Lue keskustelun säännöt.
Keski-iän kriisi. Mitä teen loppuelämälläni ja vapaa-ajalla?
05.03.2023 |
Olen vakituisessa työssä. Teen työtä, josta en pidä, mutta josta maksetaan enemmän kuin hyvin. Nykyisessä taloustilanteessa ei ole varaa vaihtaa työtä mielekkäämpään, mutta pienituloisempaan työhön. Pelkästään asunto- ja mökkilainan kohonneiden korkojen vuoksi meillä menee lähes 1000 euroa kuussa enemmän rahaa kuin ennen. Tähän lisänä kaiken muun kallistuminen. Ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä mitään peliliikkeitä.
Lapset ovat parikymppisiä ja muuttamassa muutaman vuoden sisään kaikki pois. Tällä hetkellä viisihenkisen perheen "pyörittämiseen" menee kuitenkin vielä aikaa. Ruoanlaittoon, pyykin pesemiseen jne. menee ihan yhtä paljon aikaa kuin 10 vuotta sitten, mutta kohta ei.
Ei ole enää varaa lähteä opiskelemaan uutta, enkä viimeisen parin vuoden työnhaun perusteella odota pääseväni enää mihinkään uuteen työpaikkaan.
Nyt on sunnuntai-ilta ja kello on 19. En ole tehnyt viikonloppuna yhtään mitään. Työviikon jälkeen kaipasin rentoutumista ja sitäpä olenkin sitten sohvalla maatessa tehnyt. Tätäkö on loppuelämä? Arki menee töissä, josta en pidä ja viikonloput sohvalla maatessa? Ei mitään tekemistä, ei mitään tavoitteita, ei mitään. Tuntuu siltä, etten jaksa harrastaa mitään, en nähdä ystäviä, enkä käydä missään.
Kommentit (84)
Vierailija kirjoitti:
Onneksi on ADHD niin ei ole tuollaisia ongelmia. Koko ajan on mielekästä tekemistä ja virikkeitä. Lasten kotoa muuton jälkeen olen opiskellut kahta uutta kieltä, tehnyt sukututkimuksen omasta ja miehen suvusta, suunnitellut remontteja ja sisustuksia. Lukenut paljon kirjoja. Perehtynyt tulevan kotimaani asuntokauppaan ja selvittänyt minne alueelle muutan kunhan pääsen eläkkeelle...
Minäkin olen adhd, ja vapaa aika menee samoin yhä uusia asioita opetellen.
Mutta uran suhteen olen samassa tilanteessa. Tein uraa, saavutin jotain ja työ ei vaan enää kiinnosta. Ehkä se on osa tätä viidenkympin kriiseilyä. Harvaa tuntuu enää kiinnostavan uratikkaiden kiipeäminen tässä kohtaa elämää. Työura on loppusuoralla ja voisi vain chillata. Sitten on tajunnut että ei se ura tehnyt sua tärkeäksi tai merkitykselliseksi, vaan on yksi kärpäsenkakka suuressa kakkameressä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon hyvää seksiä, hyvää ruokaa ja juomaa, liikuntaa ja kaikkea muuta kivaa mitä elämä tarjoaa🤩
Tämä on malliesimerkki sellaisesta elämänasenteesta, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Tuntuu oudolta ja vieraalta, että tuollainen elämä riittää jollekkulle. Noin paha kunnianhimon puute saa oloni ihan fyysisesti ahdistuneeksi, tuntisin, että elämäni on ohi ja että yhtä hyvin voisi asettua hautaan makaamaan.
Edellisen kuvaama kiva ja nautintojen täydentämä elämä voi olla paljon rennompi, hauskempi, onnellisempi kuin vaikkapa virastossa 30 vuotta papereiden kanssa nyhertänyt hikipinko joka on saanut hetkeksi jonkun päällikkötittelin josta ei jää käteen muuta kuin vielä pidemmät päivät ja harhainen tärkeyden tunne.
Kunnianhimolla eläkeiän kynnyksellä ei tee mitään. Ehkä jotain ehtii ennen eläkkeelle menoa tehdä, mutta siitä ei ole mitään konkreettista iloa vanhuksena.
Vierailija kirjoitti:
Sitä rahaa jää yllättävästi sitten kun muksut lähtevät. Toki liiat neliöt vaihdetaan pienempiin, turha niistä on maksaa etenkään lainalla. Sitten voit vähentää työntekoa ja hankkia sen vähemmän kuluttavan ja pienempipalkkaisen työn, kun ei ole enää pakko painaa peräsuoli pitkällä. Lainat ja lapset sen tekevät.
Juuri näin. Energiaakin jää.
Nykyäänhän voi opiskella vaikka mitä verkossa ja oman aikataulun mukaan. Mikset suunnittelisi jotain sellaista, jos vapaa-aika on tylsää ilman tavoitteita. Sitten kun lapset lentää pesästä on mahdollisuus downshiftata mielekkäämpiin mutta matalapalkkaisempiin töihin. Ihan tavallista nykyään että keski-iän ylittäneetkin vaihtaa alaa. Tämän tästä on lehtijuttuja kuinka uraohjus vaihtoi johonkin ihmisläheiseen työhön. Ja miksei toisinpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myin asuntoni, muutin toiseen kaupunkiin vuokralle ja opiskelen yliopistossa uudella alalla nyt käyden samalla töissä. Elämä on valintoja. Harva saa kaikkea. Ainakaan kerralla.
T: 5- kymppinen
Älä ainakaan pakota synnyttämällä ketään samanlaiseen merkityksen etsimiseen ja kuolemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen käännekohta elämässä, olen viisikymppinen.
Koko aikuiselämäni olen pyrkinyt yhtä urapäämäärää kohtaan ja olen saanuttanut sen. Olen aina ollut tavoitteellinen, mutta nyt sitä tavoitetta ei enää olekaan. Olen menettänyt kaiken kunnianhimoni työelämässä.
Vapaa-ajalla makaan tosiaan sohvalla ja surffaan kännykällä. Pitäisi keksiä joku uusi juttu, mitä kohti pyrkiä, joku kiinnostava harrastus tai elämänmuutos ja -tavoite tms. En ole keksinyt vielä mitään tarpeeksi innostavaa. Vähän kaipaan nuoruutta, kun oli tavoitteita, jotakin, mitä kohti pyrkiä.Juuri tällaista päämäärättömyyttä koen. Aiemmin tuntui siltä, että elämä on edessä, kaikki mahdollisuudet vielä olemassa, työura muotoutumassa, koko ajan joku projekti tai tavoite. Nyt ei mitään. Elämä näyttäisi olevan takana, ei enää edessä.
ap
No tuossa iässä se elämä ON takana.
Kuulin kerran vierestä eräällä risteilyllä: oman työnantajani palveluksessa eräs isompi pomo, kertojan ystävä, jäi eläkkeelle. Hänelle ei jäänyt mitään, kun valta vietiin.
Yhtenä päivänä ei ollut alaisia, ei asemaa. Mies oli täysin pallo hukassa.
Oli siis unohtanut työn ohessa kasvattaa sosiaalista pääomaansa, kiinnostua jostain jolla täyttäisi oman ajan.
Katsokaa nenäänne pidemmälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma ratkaisuni oli vähän toisenlainen kuin nämä uudet tavoitteet, harrastukset yms. Minä nimittäin hyväksyin toimettomuuden ja sen, etten enää ulkoisesti elämässä kauheasti tavoittele tai tee. Alkoi kiinnostaa elämän henkinen syvyyssuunta. Enkä tarkoita mitään uskonnollista hurahdusta, vaan sellaista hetkessä elämistä ja pienistä arjen nautinnoista täysillä nauttimista. Luonnosta nauttimista, eläimistä. Taiteestakin ja arkkitehtuurista, mutta ei minua huvita matkustaa niitä katsomaan vaan katselen netistä. Olen nykyään onnellisempi kuin koskaan ennen, vaikken oikeastaan tee juuri mitään, käyn töissä ja oleilen vaan. Tunnen vaan syvää rauhaa ja iloa siitä pelkästä olemisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä rahaa jää yllättävästi sitten kun muksut lähtevät. Toki liiat neliöt vaihdetaan pienempiin, turha niistä on maksaa etenkään lainalla. Sitten voit vähentää työntekoa ja hankkia sen vähemmän kuluttavan ja pienempipalkkaisen työn, kun ei ole enää pakko painaa peräsuoli pitkällä. Lainat ja lapset sen tekevät.
Jääkö sitä rahaa oikeasti enemmän käyttöön? Jotenkin tuntuu siltä, että kotoa pois lähteneisiinkin lapsiin menee rahaa, kun pitää ostaa kalusteita, tukea taloudellisesti opiskeluajan jne.
ap
Eihän tuotakaan vaihetta ikuisesti kestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen käännekohta elämässä, olen viisikymppinen.
Koko aikuiselämäni olen pyrkinyt yhtä urapäämäärää kohtaan ja olen saanuttanut sen. Olen aina ollut tavoitteellinen, mutta nyt sitä tavoitetta ei enää olekaan. Olen menettänyt kaiken kunnianhimoni työelämässä.
Vapaa-ajalla makaan tosiaan sohvalla ja surffaan kännykällä. Pitäisi keksiä joku uusi juttu, mitä kohti pyrkiä, joku kiinnostava harrastus tai elämänmuutos ja -tavoite tms. En ole keksinyt vielä mitään tarpeeksi innostavaa. Vähän kaipaan nuoruutta, kun oli tavoitteita, jotakin, mitä kohti pyrkiä.Juuri tällaista päämäärättömyyttä koen. Aiemmin tuntui siltä, että elämä on edessä, kaikki mahdollisuudet vielä olemassa, työura muotoutumassa, koko ajan joku projekti tai tavoite. Nyt ei mitään. Elämä näyttäisi olevan takana, ei enää edessä.
ap
No tuossa iässä se elämä ON takana.
Ei tietenkään ole!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onneksi on ADHD niin ei ole tuollaisia ongelmia. Koko ajan on mielekästä tekemistä ja virikkeitä. Lasten kotoa muuton jälkeen olen opiskellut kahta uutta kieltä, tehnyt sukututkimuksen omasta ja miehen suvusta, suunnitellut remontteja ja sisustuksia. Lukenut paljon kirjoja. Perehtynyt tulevan kotimaani asuntokauppaan ja selvittänyt minne alueelle muutan kunhan pääsen eläkkeelle...
Minäkin olen adhd, ja vapaa aika menee samoin yhä uusia asioita opetellen.
Mutta uran suhteen olen samassa tilanteessa. Tein uraa, saavutin jotain ja työ ei vaan enää kiinnosta. Ehkä se on osa tätä viidenkympin kriiseilyä. Harvaa tuntuu enää kiinnostavan uratikkaiden kiipeäminen tässä kohtaa elämää. Työura on loppusuoralla ja voisi vain chillata. Sitten on tajunnut että ei se ura tehnyt sua tärkeäksi tai merkitykselliseksi, vaan on yksi kärpäsenkakka suuressa kakkameressä.
Työn suhteen sama tilanne. Ei mitään kiinnostusta etenemiseen enää. Luova suunnittelutyö itsessään menettelee. Olin aika uupunut ja stressaantunut ennen korona-aikaa, mutta sen myötä jäin etätöihin joka on ADHD-ihmisen taivas kun on aikaa reagoida yhteydenottoihin. Toimistolla kuka tahansa saattoi milloin tahansa tulla ovelle kyselemään mitä tahansa ja se ja käytävämelu herpaannutti keskittymisen pitkin päivää. Ja uuvutti ja väsytti. Ajatus on irtisanoutua jos toimistopakko tulee. Pärjään säästöilläni OVE-ikään asti ja riittävän suuri eläke on jo ansaittu. Ei ole pelkoa siitä ettei aika kuluisi vapaarouvanakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma ratkaisuni oli vähän toisenlainen kuin nämä uudet tavoitteet, harrastukset yms. Minä nimittäin hyväksyin toimettomuuden ja sen, etten enää ulkoisesti elämässä kauheasti tavoittele tai tee. Alkoi kiinnostaa elämän henkinen syvyyssuunta. Enkä tarkoita mitään uskonnollista hurahdusta, vaan sellaista hetkessä elämistä ja pienistä arjen nautinnoista täysillä nauttimista. Luonnosta nauttimista, eläimistä. Taiteestakin ja arkkitehtuurista, mutta ei minua huvita matkustaa niitä katsomaan vaan katselen netistä. Olen nykyään onnellisempi kuin koskaan ennen, vaikken oikeastaan tee juuri mitään, käyn töissä ja oleilen vaan. Tunnen vaan syvää rauhaa ja iloa siitä pelkästä olemisesta.
Sama. Mulla oli niin kiihkeä kolmenkympin kriisi (kesti koko vuosikymmenen), että nelikymppisenä ei ole enää mitään "kokematonta". Ei vaan kiinnosta enää.
Lue Eeva Kilven muostikirjoja. Pohtii samoja kysymyksiä. Löytyy myös äänikirjoina, voi maata sohvalla samalla.
Vierailija kirjoitti:
Kunnianhimolla eläkeiän kynnyksellä ei tee mitään. Ehkä jotain ehtii ennen eläkkeelle menoa tehdä, mutta siitä ei ole mitään konkreettista iloa vanhuksena.
Päinvastoin. Samoja juttuja, joita taitaa, voi tehdä sitten eläkkeellä. Pitkäikäisimmät vanhukset ovat aktiivisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma ratkaisuni oli vähän toisenlainen kuin nämä uudet tavoitteet, harrastukset yms. Minä nimittäin hyväksyin toimettomuuden ja sen, etten enää ulkoisesti elämässä kauheasti tavoittele tai tee. Alkoi kiinnostaa elämän henkinen syvyyssuunta. Enkä tarkoita mitään uskonnollista hurahdusta, vaan sellaista hetkessä elämistä ja pienistä arjen nautinnoista täysillä nauttimista. Luonnosta nauttimista, eläimistä. Taiteestakin ja arkkitehtuurista, mutta ei minua huvita matkustaa niitä katsomaan vaan katselen netistä. Olen nykyään onnellisempi kuin koskaan ennen, vaikken oikeastaan tee juuri mitään, käyn töissä ja oleilen vaan. Tunnen vaan syvää rauhaa ja iloa siitä pelkästä olemisesta.
Sama. Mulla oli niin kiihkeä kolmenkympin kriisi (kesti koko vuosikymmenen), että nelikymppisenä ei ole enää mitään "kokematonta". Ei vaan kiinnosta enää.
Olen vähän kade. Olisi pitänyt pitää villi vuosikymmen, mutta olin mukamas liian vanha.
Osta keinutuoli, puikot ja villalankaa, niin havahdut huomaamaan tulleesi vanhaksi.
Itselläni riittää kyllä tekemistä myös vapaa-ajalla, mutta tunnistan kaipuun johonkin "isompaan projektiin" (kuten nuoruusiän tavoitteellinen opiskelu). Joku uusi liikuntalaji, villapaidan neulominen tai avoimen yliopiston kurssit ovat nekin mukavia, mutta eivät tyydytä kovin pitkään kunnianhimoista mieltä.
Samalla tiedostan, ettei alanvaihto olisi järkevää: Olen koulutustani vastaavassa työssä, jonka tekijöitä on Suomessa vain kourallinen. Minulla on suuri vapaus, pitkät lomat, työnkuva sopii luonteelleni. Tiedän, että uutta opiskelemalla ei tästä paranisi, mutta silti ajatus samasta työpaikasta vielä parikymmentä vuotta tuntuu puuduttavalta. Vaihto- tai etenemismahdollisuuksiakaan ei käytännössä ole.
Tämä on malliesimerkki sellaisesta elämänasenteesta, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Tuntuu oudolta ja vieraalta, että tuollainen elämä riittää jollekkulle. Noin paha kunnianhimon puute saa oloni ihan fyysisesti ahdistuneeksi, tuntisin, että elämäni on ohi ja että yhtä hyvin voisi asettua hautaan makaamaan.