskityn lyhyissä asiakassuhteissani vakauttamiseen, en voi avata vastaanotolla sellaista, mitä en pysty siellä hoitamaan.
Psykiatrinen sairaanhoitaja on yliopistossa suoritettu erikoissairaanhoitajan tutkinto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten hoidossa pykiatriset sairaanhoitajat on tyhjänpantteja. Monet on itsekin sekaisin.
Joo, on kokemusta. Kiva huomata, että ammattilainen ihan sekopää, joka myös kertoo omista ongelmistaan (esim. vaikeudestaan löytää terapeuttia).
Elämänpelkureita on lääkäreissäkin. Ne ei kestä että kenelle vaan voi sattua mitä vaan. Ne ei kestä hetkeä kuunnella siitä, mitä jotkut joutuu sietämään koko elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä oli ensimmäinen käynti. Millaista ihmelääkettä olisit toivonut? Mitä apua kaipaisit, mitä olisi ensimmäisellä kerralla voitu antaa? Masennuksen ja ahdistuksen hoidon on alettava jostakin, ja selkeyden vuoksi on ihan järkevää että se aloitetaan selkeyttämällä mitä masennus ja ahdistus ylipäätään ovat. Voihan se tuntua turhalta, mutta hoito rakentuu tiettyjen palikoiden päälle jotta se olisi vertailukelpoista. Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti (ainakaan yleensä) eikä hän voi tarjota terapiatasoista ongelmanpurkua.
Tämä on just ikävää kun tiedät mikä mättää ja se on lapsuus ja se näkyy joka ikinen päivä kaikessa teet kun olet läpeensä triggeröitynyt ja persoonallisuushäiriöinenkin niin sairaanhoitaja sanoo, että noista ei saa täällä puhua. Sitten keskustellaan 15 vuotta siitä mitä olet syönyt viime terapian jälkeen.
Juu tämä on kyllä koomista, kun hoitotaholle ei saa puhua ongelmista. Minulla on tästä omaakin kokemusta, mutta olen siitä täälläkin lukuisia kertoja lukenut.
Osa ammattiauttajista tuntuu ihan pelkäävän niitä ongelmia, joita asiakkaalla on. Ja oletan, että nuo ammattiauttajat suojelevat noilla puhekielloillaan omaa jaksamistaan tai ammatillista identiteettiään. Mutta hassua sitten on, että sen asiakkaan on ne samat ongelmat kestettävä ja elettävä niiden ongelmien kanssa, joita ammattilainen ei pysty edes kuuntelemaan.
Erityisesti sairaanhoitajan koulutuksella työskentelevältä ihmiseltä on suurta viisautta, ettei lapsuustraumoihin mennä syvemmin vaan hoidon fokus on tässä hetkessä. Traumaterapia on aivan oma lajinsa ja vaatii useiden vuosien erikoistumisen traumapsykoterapian opintoihin. Sairaanhoitajilla mielenterveysosaaminen on tyyliin 5op kurssi opintojen ohessa. Itsekin psykologina keskityn lyhyissä asiakassuhteissani vakauttamiseen, en voi avata vastaanotolla sellaista, mitä en pysty siellä hoitamaan.
Psykiatrinen sairaanhoitaja on yliopistossa suoritettu erikoissairaanhoitajan tutkinto.
Ammattikorkeakoulu ei vieläkään ole sama kuin yliopisto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä oli ensimmäinen käynti. Millaista ihmelääkettä olisit toivonut? Mitä apua kaipaisit, mitä olisi ensimmäisellä kerralla voitu antaa? Masennuksen ja ahdistuksen hoidon on alettava jostakin, ja selkeyden vuoksi on ihan järkevää että se aloitetaan selkeyttämällä mitä masennus ja ahdistus ylipäätään ovat. Voihan se tuntua turhalta, mutta hoito rakentuu tiettyjen palikoiden päälle jotta se olisi vertailukelpoista. Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti (ainakaan yleensä) eikä hän voi tarjota terapiatasoista ongelmanpurkua.
Tämä on just ikävää kun tiedät mikä mättää ja se on lapsuus ja se näkyy joka ikinen päivä kaikessa teet kun olet läpeensä triggeröitynyt ja persoonallisuushäiriöinenkin niin sairaanhoitaja sanoo, että noista ei saa täällä puhua. Sitten keskustellaan 15 vuotta siitä mitä olet syönyt viime terapian jälkeen.
Juu tämä on kyllä koomista, kun hoitotaholle ei saa puhua ongelmista. Minulla on tästä omaakin kokemusta, mutta olen siitä täälläkin lukuisia kertoja lukenut.
Osa ammattiauttajista tuntuu ihan pelkäävän niitä ongelmia, joita asiakkaalla on. Ja oletan, että nuo ammattiauttajat suojelevat noilla puhekielloillaan omaa jaksamistaan tai ammatillista identiteettiään. Mutta hassua sitten on, että sen asiakkaan on ne samat ongelmat kestettävä ja elettävä niiden ongelmien kanssa, joita ammattilainen ei pysty edes kuuntelemaan.
Erityisesti sairaanhoitajan koulutuksella työskentelevältä ihmiseltä on suurta viisautta, ettei lapsuustraumoihin mennä syvemmin vaan hoidon fokus on tässä hetkessä. Traumaterapia on aivan oma lajinsa ja vaatii useiden vuosien erikoistumisen traumapsykoterapian opintoihin. Sairaanhoitajilla mielenterveysosaaminen on tyyliin 5op kurssi opintojen ohessa. Itsekin psykologina keskityn lyhyissä asiakassuhteissani vakauttamiseen, en voi avata vastaanotolla sellaista, mitä en pysty siellä hoitamaan.
Psykiatrinen sairaanhoitaja on yliopistossa suoritettu erikoissairaanhoitajan tutkinto.
Juu, ei todellakaan ole.
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin n. viisi vuotta sitten keskivaikeaan masennukseen, lääkäri yritti ohjata "mielialavalmentajalle". Sanoin että en ole menossa. Olen itse sairaanhoitaja ja tiedän millä koulutuksella tuo mielialavalmentaja minua ohjaisi. Aivan naurettavaa.
Mikä koulutus mielialavalmentajalla on? Entä palkkaus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia odotuksia sinulla oli käynnistä? Millaista apua olisit toivonut? Mitä keinoja olet itse yrittänyt?
Jos sinulla itsellä on joku ajatus siitä, mikä juuri sinua voisi auttaa, kannattaa jutella siitä seuraavalla käynnillä.
Masennuksen hoito on erilaista kuin vaikkapa murtuneen raajan tai angiinan hoito.Uskomatonta vastuunsiirtoa! Jos ihminen on sisältä rikki ja se raahautuu lääkäriin saamaan apua, niin sen pitäisi vielä itse tietää mitä hoitoa pitäisi saada! Eikö sen koulutetun ammattilaisen kuulu tietää ja osata auttaa? Masennuksessa ja ahdistuksessahan ei nimenomaan ongelmanratkaisukyky ole parhaimmillaan, siksihän sitä apua haetaan.
Toivottavasti tuo viesti ei ollut hoitoalan työntekijän kirjoittama...
Mun mielestä olisi aika oleellista tietää, millaista apua ihminen itse olisi halunnut - hänhän koki, ettei saanut sitä, mitä olisi tarvinnut. Hän lähti hoitajan luota tyhjin käsin saamatta apua. Jos olisin tämä hoitaja, olisin aika helkkarin huolestunut omasta ammattitaidostani. Se oikea apu on sitä, että ihminen tulee kuulluksi. Vasta silloin se hoitaja osaa _auttaa_ ihmistä löytämään niitä asioita, joista on hänelle apua.
Mutta tiedätkö mitä? Just tuollaista kuvatun kaltaista "hoitoa" suurin osa saa mielenterveyspuolella. Koneelta luettua "tässä olis hengitysharjoituksia, ootko syönyt, nukkunut, ollut ulkona. Kokeillaan tätä lääkettä, ja tätä ja tota." Kun potilas ei toivu, hänessä on jotain vikaa. Kun ei parannu, vaikka kovasti parannetaan.
Kuin vastuunsiirtoa? Toki olen kiinnostunut tietämään, mikä sille potilaalle (ap) olisi ollut omasta mielestä hyvä, mitä hän olisi toivonut. Ei potilaat ole yhdestä muotista vaikka olisivat masentuneita. He ovat jokainen erilaisia. Ei mikään käypähoito-ohje ole ihmelääke. Paremmin se potilas ITSE tietää kuin se, joka on tehnyt "kaikille sopivan" lätinäohjeen hengitysharjoituksista. Hengitysharjoittelu on varmasti hyödyllistä, mutta olisiko sen ohjeistuksen voinut antaa yksilöllisemmin, tai myöhemmin? Tarvitsiko pitää vastaanotolla kävijää jonain masennuskloonina, jolle puhutaan kuin 7-vuotiaalle? Kyse ei ole ongelmanratkaisukyvyn vaatimisesta. Kyse on siitä, että kukaan muu ei pysty parantamaan masennuksesta kärsivää, vaikka olisi miten korkealle koulutettu ammattilainen. Pystyy auttamaan ja antamaan välineitä, joilla se ihminen saa tunnekoppansa järjestykseen. Kukaan ei voi tehdä sitä toisen puolesta. Se parantuminen lähtee itsestä, parhaimmillaan ammattilaisen avulla, eikä ole yhtä nopsaa kuin murtuneen raajan kipsaus.
Toivottavasti sinä et ole masentunut, jos ajattelet, että joku ammattilainen pystyy noin vaan lopettamaan masennuksen yksinään. Potilas ja hänen ajatuksensa, kokemuksensa on ykkössijalla ja sitä potilasta pitäisi kuunnella, eikä tarjota vain sitä, mitä ohje sanoo. Metsään se koulutetun ohje nytkin meni, kun se potilas ei ole masennus, jota pitää opettaa, vaan elävä ihminen, jolla on omat tunteet, kokemukset ja ajatukset, jotka pitää hoidossa ja avussa huomioida. Ihminen on se avain, itsensä ja parantumisensa avain.
Vierailija kirjoitti:
22: ai että masennus olisi joku uusi muotijuttu? Se on ollut jo viimeiset 20 vuotta pinnalla.
Sairaanhoitajalla ei ole useinkaan kovin syvää koulutusta terapeuttisiin menetelmiin. Se on melko lyhyt ja käytäntöön painottuva koulutus, jonka pohjalle voi toki pätevöityä sellaisella 3-5 vuoden aktiivisella opiskelulla. Sh tietää perustason.
Jos olet lukevainen ihminen ja keskimääräistä älykkäänpi, hankit saman tietotason itsekin kahlaamalla aiheesta sellaiset 30 perusteosta. Se antaa sinulle ymmärryksen, jonka jälkeen keskustelutuki tms. hoito auttaa vielä parantumisessa.
Yksi teoria masennuksen taustalla on se, että surutyösi on aikanaan tyssännyt. Olet kokenut menetyksen/menetyksiä, mutta jostain syystä olet ehkä purrut hammasta yhteen ja selvinnyt. Usein suru tulee jo sieltä lapsuudesta asti. Suru menee pois suremalla, eli keskittymällä tuskaan ja sen kokemiseen. Surun tarkoitus on muuttu itkuksi ja valua pois.
Terapiassa pitäisi auttaa asiakasta kohtaamaan surunsa ja surra turvallisessa ympäristössä. Ja sitten myöhemmin johdatella ulos siitä surusta, ettei siihen jää vellomaan.
Minäkin aikoinani masennuin.
Ensin ankaran (koulu)kiusaamisen takia. Minulta melkein jäi yokirjoitukset väliin, kun kiusaajani aktivoitui viimeisenä lukiovuonna.
Sitten hormonaalisista syistä, kun sain esikoiseni. Oman lapsuuteni lohduton yksinäisyys, sylin puute, piiskaminen jne pamahtivat vauvan myötä akuutiksi ongelmaksi
ja pian tämän jälkeen masennuin totaalisesti, kun aviomies lähti ja otti lapsen mukaansa.
Uuden "hätäparisuhteen" osapuoli paljastui väkivaltaiseksi sekakäyttäjäksi, joka oli tappaa minut. En jaksanut enää käydä töissäkään.
Huomattavaa ammattitaidottomuutta terapeutiltani oli, ettei hän huomioinut mitenkään näitä elämäni traagisia asioita. Ikään kuin masennukseni olisi jou irrallinen pölypallo, jonka olisin voinut puhaltaa menemään pois.
Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, mitä minulle oli tapahtunut, miten elämäni oli sekasortoista ja täysin raunioilla. Olinhan opiskellut vaativaan ammattiin ja valmistunut hyvin arvosanoin. Kaikesta tuosta minun oli pakko luopua. Lapseni lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psyk. sairaanhoitajat ovat niin turhia...
Ei minkäänlaista osaamista ja käytöskin hyvin erikoista usein..
Oma kokemus ollut, että huonompi olo tullut näiden tapaamisten jälkeen.
Yrittäkää päästä kelan tukemaan terapiaan, vaikka helppoa se ei ole valitettavasti.
Itse voin paremmin, kun kövin 2v terapiassa ja söin myös lääkkeitä pahimpaan oloon.
Psykiatrisena sairaanhoitajana ajattelen, että tämä työ on sellaista, jonka voi vain rajallisesti oppia opiskelemalla. Todella paljon riippuu omasta persoonasta, elämänkokemuksesta, ja kyvystä aidosti kuunnella, ja sopeuttaa oma toimintatapa juuri sen kyseisen potilaan tarpeisiin. Joskus voi käydä niinkin, että tietty hoitaja ja tietty potilas ovat niin erilaisia, että yhteistyöstä väkisinkin tulee keinotekoisen tuntuista. Joskus taas käy niin, että ns kemiat kohtaa, ja hoitosuhde on todella hedelmällinen alusta asti. Kyllä potilaalla pitäisi olla tunne, että voi vapaasti ja luontevasti puhua hoitajalle. Jos jatkuvasti on olo, että toinen ei ymmärrä ollenkaan, on varmasti todella turhauttavaa käydä vastaanotolla. Tietysti on myös tilanteita, että potilaan sairauden luonne vaikeuttaa yhteistyöhön asettumista, mutta kyllä on myös tilanteita joissa oikeasti olisi parempi vaihtaa hoitajaa. Eikä se välttämättä tarkoita että hoitaja olisi huono. Hän on vain sopimaton juuri sille potilaalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaisia odotuksia sinulla oli käynnistä? Millaista apua olisit toivonut? Mitä keinoja olet itse yrittänyt?
Jos sinulla itsellä on joku ajatus siitä, mikä juuri sinua voisi auttaa, kannattaa jutella siitä seuraavalla käynnillä.
Masennuksen hoito on erilaista kuin vaikkapa murtuneen raajan tai angiinan hoito.Ihminen varmaankin odottaa saavansa apua ahdistukseensa.
Vaikeahan se on sanoa millaista apua toivoisi koska omat keinot eivät ole enää auttaneet. Ihminen ei siis tiedä mitään muita keinoja, eikä näin ollen voi niitä toivoa.Esim. kun vaikka joku pyytää apua puutarhanhoidossa kun ei pysty siihen itse, ammattilainen neuvoo konkreettisesti miten puutarhaa olisi hyvä hoitaa.
Sitten kun ahdistuneelle sanoo, että älä vello menneessä koska et voi sitä muuttaa, älä mieti itseäsi koko ajan ja luotaa tunteitasi 24/7, mene ulos ja tee jotain aktiivista jotta aivot saavat muuta mietittävää, tämä asiakas ei pidä näistä neuvoista.
Kotiin ei voi hoitaja tulla viereen istumaan ja kuuntelemaan loputonta tarinointia menneistä tapahtumista joista ihminen itse ei halua päästää irti.
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä oli ensimmäinen käynti. Millaista ihmelääkettä olisit toivonut? Mitä apua kaipaisit, mitä olisi ensimmäisellä kerralla voitu antaa? Masennuksen ja ahdistuksen hoidon on alettava jostakin, ja selkeyden vuoksi on ihan järkevää että se aloitetaan selkeyttämällä mitä masennus ja ahdistus ylipäätään ovat. Voihan se tuntua turhalta, mutta hoito rakentuu tiettyjen palikoiden päälle jotta se olisi vertailukelpoista. Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti (ainakaan yleensä) eikä hän voi tarjota terapiatasoista ongelmanpurkua.
Ei tarvitse ihmelääkkeitä, kaikki tietävät, että sellaista ei ole. Voisiko nyt eka käynnillä,vaikka antaa muutaman toimivan keinon vähentää ahdistusta? Samalla voi kertoa miksi juuri ne auttavat ahdistukseen.
Ylipäätänsä itse ainakin haluaisin että käynnillä olisi mukavaa ja että hoitajasta saisi ammattimaisen vaikutelman niin että saisin apua ongelmaani. Hoito lähtee asiakkaan ahdistuksen hoidosta. Siihen voi fokusoida kympillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä muuta odotit? Hoitsut eivät oikeasti tiedä mistään mitään.
Vierailija kirjoitti:
No kun teitä käy siinä vastaanotolla se 8 ihmistä päivässä niin ei rehellisesti kiinnosta keksiä mitään mieltä avaavaa innovaatiota kun suurin osa käy vain pakon edestä istumassa ja sitten menee kotiin oleskelemaan joku kalja kädessä
Sua ei kiinnosta olla siinä eikä auttaa niitä potilaita eikä heitä kiinnosta istua siinä tyhjänpanttina, kun sua ei kiinnosta heitä auttaa. On tässäkin järkevä käyttökohde verorahoille.
Aika monelle näistä hoitajista saisi kyllä vaan antaa monoa persuksille. Jos on liikaa, että työnsä hoitaa niin ehkä joku muu pärjäisi siinä hommassa paremmin, joku sellainen ketä se työ kiinnostaa. Voi hellanlettas 8 asiakasta päivässä. Eikä ne saa edes puhua asioista, jotka heitä vaivaa, vaan katsotaan yhdessä jotain videoita.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuneisuus johtuu ahdistavista ajatuksista päässä. Ajatelkaa muita kuin ahdistavia ajatuksia. Jokainen itse päättää mitä ajattelee, kukaan muu ei niitä ajatuksia sinne päähän laita.
Olet ihan oikeassa, noin se menee. Ongelmahan on siinä, että se ahdistunut ihminen ei osaa lopettaa niitä ajatuksia, koska on sairastunut mielialahäiriöön nimeltä masennus. Hän on käpertynyt itseensä ja täysin jumissa. Hän tarvitsisi siihen apua ja saa kehotuksen lukea ohjeet netistä, että saisi pääkoppansa kasaan. Ihan kuin olisi Ikean huonekalu.
Vierailija kirjoitti:
Onko olemassa jotain vertaistukijärjestöjä tai nettiryhmiä, jossa voisi avautua niin, että saman kokenut ymmärtäisi?
Erinomainen idea. Olisi hyvä päästä keskustelemaan asiasta siitä jotain tietävien kanssa. Esim. Sellaisten, jotka ovat onnistuneet selättämään ahdistuneisuutensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä oli ensimmäinen käynti. Millaista ihmelääkettä olisit toivonut? Mitä apua kaipaisit, mitä olisi ensimmäisellä kerralla voitu antaa? Masennuksen ja ahdistuksen hoidon on alettava jostakin, ja selkeyden vuoksi on ihan järkevää että se aloitetaan selkeyttämällä mitä masennus ja ahdistus ylipäätään ovat. Voihan se tuntua turhalta, mutta hoito rakentuu tiettyjen palikoiden päälle jotta se olisi vertailukelpoista. Sairaanhoitaja ei myöskään ole terapeutti (ainakaan yleensä) eikä hän voi tarjota terapiatasoista ongelmanpurkua.
Tämä on just ikävää kun tiedät mikä mättää ja se on lapsuus ja se näkyy joka ikinen päivä kaikessa teet kun olet läpeensä triggeröitynyt ja persoonallisuushäiriöinenkin niin sairaanhoitaja sanoo, että noista ei saa täällä puhua. Sitten keskustellaan 15 vuotta siitä mitä olet syönyt viime terapian jälkeen.
Juu tämä on kyllä koomista, kun hoitotaholle ei saa puhua ongelmista. Minulla on tästä omaakin kokemusta, mutta olen siitä täälläkin lukuisia kertoja lukenut.
Osa ammattiauttajista tuntuu ihan pelkäävän niitä ongelmia, joita asiakkaalla on. Ja oletan, että nuo ammattiauttajat suojelevat noilla puhekielloillaan omaa jaksamistaan tai ammatillista identiteettiään. Mutta hassua sitten on, että sen asiakkaan on ne samat ongelmat kestettävä ja elettävä niiden ongelmien kanssa, joita ammattilainen ei pysty edes kuuntelemaan.
Erityisesti sairaanhoitajan koulutuksella työskentelevältä ihmiseltä on suurta viisautta, ettei lapsuustraumoihin mennä syvemmin vaan hoidon fokus on tässä hetkessä. Traumaterapia on aivan oma lajinsa ja vaatii useiden vuosien erikoistumisen traumapsykoterapian opintoihin. Sairaanhoitajilla mielenterveysosaaminen on tyyliin 5op kurssi opintojen ohessa. Itsekin psykologina keskityn lyhyissä asiakassuhteissani vakauttamiseen, en voi avata vastaanotolla sellaista, mitä en pysty siellä hoitamaan.
Psykiatrinen sairaanhoitaja on yliopistossa suoritettu erikoissairaanhoitajan tutkinto.
Ei ole, vaan yksi suuntautumisvaihtoehto amk:ssa. T.psyk.sh
Vierailija kirjoitti:
Oletko kysynyt itseltäsi, mikä sinua ahdistaa?
Olen. Jos sen tietäisin, niin varmaan voisin itseäni auttaa.
Erityisesti sairaanhoitajan koulutuksella työskentelevältä ihmiseltä on suurta viisautta, ettei lapsuustraumoihin mennä syvemmin vaan hoidon fokus on tässä hetkessä. Traumaterapia on aivan oma lajinsa ja vaatii useiden vuosien erikoistumisen traumapsykoterapian opintoihin. Sairaanhoitajilla mielenterveysosaaminen on tyyliin 5op kurssi opintojen ohessa. Itsekin psykologina keskityn lyhyissä asiakassuhteissani vakauttamiseen, en voi avata vastaanotolla sellaista, mitä en pysty siellä hoitamaan.