Ongelma parisuhteessa: En halua olla miehen teini-ikäisten lasten seurassa, mutta en voi sanoa sitä miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne tytötkään halua olla sinun seurassasi.  Parasta että kummallakin on omat juttunsa. 

Itse asiassa haluavat ja siksi tilanne vaikuttaa miehelle siltä, että tytöt ovat ihania ja minä en hyväksy heitä. Hänestähän ne ovat ihania, ymmärrän sen. Olen tarinan pahis.

Ap

Ap et ole pahis vaan typerys.

Jos kaikki muu on ok suhteessa, niin kannattaisi huomioida niinkin yksinkertainen juttu, että teinit ovat teinejä vain lyhyen aikaa. Sitten ne yleensä katoavat maailmalle.

Aivan. Haluan keskittyä mieheen ja suhteeseen ja odottaa, että aika kuluu ja lapset eivät ole niin paljon miehen luona. Minulle se sopii, mies loukkaantuu. Teinitkin ovat ihmisiä eikä kaikista ihmisistä voi pitää. Kestän pieninä annoksina, isoina en.

Ap

Olet mitä ilmeisemmin se kokeneempi puolikas ihmissuhteissa mieheen nähden, joten sinun harteillesi jää ongelman selvittäminen. Useimmat miehet kuuntelevat lopulta järkipuhetta, kunhan tarpeeksi selkeästi väännät näkökantasi rautalangasta (ihan dummyä miestä tuskin haluat). Mutta näkökantasi täytyy olla objektiivinen ja tarkoituksenmukainen ja sinun täytyy tarjota tilanteeseen hyväksyttävissä oleva ratkaisu.

Se onkin vaikeaa. Lapset ovat niin herkkä aihe, että siinä loukkaantuu helposti. Missään tapauksessa en halua pahoittaa miehen mieltä.

Ap

Mikä siinä miehen mielen pahoittamisessa on niin kauheaa? Tuleeko turpaan vai mistä syystä mies ei voisi käsitellä hankalia tunteitaan?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa puolison (nainen) teini-ikäisen tytön kanssa, ja se on tosi vaikeaa kun siitä asiasta ei voi puhua. Puolisolta tulee heti hirveä vastareaktio ja defenssit menee päälle. Se on juuri tämän uusioperheen vaikeus, koska lapsi/lapset eivät ole omia, niin mitään moitteita tai edes kasvattamista ei sallita. Lapsi saa tulla hyppimään ja lällättelemään naaman eteen, enkä voi tehdä mitään. Välillä sitä tuntee olevansa vain maksaja ja ilmainen lapsenvahti ja kuskaaja... 

Teini-ikäinen, ja hyppii? sekä lällättelee naamasi edessä? 

Ei voi olla ihan terve lapsi. Kannattaisi tutkituttaa.

Omalla kohdallani ongelma on se että lapset ja minä halutaan tehdä aivan eri asioita, joten yhteistä tekemistä ei oikein löydy mikään muu kuin joku tv-ohjelma, jos se sattuu tulemaan juuri silloin kun lapset on täällä. Kyseessä siis myös teinit, mutta "ongelma" on ollut aina.

En halua pelata täysin jonninjoutavia lautapelejä tai korttia, ksoka en pidä yhtään sellaisesta. Kyse ei siis ole siitä etten viitsi tehdä jotain mikä ei niin hirveästi kiinnosta itseäni, vaan en oikeastaan voi sietää tuollaisia pelejä.  Pelaisin itse pariakin konsolipeliä, mutta he eivät halua ollenkaan niitä pelejä joita minä pelaisin. 

Rakastan ulkoilua, ja lähtisin koska vain jäälle, laavulle, metsään, mihin tahansa luontoon sompailemaan, mutta arvatkaapa mikä itkukiukku siitä tulee kun joutuu vähän kävelemään, ja on joko kylmä tai kuuma tai pissattaa.

Harrastan käsin tekemistä monella eri osa-alueella, mutta nämä ei kiinnosta lapsia yhtään, haluaisivat vain somettaa, ja että minä katselisin heidän tiktokkejaan, ja 100 000 erilaista kuvaa heidän omista naamoistaan täsmälleen samoissa ilmeissä ja asennoissa, mutta se taas on minusta vastenmielistä puuhaa.

Koska en halua että elämäni on ikävää ja tympeää, niin pidättäydyn enemmästä kanssakäymisestä lasten kanssa. Tämä tosin on miehelleni ok. Oman lapseni kanssa käyn esim. kirppareilla, ja me jutellaan paljon ihan maailman asioista. Miehen lasten kanssa juttelu on sitä että vastapuoli kuuntelee miten hienoja ja eteviä he ovat asiassa x, y ja z. Se on pakkopullaa, vähempikin oman itsen hehkutus riittäisi. VArsinkin kun ovat ihan peruspulliaisia eivätkä mitään neroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Lasten kanssa nyt voi tulla ongelmia, vaikka kuinka olisi kasvatettu herran kurissa ja nuhteessa ja eiköhän tuo kasvatusasia keskustella ihan suhteen alussa kuntoon ja jos ei lapsellisen puolison malli miellytä, niin erotaan?

Aika paljon tällä palstalla on itkua ihan vaan puolison lasten olemassaolosta. Monta kertaa tuntuu myös, että ne lasten ongelmat on ihan vaan sen uuden puolison pään sisällä, kun lapset vaan yleisesti ärsyttää. Itse ihan tarkotuksella valitsin lapsettoman puolison, kun en halunnut lähteä mihinkään uusperhepyöritykseen. Itselleni tosin lapset eivät olleet ongelma, vaan pakosti kuvioissa pyörivät entiset kumppanit.

Minua ainakin väsyttää ja rasittaa ihan ylipäätään se että joutuu ottamaan huomioon kaikessa suunnittelussa ne lapsetkin. Siis vaikka suunnittelee jotain reissua miehelle ja minulle ihan kahdestaan, niin aina joutuu sopimaan sen verran että lähtee silloin kun ne lapset eivät ole meillä. Mielestäni tosi moni on aiemmissakin ketjuissa sanonut että lapsissa ei sinänsä ole mitään vikaa, itse vain ei enää jaksa sitä lapsellista elämää kun joko itsellä ei ole lapsia, tai ne on jo aikuisia, kuten meidän tapauksessamme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Lasten kanssa nyt voi tulla ongelmia, vaikka kuinka olisi kasvatettu herran kurissa ja nuhteessa ja eiköhän tuo kasvatusasia keskustella ihan suhteen alussa kuntoon ja jos ei lapsellisen puolison malli miellytä, niin erotaan?

Aika paljon tällä palstalla on itkua ihan vaan puolison lasten olemassaolosta. Monta kertaa tuntuu myös, että ne lasten ongelmat on ihan vaan sen uuden puolison pään sisällä, kun lapset vaan yleisesti ärsyttää. Itse ihan tarkotuksella valitsin lapsettoman puolison, kun en halunnut lähteä mihinkään uusperhepyöritykseen. Itselleni tosin lapset eivät olleet ongelma, vaan pakosti kuvioissa pyörivät entiset kumppanit.

Ihan tilastollisesti on epätodennäköisempää, että sellaisten lasten kanssa tulisi isoja ongelmia, joilla on sekä rajat että rakkautta. Toki tuohon vedoten on hyvä nostaa kädet ylös ja leikkiä lasten kanssa kuuromykkää ja kaveria, sitten kun ongelmia ilmenee, voi nostaa kädet pystyyn että ei voi tietää millaisten lasten kanssa ongelmia tulee. Työskentelen lasten ja nuorten kanssa ja kyllä ne lapset vain erottuvat, joilla kotona on sääntöjä sen lisäksi että lapsia myös aidosti rakastetaan.

Oon eri mieltä. Olin itse teininä aivan kamala, vaikka vanhemmat ja kasvatus on ollut priimaa. Että kannattaisi sinunkin ehkä opiskella vielä lisää, ettet kuvittele olevasi joku hyväkin ihmistuntija siellä nuorten parissa työskennellessäsi. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa puolison (nainen) teini-ikäisen tytön kanssa, ja se on tosi vaikeaa kun siitä asiasta ei voi puhua. Puolisolta tulee heti hirveä vastareaktio ja defenssit menee päälle. Se on juuri tämän uusioperheen vaikeus, koska lapsi/lapset eivät ole omia, niin mitään moitteita tai edes kasvattamista ei sallita. Lapsi saa tulla hyppimään ja lällättelemään naaman eteen, enkä voi tehdä mitään. Välillä sitä tuntee olevansa vain maksaja ja ilmainen lapsenvahti ja kuskaaja... 

Tee jotain tolle läheisriippuvuudelle. Voit selvästi pahoin nykyisessä suhteessa. Terve eroaisi. Parisuhteen ei kuulu olla hyötysuhde.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani ongelma on se että lapset ja minä halutaan tehdä aivan eri asioita, joten yhteistä tekemistä ei oikein löydy mikään muu kuin joku tv-ohjelma, jos se sattuu tulemaan juuri silloin kun lapset on täällä. Kyseessä siis myös teinit, mutta "ongelma" on ollut aina.

En halua pelata täysin jonninjoutavia lautapelejä tai korttia, ksoka en pidä yhtään sellaisesta. Kyse ei siis ole siitä etten viitsi tehdä jotain mikä ei niin hirveästi kiinnosta itseäni, vaan en oikeastaan voi sietää tuollaisia pelejä.  Pelaisin itse pariakin konsolipeliä, mutta he eivät halua ollenkaan niitä pelejä joita minä pelaisin. 

Rakastan ulkoilua, ja lähtisin koska vain jäälle, laavulle, metsään, mihin tahansa luontoon sompailemaan, mutta arvatkaapa mikä itkukiukku siitä tulee kun joutuu vähän kävelemään, ja on joko kylmä tai kuuma tai pissattaa.

Harrastan käsin tekemistä monella eri osa-alueella, mutta nämä ei kiinnosta lapsia yhtään, haluaisivat vain somettaa, ja että minä katselisin heidän tiktokkejaan, ja 100 000 erilaista kuvaa heidän omista naamoistaan täsmälleen samoissa ilmeissä ja asennoissa, mutta se taas on minusta vastenmielistä puuhaa.

Koska en halua että elämäni on ikävää ja tympeää, niin pidättäydyn enemmästä kanssakäymisestä lasten kanssa. Tämä tosin on miehelleni ok. Oman lapseni kanssa käyn esim. kirppareilla, ja me jutellaan paljon ihan maailman asioista. Miehen lasten kanssa juttelu on sitä että vastapuoli kuuntelee miten hienoja ja eteviä he ovat asiassa x, y ja z. Se on pakkopullaa, vähempikin oman itsen hehkutus riittäisi. VArsinkin kun ovat ihan peruspulliaisia eivätkä mitään neroja.

Lasten kanssa usein yhdessä tekemisessä on kyse yhdessäolon mahdollistavasta oheistoiminnasta, ei niinkään siitä että tarvitsisi olla suunnattoman kiinnostunut siitä itse lautapelistä tai korttipelistä mitä kulloinkin pelataan. Itse asiassa tämä koskee kaikkia ihmissuhteita. Joidenkin kanssa löydät tekemistä mistä molemmat ovat kiinnostuneita mutta voit myös arvostaa yhdessä vietettyä aikaa niin paljon että teet jotain sellaista mikä ei sinua niin hirveästi edes kiinnosta mutta teet sitä ollaksesi yhdessä toisen ihmisen kanssa. Jos elämäsi muuttuu tympeäksi ja ikäväksi tällaisen toiminnan myötä, kyse on siitä että et välitä ihmisestä jonka kanssa näitä kyseisiä asioita teet. Silloin tietenkään kiinnostamattomien asioiden tekemisessä ei olekaan mitään pointtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Lasten kanssa nyt voi tulla ongelmia, vaikka kuinka olisi kasvatettu herran kurissa ja nuhteessa ja eiköhän tuo kasvatusasia keskustella ihan suhteen alussa kuntoon ja jos ei lapsellisen puolison malli miellytä, niin erotaan?

Aika paljon tällä palstalla on itkua ihan vaan puolison lasten olemassaolosta. Monta kertaa tuntuu myös, että ne lasten ongelmat on ihan vaan sen uuden puolison pään sisällä, kun lapset vaan yleisesti ärsyttää. Itse ihan tarkotuksella valitsin lapsettoman puolison, kun en halunnut lähteä mihinkään uusperhepyöritykseen. Itselleni tosin lapset eivät olleet ongelma, vaan pakosti kuvioissa pyörivät entiset kumppanit.

Ihan tilastollisesti on epätodennäköisempää, että sellaisten lasten kanssa tulisi isoja ongelmia, joilla on sekä rajat että rakkautta. Toki tuohon vedoten on hyvä nostaa kädet ylös ja leikkiä lasten kanssa kuuromykkää ja kaveria, sitten kun ongelmia ilmenee, voi nostaa kädet pystyyn että ei voi tietää millaisten lasten kanssa ongelmia tulee. Työskentelen lasten ja nuorten kanssa ja kyllä ne lapset vain erottuvat, joilla kotona on sääntöjä sen lisäksi että lapsia myös aidosti rakastetaan.

En tekstissäni mitenkään kannattanut lasten vapaata kasvatusta, totesin vaan, että ongelmia voi joskus tulla kasvatuksesta huolimatta. Sen lisäksi totesin, että kasvatusasiat keskustellaan kai yleensä kuntoon suhteen alussa, eikä puolivälissä. Palstalla myös monelle valittajalle tuntuu olevat ongelma pelkästään se, että puolisolla on lapsia (asia, joka on heillä tiedossa suhteen alusta saakka). Nämä uudet puolisot ovat täällä niitä, jotka näitä käsiä nostavat pystyyn. Aikuisia ihmisiä, joilla on ongelmia keskustella jopa puolisonsa kanssa. Saati sitten ohjata ja kasvattaa lapsia.

Ihmisen luulisi ymmmärtävän ettei kasvatus ole mikään sellainen asia jonka voi keskustella valmiiksi jo suhteen alussa. Miten voi edes luulla näin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Tuo voi toimia naisella.

Mies kun sekaantuu naisensa lasten kasvatukseen voi jo valmiiksi alkaa pakkaamaan laukkuaan.

Tämä on minunkin kokemukseni perusteella totta. Minulta kyllä odotetaan asioita, mutta kasvatukseen ei ole mitään asiaa puuttua. Ja puhuminen asioista on mahdotonta, kun toisella on tosiaan se suojakuori päällä näiden asioiden suhteen. Esim. minulla on tehnyt jo pitkään mieli hieman sanoa puolison lapsen ruokavaliosta, joka on linjaa "päättää itse mitä syö ja karkkia/herkkuja saa loputtomasti". Normaali perusruoka, mitä aikuiset syövät, kelpaa vain harvoin ja tilalla on sitten eineshampurilaisia ja pitsoja, yms. Teinillä on nyt alkanut voimakas lihominen ja sitten aika ajoin puoliso tätä mulle ihmettelee, että miten voi olla mahdollista. No mitenkähän? Mutta jos sanoisin asiasta suoraan niin kuin se on, niin olisi helvetti irti ja minä olisin kusipää. 

Minun miehelläni oli paljonkin sanottavaa teinilapseni kasvatukseen, mutta kun hänen omat lapsensa tulivat samaan ikään, niin sama ei pätenytkään hänen lapsiinsa. Asiasta todellakin keskusteltiin kovaäänisestikin moneen kertaan. Ainahan se on niin että omat kullannuput ja naapurin kakarat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et voi mitään. Mies haluaisi sinut osaksi pehettään ja sinä et halua sitä. Ei auta kuin myöntää, että teidän halut eivät kohtaa, ja päästää molemmat etsimään sellaista kumppania, jonka kanssa suunnitelmat kohtaavat.

Voisin viettää enemmän aikaa heidän kanssaan, jos heidät olisi kasvatettu eri tavalla tai jos tietäisin, että voisin puuttua heidän käytökseensä ja kommentoida ääneen kuten omien lasten kohdalla.

Ap

Se on jokotai.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa puolison (nainen) teini-ikäisen tytön kanssa, ja se on tosi vaikeaa kun siitä asiasta ei voi puhua. Puolisolta tulee heti hirveä vastareaktio ja defenssit menee päälle. Se on juuri tämän uusioperheen vaikeus, koska lapsi/lapset eivät ole omia, niin mitään moitteita tai edes kasvattamista ei sallita. Lapsi saa tulla hyppimään ja lällättelemään naaman eteen, enkä voi tehdä mitään. Välillä sitä tuntee olevansa vain maksaja ja ilmainen lapsenvahti ja kuskaaja... 

Teini-ikäinen, ja hyppii? sekä lällättelee naamasi edessä? 

Ei voi olla ihan terve lapsi. Kannattaisi tutkituttaa.

Lällättelee oli liioittelua, mutta kyllä hän saattaa tulla ihan tahallaan ärsyttämään ja hokemaan jotain mun naaman eteen reaktiota odottaen. Esim. tulee yhtäkkiä tuijottamaan. Ja kyllä, olen itse samaa mieltä että tuo on ikäryhmälle (yläkoululainen) ominaista lapsellisempaa käytöstä. Ylpeili myös kerran sillä, että kuinka ärsyttävä osaa olla. Eli hän tekee sen ihan tahallaan, ja se on minusta tässä huolestuttavinta. En tiedä ovatko yläkouluikäiset yleensä tuollaisia? Jos ovat, niin vika on sitten varmaan minun suhtautumisessani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sano miehelle että nykyisillä ehdoilla joissa sinä et saa komentaa tai muuten puuttua hankalaksi kokemiisi tilanteisiin lasten kanssa ollessa on parempi että et ole lasten seurassa.

Toinen vaihtoehto on että sinä saat puuttua huonoksi kokemaasi käytökseen ja voitte olla kaikki yhdessä.

Mies voi valita näistä kahdesta vaihtoehdosta. Jos kolmas vaihtoehto pitää olla niin se on ero.

Tämä!

Siis sehän on lapsen kasvattamista, että kommentoi.

Esim sanoo tälle itsekkäälle että: sinusta voi tuntua tuolta mutta ajatteleppas asiaa sen toisen ihmisen kannalta . Tai oletko miettinyt entäs jos sinulla ei olisi asiaa x, mitä sitten tuntisit. Siis voi keskustella ja kasvattaa lasta- sitähän nuori varmaan hakeekin , testaa rajoja ja ihmettelee sisimmässään kun niitä ei tule

Meillä on tullut vastaan useampaan otteeseen mm. tällainen tilanne: vaimon teini-ikäinen tyttö sanoo televiosion miesjuontajan ulkonäöstä liioittelevaan sävyyn, että "Hyi yäk, ai tuoko muka hyvän näköinen? Yök!" Puoliso ei reagoi mitenkään, mutta minä miehenä koen velvollisuudekseni sanoa, että miksi pitää yökkäillä toisten ulkonäölle, jolle kukaan ei mitään mahda? Saan tästä aina pahaa katsetta avovaimolta ja hän saattaa käskeä minua "rauhoittumaan" (todella alentavaa). Mielestäni minä toimin vastuullisesti ja asiallisesti, sillä ei ole oikein kommentoida toisten ulkonäköä noin ja se pitää lapselle myös opettaa. 

Mielestäni teet oikein, mutta tuo rauhoittumaan käskeminen hieman pistää miettimään onko kyse siitä millaiseen äänensävyyn lapselle puhut, ei niinkään siitä mitä puhut?

Tuollaisessa tilanteessa voi aivan hyvin rauhallisesti keskustella siitä miksi toisten ulkonäön arvostelu ei ole kivaa, miltä itsestä tuntuisi jos omalle ulkonäölle yökkäiltäisiin, miten ulkonäkö ei ole ihmisessä tärkeintä jne. 

Höpsis. Mua ex.mies käski rauhoittumaan aina kun hän ei ollut samaa mieltä siitä mitä minä sanoin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aikoinaan sama tilanne. Sovimme parisuhteen ja uusperheemme alussa, että kumpikin hoitaa omat lapsensa yhdessä ent aviopuolison kanssa ja toisten lastenhoitooon ei tarvitse puuttua. Minulle tämä olisi käynyt, mutta miehen unelma ja näkemys ydinperheestä oli niin voimakas, että hän loukkaantui, jos en käyttäytynyt kuin oikea äiti hänen tytölleen. Tytöllä siis oli oma äitinsä, mutta minun olisi pitänyt olla jollain tapaa parempi äiti. 

Kaiken lisäksi minun ja tytön henkilökemiat eivät natsanneet, joten olimme tilanteessa, missä isä edellytti meidän viettävän aikaa yhdessä vaikka ostoksilla, mutta meille tytön kanssa olisi riittänyt pintapuolinen juttelu vaikka ruokapöydässä. Mies ei lisäksi tunnistanut tätä ongelmaa vaan jankkasi, ettei minun tarvitse olla äiti, mutta pitäisi käyttäytyä kuten äiti. 

Erohan siitä tuli. En vaan jaksanut enää. 

Tuo voi olla myös tosiaan hyvin mahdollista, että henkilökemiat eivät vain sovi yhteen. 

Minulla ja omalla tyttärelläni on samantyyppinen pohjavire, olemme kiinnostuneita useista samoista asioista, ja suhtaudumme asioihin samalla tyylillä, eli vähän lakonisesti, tummalla huumorilla, jne.

Miehen tyttö taas on itseään täynnä, ja haluaa koko ajan että hänen sanomisiaan ja tekemisiään ihaillaan, kiitellään ja jumaloidaan suorastaan.

Siinä missä miehen toinen lapsi tulee kotiin hyvän numeron kanssa hymyillen ja on siihen tyytyväinen, ottaa vastaan kiittäen sen kun sanotaan että hyvä, mahtavaa, tiesin että onnistut kyllä kun näit niin paljon vaivaa, niin tyttö laittaa pitkin päivää joka somensa täyteen kehuja siitä miten hän sai taas niiiin hyvän numeron, soittaa kaverit ja vanhemmat (jopa moneen kertaan) läpi odottaen ylitsevuotavia kehuja, ja puhuu asiasta jokaisen keskustelun yhteydessä. Kääntää  muiden käymän keskustelun sivusta että mutta niin hei, muistattekos kuka sai sen kympin tänään kokeesta???  Keskeyttää kaikkien elokuvan katselun toteamalla että kyllä hän vain on niiiin mahdottoman hyvä tässäKIN aineessa, että taas tuli kymppi jne.

Sanon hänelle vain että hienoa, mahtavaa, tosi hyvä homma, kun hän kehuu itseään. Huomaan että hän varmaan haluaisi enemmän keskustella kanssani siitä miten erinomainen hän on kaikkiin muihin verrattuna, mutta en vain oikeasti jaksa. 

Pidän muutenkin ihmistyypistä joka ei kehuilla elele, vaan tekee ja antaa tekojensa puhua puolestaan.Mutta kaikkien kanssa ei vain todellakaan kemiat natsaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten ne lapset käyttäytyy häiritsevästi?

Toinen ei niinkään häiritse, koska on omissa oloissaan paljon, mutta hänen kanssaan ei voi jutella. Toinen on suhteeton egoisti, puhuu ihan koko ajan vain siitä, miten hän on kaikessa paras. Ei ota muita ihmisiä huomioon, vie kaiken tilan. Isänsä ihailee häntä ja uskoo kaiken mitä hän sanoo.

Ap

Nuoruusiässä lisääntyy sekä oman tilan tarve että taaperoikäänkin kuuluva nimenomaan egoistinen ajattelu. Nämä molemmat ovat tarpeellisia itsenäistymisen kannalta. Isän tehtävä taas on saada tyttärilleen sellainen olo, että he ovat hänen elämänsä timantteja, eikä mikään muu ole isän silmissä ihanampaa ja ihmeellisempää. (Tarkista vielä, että tämä ei ole se sinua harmittava asia). Mikäli isä tässä onnistuu, tyttäret saavat vahvan itsetunnon ja osaavat vaatia tulevilta seurustelukumppaneilta hyvää kohtelua. Murrosiän peukkusääntöjä muutenkin voi pitää sitä, että vanhemman tehtävä on olla paikallaan kuin kivipaasi ja ottaa vastaan myrskyt. Kaikki vaaraton mutta ärsyttävä jätetään huomiotta, mutta kaikkeen vaaralliseen puututaan isosti ja välittömästi. Tämähän on haaste missä tahansa perheessä, mutta uskoisin, että vielä isompi uusperheessä. Mikäli uusperheeseen kuuluu puolivanhempia, joilla ei ole ollut mahdollisuutta vapaasti murkuttaa omassa nuoruudessaan, niin.. lycka till!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani ongelma on se että lapset ja minä halutaan tehdä aivan eri asioita, joten yhteistä tekemistä ei oikein löydy mikään muu kuin joku tv-ohjelma, jos se sattuu tulemaan juuri silloin kun lapset on täällä. Kyseessä siis myös teinit, mutta "ongelma" on ollut aina.

En halua pelata täysin jonninjoutavia lautapelejä tai korttia, ksoka en pidä yhtään sellaisesta. Kyse ei siis ole siitä etten viitsi tehdä jotain mikä ei niin hirveästi kiinnosta itseäni, vaan en oikeastaan voi sietää tuollaisia pelejä.  Pelaisin itse pariakin konsolipeliä, mutta he eivät halua ollenkaan niitä pelejä joita minä pelaisin. 

Rakastan ulkoilua, ja lähtisin koska vain jäälle, laavulle, metsään, mihin tahansa luontoon sompailemaan, mutta arvatkaapa mikä itkukiukku siitä tulee kun joutuu vähän kävelemään, ja on joko kylmä tai kuuma tai pissattaa.

Harrastan käsin tekemistä monella eri osa-alueella, mutta nämä ei kiinnosta lapsia yhtään, haluaisivat vain somettaa, ja että minä katselisin heidän tiktokkejaan, ja 100 000 erilaista kuvaa heidän omista naamoistaan täsmälleen samoissa ilmeissä ja asennoissa, mutta se taas on minusta vastenmielistä puuhaa.

Koska en halua että elämäni on ikävää ja tympeää, niin pidättäydyn enemmästä kanssakäymisestä lasten kanssa. Tämä tosin on miehelleni ok. Oman lapseni kanssa käyn esim. kirppareilla, ja me jutellaan paljon ihan maailman asioista. Miehen lasten kanssa juttelu on sitä että vastapuoli kuuntelee miten hienoja ja eteviä he ovat asiassa x, y ja z. Se on pakkopullaa, vähempikin oman itsen hehkutus riittäisi. VArsinkin kun ovat ihan peruspulliaisia eivätkä mitään neroja.

Lasten kanssa usein yhdessä tekemisessä on kyse yhdessäolon mahdollistavasta oheistoiminnasta, ei niinkään siitä että tarvitsisi olla suunnattoman kiinnostunut siitä itse lautapelistä tai korttipelistä mitä kulloinkin pelataan. Itse asiassa tämä koskee kaikkia ihmissuhteita. Joidenkin kanssa löydät tekemistä mistä molemmat ovat kiinnostuneita mutta voit myös arvostaa yhdessä vietettyä aikaa niin paljon että teet jotain sellaista mikä ei sinua niin hirveästi edes kiinnosta mutta teet sitä ollaksesi yhdessä toisen ihmisen kanssa. Jos elämäsi muuttuu tympeäksi ja ikäväksi tällaisen toiminnan myötä, kyse on siitä että et välitä ihmisestä jonka kanssa näitä kyseisiä asioita teet. Silloin tietenkään kiinnostamattomien asioiden tekemisessä ei olekaan mitään pointtia.

Olen eri mieltä. en taivu seksissäkään asioihin joita en halua vain siksi jos joku mies haluaisi. Tämä tarkoittaa mielestäsi sitä etten sitten välitä  miehestä jos en suostu kaikkeen mitä hän haluaa kanssani tehdä.. Ei kenenkään tarvitse antaa kävellä itsensä yli, ei myöskään kumppanin lasten. Lapsetkin voi lähteä laavulle ja olla kitisemättä siellä, jos kerran välittävät isän/äidin kumppanista. 

Minä en kuuntele örinämetallia vaikka OMA lapseni haluaisi kuinka. Koska vihaan örinäheviä ja se saa minut voimaan pahoin. Näin ollen logiikkasi mukaan en vällitä lapsestani. Melko pistämätön logiikka kyllä :D :D :D

Eri

Jätä mies saman tien ei kannata tehdä elämässään kompromisseja... keskity olemaan onnellinen... parisuhteet ovat kompromisseja joita teet sitten koko elämän olematta koskaan täysin onnellinen...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa puolison (nainen) teini-ikäisen tytön kanssa, ja se on tosi vaikeaa kun siitä asiasta ei voi puhua. Puolisolta tulee heti hirveä vastareaktio ja defenssit menee päälle. Se on juuri tämän uusioperheen vaikeus, koska lapsi/lapset eivät ole omia, niin mitään moitteita tai edes kasvattamista ei sallita. Lapsi saa tulla hyppimään ja lällättelemään naaman eteen, enkä voi tehdä mitään. Välillä sitä tuntee olevansa vain maksaja ja ilmainen lapsenvahti ja kuskaaja... 

Teini-ikäinen, ja hyppii? sekä lällättelee naamasi edessä? 

Ei voi olla ihan terve lapsi. Kannattaisi tutkituttaa.

Lällättelee oli liioittelua, mutta kyllä hän saattaa tulla ihan tahallaan ärsyttämään ja hokemaan jotain mun naaman eteen reaktiota odottaen. Esim. tulee yhtäkkiä tuijottamaan. Ja kyllä, olen itse samaa mieltä että tuo on ikäryhmälle (yläkoululainen) ominaista lapsellisempaa käytöstä. Ylpeili myös kerran sillä, että kuinka ärsyttävä osaa olla. Eli hän tekee sen ihan tahallaan, ja se on minusta tässä huolestuttavinta. En tiedä ovatko yläkouluikäiset yleensä tuollaisia? Jos ovat, niin vika on sitten varmaan minun suhtautumisessani.

No ei ole kuin ehkä sisaruksilleen. 

Jestas, lapsiraukat. Taas tulee ainesta "paha äitipuoli" -tarinoille. Aikuisen miehen pitäisi tehdä valintansa niin, että ei altista lapsiaan lapsinaisille. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ne tytötkään halua olla sinun seurassasi.  Parasta että kummallakin on omat juttunsa. 

No se nyt on se ja sama mitä ne nulikat haluavat. :D

Mutta jos ei niistä tykkää niin on erottava miehestä. Itse en käytettyyn mieheen sekaantuisi, en koskaan. Pthyi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten ne lapset käyttäytyy häiritsevästi?

Toinen ei niinkään häiritse, koska on omissa oloissaan paljon, mutta hänen kanssaan ei voi jutella. Toinen on suhteeton egoisti, puhuu ihan koko ajan vain siitä, miten hän on kaikessa paras. Ei ota muita ihmisiä huomioon, vie kaiken tilan. Isänsä ihailee häntä ja uskoo kaiken mitä hän sanoo.

Ap

Nuoruusiässä lisääntyy sekä oman tilan tarve että taaperoikäänkin kuuluva nimenomaan egoistinen ajattelu. Nämä molemmat ovat tarpeellisia itsenäistymisen kannalta. Isän tehtävä taas on saada tyttärilleen sellainen olo, että he ovat hänen elämänsä timantteja, eikä mikään muu ole isän silmissä ihanampaa ja ihmeellisempää. (Tarkista vielä, että tämä ei ole se sinua harmittava asia). Mikäli isä tässä onnistuu, tyttäret saavat vahvan itsetunnon ja osaavat vaatia tulevilta seurustelukumppaneilta hyvää kohtelua. Murrosiän peukkusääntöjä muutenkin voi pitää sitä, että vanhemman tehtävä on olla paikallaan kuin kivipaasi ja ottaa vastaan myrskyt. Kaikki vaaraton mutta ärsyttävä jätetään huomiotta, mutta kaikkeen vaaralliseen puututaan isosti ja välittömästi. Tämähän on haaste missä tahansa perheessä, mutta uskoisin, että vielä isompi uusperheessä. Mikäli uusperheeseen kuuluu puolivanhempia, joilla ei ole ollut mahdollisuutta vapaasti murkuttaa omassa nuoruudessaan, niin.. lycka till!

Melko freudimaista ajattelua. Laitatko vielä (uskottavan) linkin missä sanotaan että isien pitää pitää tyttäriään ihmeellisimpinä timantteina ikinä, mutta ei esim. poikiaan.