Miten jotkut aikuiset ihmiset ei osaa jutustella mitään?

Jurnuttajat ovat vähän turhauttavia. Monet heistä kuitenkin pitävät siitä, että joku heitä jututtaa. Eli jos joku toinen jaksaa aloittaa sen keskustelun ja vetää toista mukaan, niin sitten koetaan että jotain yhteistä onkin. Mutta itse kyräillään jokaista uutta ihmistä sillä asenteella, että mitäpä tässä turhia juttelemaan ja että ei minulla ainakaan tuon kanssa mitään yhteistä ole.

Juuri töissä tämä tulee kiusallisimmin esiin, kun joku kokee ylivoimaiseksi sen, että juuri hänen pitäisi jutella uudelle työntekijälle/vierailijalle/kenelle tahansa. Bussipysäkillä tai vastaavissa ei niin haittaa.

Eräs tällainen jurnuttajatyyppi ihmetteli minulle vähän aikaa sitten, että ihanko oikeasti minä olen joskus tutustunut muihin vanhempiin hiekkalaatikolla, että hänestä kukaan ei kyllä leikkipuistoissa juttele.

Hän ei varmaan huomaa olevansa aina se, joka odottaa muiden tekevän aloitteen. 

Tykkään kyllä, jos joku puhelias ja hyväntuulinen ihminen tulee juttelemaan vähäksi aikaa. Ventovieraiden ja puolituttujen kanssa juttelen yleensä mieluummin ja vapautuneemmin kuin tuttujen, jotka usein vain utelevat minusta ja minun elämästäni.

Se on vähän ongelma, että mun on tosi vaikea kysellä toiselta mitään vain huvikseni kyselemisen ilosta, oli sitten tuttu tai ei, koska ei vaan ole tapana. Se ei tule yhtään luonnostaan. Tosin mukavilta ventovierailta/puolitutuilta saatan kohteliaisuudesta kysyä jotain, vaikkei niin kiinnostaisikaan.

Moni tuntuu olettavan että small talk/keskustelu tarkoittaa että aletaan muodostamaan ihmissuhdetta. Voi huoh. Se, että avaat toiselle oven kaupassa ei tarkoita muuta kuin hyviä käytöstapoja ja toisen ihmisen kunnioittamista. Sama juttu muutaman sanan vaihtamisessa. 

Töissä minulle moni asiakas (joita tapaan ensimmäistä kertaa) avautuu hyvinkin henkilökohtaisista asioista enkä ole edes sote-alalla. Tottakai huomioin heidät silloin ja katson silmiin, kuuntelen mistä haluavat avautua. Jos minulla ei olisi ollenkaan käytöstapoja ja ajattelisin vain itseäni, en kuuntelisi avautuvia asiakkaita vaan kajauttaisin että palvelun hinta tämän verran, käteisellä vai kortilla? Kiitos hei.

Tosi moni arvostelee esimerkiksi lääkäreitä empatian puutteesta. Lääkärit kohtaavat potilastyössä satoja ihmisiä vuodessa. Eivät he vaan voi empatisoida täysillä kaikkien ovesta sisään pamahtavien kanssa, mutta he voivat opetella maneereita ja tavan puhua niin, että potilas tuntee olevansa arvostettu ja kuultu. On vissi ero kuunteleeko potilasta katsoen tätä silmiin vai tuijotellen kynsiä. Kumpikin on tapa jonka voi oppia 

Älyttömintä mitä näkee työhuoneen kahvihuoneessa on se, että porukka istuu samassa pöydässä kahvikuppiensa kanssa ja on vaan hiljaa pitkiä aikoja. Voi olla isokin lauma ja kaikki ovat hiljaa paikallaan. Toiset katselevat seiniä, toiset puhelimiaan. Todella vaivaannuttavan näköistä touhua. Luulisi, että sen vartin verran keksisi jotain puhuttavaa edes.

Ihmiset ovat selkeästi korona-ajan jälkeen vetäytyneet kuoriinsa paljon enemmän ja tavallinen sosiaalinen kanssakäyminen on monille tosi haastavaa. Muutenkin monet ovat unohtaneet, että keskustelu vaikka sitten siitä säästä kuuluu myös hyviin käytöstapoihin vaikkei aihe nyt niin miellyttäisikään. Ainahan keskustelun voi viedä itselleen mielenkiintoisemmille urille. Itselleni tuppisuut seurassa ovat lähinnä moukkia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, saman olen huomannut esimerkiksi kokousten tai muiden yhteisten tilaisuuksien alussa. Itse koen sellaisen tympeän hiljaisuuden hieman vaivaannuttavaksi, mutta ymmärrän kyllä myös niitä keillä ei yhteinen sosiaalinen tilannekaan saa mitään tulemaan ulos suusta. Voi olla ujoutta, hitaasti lämpeämistä tai ihan vaan sisäinen pohdinta aiheesta x enempi mielessä. Mä tykkään jutustella, siis silleen sopivan rennosti, mutta en jaksa myöskään jatkuvaa pölötystä tuntemattomien kanssa. Small talkin avulla tutustuu uusiin ihmisiin ja se luo myös yhteenkuuluvuutta :)

Ja elämästä tulee paljon rikkaampaa ja suorastaan kivempaa kun osaa jutustelun taidon!

Miksi? Mitä rikkautta se tuo? Joo töissä on kohteliasta kysyä kuulumisia, mutta kaikki tietää ettei se tarkoita mitään. Eikä tasan rikasta elämää mitenkään.

Et selvästikään tajua, sorry!

Jutustelussa ei niinkään kysellä kuulumisia vaan aloitetaan keskustelu ns helpoilla asioilla, vaikka vain toteamalla sitä säätä tms

Miksi se pitää aloittaa, kun en halua jatkaa (enkä edes aloittaa)? Toki esim. töissä on omat käytössäännöt ja siellä on pakko, mutta muualle ei ole. Onneksi etänä jää vähemmälle nämä sääkeskustelut.

Vierailija kirjoitti:

Itse jännitän niin paljon sosiaalisia tilanteita, että pää lyö ihan tyhjää jopa silloin, kun olisi tuollainen äärihelppo puheenaihe.

Ja mitä kömpelömpi on, niin sitä enemmän päin hitusvinkulaa nuo sosiaaliset tilanteet menee ja sitten jännittää vaan aiempaakin enemmän.

Ja mitä enemmän jännittää niin sitä kömpelömpi on.

Kierre on valmis.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli taannoin ystävän pikkuinen koira hoidossa viikon päivät. Tuli juteltua niitä näitä vastaantulijoiden kanssa enemmän kuin koskaan. Panin merkille että se koiran rapsutus ja muutaman sanan vaihto toi useimmille ihmisille iloa, samoin kuin itsellenikin. Ehkä siinä oli tuon tuntemattoman ihmisen ainoa tilaisuus puhua jollekin koko päivän aikana. Yksinäisiä on paljon. 

Älä nyt aliarvioi koiria, monet ihmiset rakastaa koiria, samalla voi vaihtaa muutaman sanan sen taluttajan kanssa.

Itse keksin smal talk aiheet vasta jälkikäteen. Menen lukkoon ja ujostelen. Lisäksi olen introvertti. Ja tyhjästä tuntemattomalle jauhaminen tuntuu turhalta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on organisaatiossamme  7 hengen työtiimi, olemme kaikki naisia. Tästä jengistä kolme on lähes täydellisiä tuppisuita harvoissa tiimipalavereissa tai muissa yhteisissä tapaamisissa, joita järjestetään. Eivät osaa jutella niitä näitä, eivät osaa kommentoida mihinkään työasiaan tai kehittämisehdotukseen, aina vastassa vain tympeä hiljaisuus ja tyhjä katse. Tämä sama porukka on ollut kasassa viisi vuotta, ja ei pitäisi enää olla ujostelusta, arkailusta tai sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä kyse. Nämä perässä vedettävät käyvät isosti meidän muiden hermoille. Onko siellä päässä vain tyhjää vai, eikä sieltä saa kakistettua ulos edes niitä työasioita, joista olisi joskus hyvä puhua? Epäilen ensimmäistä vaihtoehtoa, jonka heijastevaikutus jälkimmäiseen on merkittävä.

Muu tiimi osaa keskustella kaikenlaisista asioista normaalisti, ei ylijakamista tai ärsyttävää jauhamista. Näistä tiimin tuppisuista ei kukaan jaksa enää oikein riemastua. Olimme sopineet erästä kokousta ennen, että me keskustelevat tiimiläiset pysymme hiljaa ja luovumme aktiivisista rooleistamme nähdäksemme, millaisen keskusteluvastuun kivirekeläiset ottavat. Eivät minkäänlaista. Tee sitten tällaisten kanssa töitä.

N46

Ohhoh, teidän työpaikalla on iso ongelma, me vastaan he. Räjähdysvaara.

Ihmiset yleensä lakkaavat smaltalkin kanssani, kun huomaavat eleistäni ja äänestäni, miten kireäksi ja jännittyneeksi menen siitä, vaikka hymyilen ja yritän keksiä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Isä ja äiti olivat tuppisuujuntteja, joten minustakin tuli sellainen. Ei siihen muuta tarvita.

Minulla taas äiti ja 2 siskoa järkyttäviä papupatoja. Isä ja minä kuuntelimme kun 3 korotti jatkuvasti ääntään, että saisi oman äänensä kuuluviin kun huusivat yhtä aikaa.

Opin siis olemaan hiljaa ja se on jatkunut myös aikuisuudessa, olen jo yli viiskymppinen. Jos joku alkaa puhumaan minun puheeni päälle niin lopetan oman puheeni kun en halua lähteä huutokilpailuun.

Onneksi mieheni on sellainen ettei puhu toisten päälle, joten hänen kanssaan on mukava jutella.

Itse välttelen sellaisten ihmisten kanssa keskustelua, jotka eivät anna muiden puhua koskaan, koska ne omat asiat ovat niin mielenkiintoisia. Ainakin heidän omasta mielestään.

Vierailija kirjoitti:

Itse en juuri koskaan aloita porinoita edes naapureille, mutta jos he rupeavat jotain jauhamaan, niin kyllä minä siinä jo pelkästään kohteliaisuussyistä jokusen sanan vaihdan. Kuuluu sosiaaliseen älykkyyteen osata heittää edes jonkinlaista keskustelua, vaikka se ei niin hirveästi kiinnostaisikaan. Itse pidän niitä tuppisuita lähinnä hieman vajaina, vaikka en itsekään tosiaan oma-aloitteisesti pahemmin jutustelua aloita.

Ja just tämän takia me ujot ei puhuta sulle. Tiedetään että arvostelet mielessäsi. Kaikki ei ole niinkuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Itse keksin smal talk aiheet vasta jälkikäteen. Menen lukkoon ja ujostelen. Lisäksi olen introvertti. Ja tyhjästä tuntemattomalle jauhaminen tuntuu turhalta.

Ei se ole niin paha jos vaikutat muuten ystävälliseltä. Se on pääasia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli taannoin ystävän pikkuinen koira hoidossa viikon päivät. Tuli juteltua niitä näitä vastaantulijoiden kanssa enemmän kuin koskaan. Panin merkille että se koiran rapsutus ja muutaman sanan vaihto toi useimmille ihmisille iloa, samoin kuin itsellenikin. Ehkä siinä oli tuon tuntemattoman ihmisen ainoa tilaisuus puhua jollekin koko päivän aikana. Yksinäisiä on paljon. 

Älä nyt aliarvioi koiria, monet ihmiset rakastaa koiria, samalla voi vaihtaa muutaman sanan sen taluttajan kanssa.

Noi koiralenkin häiritsijät on tosi ärsyttäviä, en koskaan pysähdy vaikka yrittävät aloittaa sen turhanpäiväisen pajatuksensa. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää, että kaikki eivät ole kiinnostuneita ihmisistä ja heidän mielipiteistään, ja vielä vähemmän kaipaavat kuulijaa omille jutuilleen.

Itse huomaan, että olen vasta vanhemmiten alkanut avautua ja juttelen nykyisin mielelläni vieraidenkin ihmisten kanssa. Eihän sen tarvitse olla vakavaa, eikä tarkoituksena ole tutustua lähemmin, vaan muutaman sanan vaihto jostain asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Itse huomaan, että olen vasta vanhemmiten alkanut avautua ja juttelen nykyisin mielelläni vieraidenkin ihmisten kanssa. Eihän sen tarvitse olla vakavaa, eikä tarkoituksena ole tutustua lähemmin, vaan muutaman sanan vaihto jostain asiasta.

Mikä siinä on kivaa? Kaikki normaalit osaa tuon, mutta mitä siitä saa?

Mun taas pitäis opetella jutustelemaan vähemmän, meinaan mun suusta voi sit tulla mitä vaan juttuja, jälkeenpäin hävettää

Tuntuu turhalle joku mitä kuuluu ihan hyvää mitä sulle lätinä jolla ei ole mitään merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse huomaan, että olen vasta vanhemmiten alkanut avautua ja juttelen nykyisin mielelläni vieraidenkin ihmisten kanssa. Eihän sen tarvitse olla vakavaa, eikä tarkoituksena ole tutustua lähemmin, vaan muutaman sanan vaihto jostain asiasta.

Mikä siinä on kivaa? Kaikki normaalit osaa tuon, mutta mitä siitä saa?

Ehkä sinä et saa mitään. Minä saan hyvän mielen mukavasta jutustelusta vieraan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mun taas pitäis opetella jutustelemaan vähemmän, meinaan mun suusta voi sit tulla mitä vaan juttuja, jälkeenpäin hävettää

Tämä itselläkin kun hieman hermostuneena palatan. Siksi olen mielummin hiljaa.