Ongelma parisuhteessa: En halua olla miehen teini-ikäisten lasten seurassa, mutta en voi sanoa sitä miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Tuo voi toimia naisella.

Mies kun sekaantuu naisensa lasten kasvatukseen voi jo valmiiksi alkaa pakkaamaan laukkuaan.

Tämä on minunkin kokemukseni perusteella totta. Minulta kyllä odotetaan asioita, mutta kasvatukseen ei ole mitään asiaa puuttua. Ja puhuminen asioista on mahdotonta, kun toisella on tosiaan se suojakuori päällä näiden asioiden suhteen. Esim. minulla on tehnyt jo pitkään mieli hieman sanoa puolison lapsen ruokavaliosta, joka on linjaa "päättää itse mitä syö ja karkkia/herkkuja saa loputtomasti". Normaali perusruoka, mitä aikuiset syövät, kelpaa vain harvoin ja tilalla on sitten eineshampurilaisia ja pitsoja, yms. Teinillä on nyt alkanut voimakas lihominen ja sitten aika ajoin puoliso tätä mulle ihmettelee, että miten voi olla mahdollista. No mitenkähän? Mutta jos sanoisin asiasta suoraan niin kuin se on, niin olisi helvetti irti ja minä olisin kusipää. 

Ja nämä asiat tulivat täysin yllätyksenä tässä vaiheessa kun suhdetta oli kestänyt jo x-vuotta? Et huomannut näitä heikkouksia vanhemmuudessa jo suhteen alkuaikoina ja sitä, että sinulla ei ole lupaa kommentoida yhtään mitään mistään?

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Tuo voi toimia naisella.

Mies kun sekaantuu naisensa lasten kasvatukseen voi jo valmiiksi alkaa pakkaamaan laukkuaan.

Tämä on minunkin kokemukseni perusteella totta. Minulta kyllä odotetaan asioita, mutta kasvatukseen ei ole mitään asiaa puuttua. Ja puhuminen asioista on mahdotonta, kun toisella on tosiaan se suojakuori päällä näiden asioiden suhteen. Esim. minulla on tehnyt jo pitkään mieli hieman sanoa puolison lapsen ruokavaliosta, joka on linjaa "päättää itse mitä syö ja karkkia/herkkuja saa loputtomasti". Normaali perusruoka, mitä aikuiset syövät, kelpaa vain harvoin ja tilalla on sitten eineshampurilaisia ja pitsoja, yms. Teinillä on nyt alkanut voimakas lihominen ja sitten aika ajoin puoliso tätä mulle ihmettelee, että miten voi olla mahdollista. No mitenkähän? Mutta jos sanoisin asiasta suoraan niin kuin se on, niin olisi helvetti irti ja minä olisin kusipää. 

Ja nämä asiat tulivat täysin yllätyksenä tässä vaiheessa kun suhdetta oli kestänyt jo x-vuotta? Et huomannut näitä heikkouksia vanhemmuudessa jo suhteen alkuaikoina ja sitä, että sinulla ei ole lupaa kommentoida yhtään mitään mistään?

Mitä sillä on väliä missä vaiheessa ongelmat tulevat näkyviin? Jos on ongelma, niin se pitää ratkaista jotenkin. Puhumalla, lähtemällä, tyyli on vapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Ei tuo kokonaisuudessaan kuulosta kovin hyvältä. Lapset eivät ole pääasiallinen ongelmasi, vaikka se heidän kauttaan näyttäytyy. Ongelma on se, että miehesi näytä arvostavan sinua tippaakaan. Et saa tehdä tai sanoa mitään, ilman että se tulkitaan negatiivisesti. Mies taitaa olla aika herkkä vanhemmuudestaan. Huono itsetunto, liiallinen suojelunhalu..?

Vierailija kirjoitti:

Ei se nyt mitenkään vaikea voi olla tajuta, että joku toinen ihminen ei halua viettää aikaansa kakaroidesi kanssa silloin kun tapaatte.  

Sinulle on kuitenkin jotenkin vaikea tajuta, että ihmiset ovat erilaisia. 

Ehkä vielä joskus kasvat älyllisesti aikuiseksi. Sitä odotellessa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Tosi vaikea ymmärtää miksi kukaan lähtee tällaiseen.

Miksi seurustella ihmisen kanssa, jonka lapsista et pidä. Etsi lapseton mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Lasten kanssa nyt voi tulla ongelmia, vaikka kuinka olisi kasvatettu herran kurissa ja nuhteessa ja eiköhän tuo kasvatusasia keskustella ihan suhteen alussa kuntoon ja jos ei lapsellisen puolison malli miellytä, niin erotaan?

Aika paljon tällä palstalla on itkua ihan vaan puolison lasten olemassaolosta. Monta kertaa tuntuu myös, että ne lasten ongelmat on ihan vaan sen uuden puolison pään sisällä, kun lapset vaan yleisesti ärsyttää. Itse ihan tarkotuksella valitsin lapsettoman puolison, kun en halunnut lähteä mihinkään uusperhepyöritykseen. Itselleni tosin lapset eivät olleet ongelma, vaan pakosti kuvioissa pyörivät entiset kumppanit.

Ihan tilastollisesti on epätodennäköisempää, että sellaisten lasten kanssa tulisi isoja ongelmia, joilla on sekä rajat että rakkautta. Toki tuohon vedoten on hyvä nostaa kädet ylös ja leikkiä lasten kanssa kuuromykkää ja kaveria, sitten kun ongelmia ilmenee, voi nostaa kädet pystyyn että ei voi tietää millaisten lasten kanssa ongelmia tulee. Työskentelen lasten ja nuorten kanssa ja kyllä ne lapset vain erottuvat, joilla kotona on sääntöjä sen lisäksi että lapsia myös aidosti rakastetaan.

En tekstissäni mitenkään kannattanut lasten vapaata kasvatusta, totesin vaan, että ongelmia voi joskus tulla kasvatuksesta huolimatta. Sen lisäksi totesin, että kasvatusasiat keskustellaan kai yleensä kuntoon suhteen alussa, eikä puolivälissä. Palstalla myös monelle valittajalle tuntuu olevat ongelma pelkästään se, että puolisolla on lapsia (asia, joka on heillä tiedossa suhteen alusta saakka). Nämä uudet puolisot ovat täällä niitä, jotka näitä käsiä nostavat pystyyn. Aikuisia ihmisiä, joilla on ongelmia keskustella jopa puolisonsa kanssa. Saati sitten ohjata ja kasvattaa lapsia.

Miten keskustelet sellaisen kanssa, joka ei suostu keskustelemaan vaan ottaa nokkiinsa kaikesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Tuo voi toimia naisella.

Mies kun sekaantuu naisensa lasten kasvatukseen voi jo valmiiksi alkaa pakkaamaan laukkuaan.

Tämä on minunkin kokemukseni perusteella totta. Minulta kyllä odotetaan asioita, mutta kasvatukseen ei ole mitään asiaa puuttua. Ja puhuminen asioista on mahdotonta, kun toisella on tosiaan se suojakuori päällä näiden asioiden suhteen. Esim. minulla on tehnyt jo pitkään mieli hieman sanoa puolison lapsen ruokavaliosta, joka on linjaa "päättää itse mitä syö ja karkkia/herkkuja saa loputtomasti". Normaali perusruoka, mitä aikuiset syövät, kelpaa vain harvoin ja tilalla on sitten eineshampurilaisia ja pitsoja, yms. Teinillä on nyt alkanut voimakas lihominen ja sitten aika ajoin puoliso tätä mulle ihmettelee, että miten voi olla mahdollista. No mitenkähän? Mutta jos sanoisin asiasta suoraan niin kuin se on, niin olisi helvetti irti ja minä olisin kusipää. 

Ja nämä asiat tulivat täysin yllätyksenä tässä vaiheessa kun suhdetta oli kestänyt jo x-vuotta? Et huomannut näitä heikkouksia vanhemmuudessa jo suhteen alkuaikoina ja sitä, että sinulla ei ole lupaa kommentoida yhtään mitään mistään?

Huomasin ja otin asian puheeksikin. Puoliso lupasi muuttaa käytöstään, mutta itse noissa tilanteissa se käytös ei ole sitten muuttunut mitenkään. Edelleen ollaan helvetin herkillä että miten hänen kullannupulleen puhutaan ja miten tästä puhutaan. Ja olen nyt jo tietenkin oppinut olemaan kommentoimatta oikeastaan mitään. Odotin myös että tilanne hieman helpottaisi lapsen kasvaessa, mutta vielä yli 4 vuotta myöhemminkin nykyinen teini käyttäytyy mielestäni todella lapsellisesti, vaikka peilaten ihan omaan muistikuvaani tuosta ikävaiheesta. Ei minua teinimäisyys ja tiuskiminen haittaa, mutta sellainen alle 10-vuotiaille ominainen käytös tuossa iässä pistää välillä ärsyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Ei tuo kokonaisuudessaan kuulosta kovin hyvältä. Lapset eivät ole pääasiallinen ongelmasi, vaikka se heidän kauttaan näyttäytyy. Ongelma on se, että miehesi näytä arvostavan sinua tippaakaan. Et saa tehdä tai sanoa mitään, ilman että se tulkitaan negatiivisesti. Mies taitaa olla aika herkkä vanhemmuudestaan. Huono itsetunto, liiallinen suojelunhalu..?

Olen siis itse mies, unohtui tarkentaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina tätä samaa ruikutusta. Älä mene yhteen lisääntyneen kanssa, jos ei pää kestä lapsia ja nuoria.

Suhde aviomieheni kanssa ei olisi edennyt avioliittoon asti, jos hänen lapsensa olisivat huonosti käyttäytyviä ja/tai minulla ei olisi oikeutta sanoa sanaani kasvatusasioissa tai kodin säännöissä. Näissä kuvioissa ei läheskään aina ole kyse siitä, etteikö pitäisi lapsista ja nuorista. Moni pitää, mutta ei voi sietää huonosti käyttäytyviä lapsia joiden kasvatusmalli on tyyliä vapaa kasvatus. Sellaiset lapset ovat aivan kamalia.

Lasten kanssa nyt voi tulla ongelmia, vaikka kuinka olisi kasvatettu herran kurissa ja nuhteessa ja eiköhän tuo kasvatusasia keskustella ihan suhteen alussa kuntoon ja jos ei lapsellisen puolison malli miellytä, niin erotaan?

Aika paljon tällä palstalla on itkua ihan vaan puolison lasten olemassaolosta. Monta kertaa tuntuu myös, että ne lasten ongelmat on ihan vaan sen uuden puolison pään sisällä, kun lapset vaan yleisesti ärsyttää. Itse ihan tarkotuksella valitsin lapsettoman puolison, kun en halunnut lähteä mihinkään uusperhepyöritykseen. Itselleni tosin lapset eivät olleet ongelma, vaan pakosti kuvioissa pyörivät entiset kumppanit.

Ihan tilastollisesti on epätodennäköisempää, että sellaisten lasten kanssa tulisi isoja ongelmia, joilla on sekä rajat että rakkautta. Toki tuohon vedoten on hyvä nostaa kädet ylös ja leikkiä lasten kanssa kuuromykkää ja kaveria, sitten kun ongelmia ilmenee, voi nostaa kädet pystyyn että ei voi tietää millaisten lasten kanssa ongelmia tulee. Työskentelen lasten ja nuorten kanssa ja kyllä ne lapset vain erottuvat, joilla kotona on sääntöjä sen lisäksi että lapsia myös aidosti rakastetaan.

Ei tarvitse muuta kuin puoliso jolla itsellään on ollut/on ongelmia... Ei ne ongelmat ole lähtöisen lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Ei tuo kokonaisuudessaan kuulosta kovin hyvältä. Lapset eivät ole pääasiallinen ongelmasi, vaikka se heidän kauttaan näyttäytyy. Ongelma on se, että miehesi näytä arvostavan sinua tippaakaan. Et saa tehdä tai sanoa mitään, ilman että se tulkitaan negatiivisesti. Mies taitaa olla aika herkkä vanhemmuudestaan. Huono itsetunto, liiallinen suojelunhalu..?

Olen siis itse mies, unohtui tarkentaa.

Sama pätee silti. Kyllä sinulla pitää olla oikeus olla mukana perheessä kaikin tavoin, jos kumppanisi haluaa sinut osaksi perhettään. Sehän on vaan hyvä, kun tuot uutta näkökulmaa asioihin. Jos kumppanisi ei suostu muuttamaan käytöstään, ei ole oikein muita vaihtoehtoja kun lähteä eri teille.

Vierailija kirjoitti:

Et voi mitään. Mies haluaisi sinut osaksi pehettään ja sinä et halua sitä. Ei auta kuin myöntää, että teidän halut eivät kohtaa, ja päästää molemmat etsimään sellaista kumppania, jonka kanssa suunnitelmat kohtaavat.

Eihän mies halua ap:ta osaksi perhettään? Perheenjäsenellä on oikeus kasvattaa ja ojentaa lapsia ja osallistua muutenkin perheen sisäiseen kommunikaatioon. Mies haluaa ap:n olevan perheen luona jostain muista syistä, mutta ei osana perhettä. 

Ap, voit sanoa miehelle että selvästi tytöt vielä haluavat pitää hänet "itsellään" ja että on tärkeää että mies viettää lastensa kanssa aikaa ihan keskenään, ilman seurustelukumppania. Sanot että tytöt ovat juuri nyt herkässä iässä ja voivat kokea sinun läsnäolosi kilpailevan miehen huomiosta. Että et halua aiheuttaa ongelmia hänen ja lastensa välille, joten mielellään vietät aikaa miehen kanssa silloin kun lapset eivät ole hänellä. Tämähän on ihan totta, ja siinä on käännetty asia niin, että annat miehelle rauhan olla lasten kanssa, eikä niin, ettet halua olla lasten seurassa. Missään tapauksessa ei kannata sanoa ettet halua viettää aikaasi lasten kanssa heidän luonteenpiirteidensä takia. Jos siis haluat muuten tapailla miestä.

Ap, heivaa tuollainen mies weg pentuineen. Ei tuosta tule mitään.

Kyllä Sinä uuden miesystävän äkkiä löydät, kun tuonkin olet löytänyt ja saanut, etkä siis voi olla mikään kehopositiivinen eikä naamasi voi olla kuin petolinnun ahteri.

Ja samalla joku asiallinen ja mukava mies saa puolestaan Sinusta asiallisen ja mukavan naisen.

Tuo nykyinen oman pesän rikkoja on ihan turha hyyppäri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Puolisosi ei voi kontrolloida sitä miten puhut muille ihmisille. Sinulla on oikeus puolustautua jos sinua ärsytetään. Ymmärrän kyllä hyvin, että riidan välttäminen on helpoin tie hetkessä, mutta pitemmän päälle sillä tekee hallaa koko perheelle. Tämän olet varmasti itsekin huomannut, mutta sanon nyt silti.

Itse olen myös riitaa välttävä, mutta on oikeasti kasvattavaa välillä käyttäytyä toisin ja mennä kohti riitaa. Itse olen aina pitänyt oikeuden olla oma itseni miehen lasten seurassa. Joskus tämä on aiheuttanut riitaakin, mutta mieheni on ymmärtänyt etten voi muuttua toiseksi ihmiseksi lasten seurassa ja jos hänelle ei kelpaa se mikä olen, hänen on jätettävä minut. 

Itse puhun usein miehen lapsille tyyliin "minun mielestäni ei ole hyvä tapa tehdä näin" tms. Isänsä voi olla toista mieltä, mutta myös minulla on oikeus tuoda oma mielipiteeni esiin ja lapsella on oikeus kuulla muidenkin ihmisten näkemyksiä kuin pelkästään vanhempiensa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on samaa ongelmaa puolison (nainen) teini-ikäisen tytön kanssa, ja se on tosi vaikeaa kun siitä asiasta ei voi puhua. Puolisolta tulee heti hirveä vastareaktio ja defenssit menee päälle. Se on juuri tämän uusioperheen vaikeus, koska lapsi/lapset eivät ole omia, niin mitään moitteita tai edes kasvattamista ei sallita. Lapsi saa tulla hyppimään ja lällättelemään naaman eteen, enkä voi tehdä mitään. Välillä sitä tuntee olevansa vain maksaja ja ilmainen lapsenvahti ja kuskaaja... 

Mitä sinä maksat? Eikö lapsen isä ole se maksaja? Minä en akan kakaroista maksa penniäkään, omissa ihan riittävästi kuluja.

Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne tytötkään halua olla sinun seurassasi.  Parasta että kummallakin on omat juttunsa. 

Itse asiassa haluavat ja siksi tilanne vaikuttaa miehelle siltä, että tytöt ovat ihania ja minä en hyväksy heitä. Hänestähän ne ovat ihania, ymmärrän sen. Olen tarinan pahis.

Ap

Ap et ole pahis vaan typerys.

Jos kaikki muu on ok suhteessa, niin kannattaisi huomioida niinkin yksinkertainen juttu, että teinit ovat teinejä vain lyhyen aikaa. Sitten ne yleensä katoavat maailmalle.

Elämä se on AP:llakin ja omat lapset jo kasvattanut. Ei tietenkään pidä lähteä mihinkään reissuihin, jos ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun on vaikea käsittää, mitä ajattelee ihminen joka haluaa puolison osaksi perhettä, mutta ei halua että tämä osallistuu kuitenkaan perhe-elämään normaalisti. Kuulostaa todella kummalliselta että pitäisi viettää aikaa lasten / teinien kanssa mutta ei saisi kommunikoida näiden kanssa luonnollisesti eikä pitää omia rajojaan. 

Minä en ole ikinä edes kysynyt, saanko sanoa asioista mieheni lapsille. Minulle se on itsestäänselvä osa vuorovaikutusta kenen tahansa kanssa eivätkä mieheni lapset ole mikään poikkeus, joille en saisi sanoa mielipiteitäni tai ilmaista rajojani. Mitä lapsetkin oppisivat siitä, että jotakuta ihmistä saa kohdella miten tahansa eikä tämä saa sanoa koskaan vastaan?

Hyvä kysymys, mutta tämä tilanne meillä vähän on. Puoliso kyttää mitä minä sanon hänen lapselleen suurennuslasin kanssa ja puuttuu heti, mutta ei puutu koskaan lapsen jatkuviin ärsytysyrityksiin minua kohtaan. Eli periaatteessa en saa puolustautua, mutta en saisi myöskään vetäytyä tai olla hiljaa. Meillä menee lapsen kanssa paremmin silloin kun puoliso ei ole itse paikalla, koska silloin voin olla rennommin. Myös lapsi "esittää" vähemmän tällöin. Mutta ei elämä tietenkään pelkkää helvettiä ole, on meillä mukaviakin hetkiä ja siksipä olen parisuhteessa toistaiseksi pysynyt. 

Puolisosi ei voi kontrolloida sitä miten puhut muille ihmisille. Sinulla on oikeus puolustautua jos sinua ärsytetään. Ymmärrän kyllä hyvin, että riidan välttäminen on helpoin tie hetkessä, mutta pitemmän päälle sillä tekee hallaa koko perheelle. Tämän olet varmasti itsekin huomannut, mutta sanon nyt silti.

Itse olen myös riitaa välttävä, mutta on oikeasti kasvattavaa välillä käyttäytyä toisin ja mennä kohti riitaa. Itse olen aina pitänyt oikeuden olla oma itseni miehen lasten seurassa. Joskus tämä on aiheuttanut riitaakin, mutta mieheni on ymmärtänyt etten voi muuttua toiseksi ihmiseksi lasten seurassa ja jos hänelle ei kelpaa se mikä olen, hänen on jätettävä minut. 

Itse puhun usein miehen lapsille tyyliin "minun mielestäni ei ole hyvä tapa tehdä näin" tms. Isänsä voi olla toista mieltä, mutta myös minulla on oikeus tuoda oma mielipiteeni esiin ja lapsella on oikeus kuulla muidenkin ihmisten näkemyksiä kuin pelkästään vanhempiensa.

Kiitokset hyvästä kirjoituksesta. Olet varmasti oikeassa. Minä olen myös luonteeltani riitaa välttävä ja riitelyä vihaava ja siksi tämä varmaan niin hankalaa onkin. Puoliso on vieläpä herkästi tulistuva ja raivostuva, eli täysin päinvastainen kuin minä, joten siksikin varmaan välttelenkin konflikteja. Kyllä minäkin sitten lopulta raivostun ja se ei välttämättä ole kaunista kuunneltavaa ja sitä haluan välttää.