Lue keskustelun säännöt.
Äidin suuttuminen, kun puhutaan lapsuuden traumoista
25.02.2023 |
Yritin keskustella äitini kanssa lapsuuteni traumoista, ja miksi tarvitsen traumaterapiaa. Äitini suuttui, että kuulemma haukun häntä huonoksi äidiksi ym. Onko muille käynyt noin?
Kommentit (47)
On. Katkaisin välit äitiin ja mielenterveys ollut paljon parempi sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuule, traumatisoidut vain lisää, jos yrität hänen kanssaan selvittää mitään. Mene terapiaan ja saat täyden tuen itsellesi ja alat toipumaan niistä traumoista. Tuo on nimittäin tyypillisin virhe, minkä traumatisoitunut tekee. Tsemiä elämääsi!
Kiitos vastauksestasi. Ymmärrän nyt kyllä tehneeni virheen ottamalla asian esille äitini kanssa. Sieltä ei tullutkaan sitä anteeksipyyntöä, mitä naiivisti odotin.
On. Hyvin yleistä. Kannattaa vain keskittyä hoitamaan omat ongelmat itse.
Kun nuorena aikuisena menin terapiaan ja kerroin siitä äidille, hän vaan totesi jotain, että siellä vaan todetaan vanhemmat syylliseksi kaikkeen (vaikka minä olin hänen mielestään se hankala). Ei sitten koskaan kysynyt, miten siellä menee tai edes miten minulla menee.
Ei koskaan saatu puhuttua mistään meidän perheen asioista tai minun tuntemuksistani tai mistään sellaisesta läheisestä. En yrittänyt pakottaa häntä siihen vaan alistuin siihen, ettei häntä kiinnosta/ei osaa.
Trauman aiheuttaneet vanhemmat eivät tyypillisesti ota myöhemminkään vastuuta teoistaan, vaikka kyseessä on omat lapset. Se on tavattoman epäoikeudenmukaista ja valtava pettymys lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidit ovat omasta mielestään olleet lämpimiä ja kannustavia vanhempia. Pahoinpitelyissäkin sekä henkilökohtaisuuksiin, ulkonäköön menevissä solvauksissakin ja julkisissa nolaamisissa yms. henkisessä väkivallassakin, jos niitä yleensä on edes tapahtunut, ovat aina ajatelleet pyyteettömästi lapsen parasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuule, traumatisoidut vain lisää, jos yrität hänen kanssaan selvittää mitään. Mene terapiaan ja saat täyden tuen itsellesi ja alat toipumaan niistä traumoista. Tuo on nimittäin tyypillisin virhe, minkä traumatisoitunut tekee. Tsemiä elämääsi!
Kiitos vastauksestasi. Ymmärrän nyt kyllä tehneeni virheen ottamalla asian esille äitini kanssa. Sieltä ei tullutkaan sitä anteeksipyyntöä, mitä naiivisti odotin.
Anteeksipyyntöä on aivan turha odottaa useimmiten näissä tilanteissa. Eikä se ole oman eheytymisen kannalta järkevää ripustautua siihen että sinua kohtaan rikkonut pyytää anteeksi. Ymmärrän että sitä toivoo ja haluaa, ja ajattelee että sitten parantuminen voi alkaa kun kuulee sen anteeksi. Toki näinkin voi tapahtua, mutta kannattaako antaa valta omasta eheytymisestä sille ihmiselle, joka sen alunperin rikkoi?
Se anteeksipyyntö on pohjimmiltaan sen pyytäjän juttu. Anteeksipyytäjä hakee rauhaa itselleen, se on sen pyytäjän henkisen kasvun kannalta oleellinen asia, ei sen kohteen. Toki siinä valta annetaan sille anteeksipyynnön kohteelle, että antaako vaiko eikö anteeksi, ja sillä tavalla se voi olla korjaavaa myös sille uhrille, että saa vallan takaisin itselleen. Mutta jos uhri menee kohtaamaan kaltoinkohtelijansa sillä mielellä, että saa tältä anteeksipyynnön, kuinka aito ja sen kaltoinkohtelijan oman henkisen kasvun kannalta oleellinen on tuollainen painostettu anteeksipyyntö? Eipä kovin. Sen voi sanoa vain tilanteesta päästäkseen esim. Silloin sillä pyynnöllä ei ole sille uhrille samaa painoarvoa, siinä ei oikeasti siirry valtaa sille uhrille.
Kannattaa rakentaa se oma parantuminen muihin asioihin kuin anteeksipyynnön varaan. Se kohtaaminen on sitten toinen juttu. Hyvä on kertoa miten se toinen on sinua vahingoittanut jne. Kunhan vain ei salaa odota että sitten se pyytää anteeksi. Niin ei välttämättä käy. Päinvastoin, voi yrittää rikkoa sinua vielä lisää.
T.ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos pystyisit keskustelemaan noista asioista turvallisesti ja rakentavasti äitisi kanssa, et varmasti edes tarvitsisi traumaterapiaa lapsuuden traumoihisi? Joten, tiedän että sattuu, mutta älä pety äläkä odota liikaa. Äitisi pitäisi käydä oma terapiansa tai sisäinen kasvunsa pystyäkseen vastaamaan tarpeisiisi.
Olen yhdessä facebookin tähän aiheeseen liittyvässä vertaisryhmässä, jonka nimeä ei saa kai sanoa julkisesti, mutta sillä on ennalta-arvattava nimi onneksi, niin siellä melkein jokainen kertoo tuon saman äititarinan. Itse olen persoonallisuushäiriöisen yh-isän kasvattaja, ja yritin jo ihan silloin kotona asuessa ottaa puheeksi sitä, että selvästikin hänen on vaikeampi rakastaa ja huomioida minua kuin siskoa. Tämä tuli siis esiin teoissa mutta kertoi usein myös rehellisesti, että minä tuon hänen mieleensä vihaamansa isoveljen, ja siskoni taas samaistaa itseensä. Nimitteli minua mm. hulluksi ja tyranniksi, vaikka oikeasti olin siskolle se ainoa turvallinen "aikuinen" (olin siis kuusi vuotta vanhempi) isän keskittyessä 24/7 ryyppäämiseen. Tästä huolimatta isä tuolloin ihan tilanteen ollessa päällä ja ottaessani sen puheeksi kielsi täysin, että kohtelisi meitä eri tavalla! Aikuisiällä olen yrittänyt parhaani mukaan välttää ihan kaikenlaiset kontaktit häneen, puhumatakaan että mitään syvällisiä keskusteluja kävisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin että suosittelen! Olen joutunut itsekin käymään vuoksesi terapiassa. Oli sen verran traumaattista olla äitisi. Lämmin suositus täältä!
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että suosittelen! Olen joutunut itsekin käymään vuoksesi terapiassa. Oli sen verran traumaattista olla äitisi. Lämmin suositus täältä!
😄😄😄😄 Tää nauratti. Kiitos piristyksestä. T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen valmis käymään läpi asiat, joita kannat lapsuudestasi sielussasi. Anteeksi olen pyytänyt. Ehkä joku päivä pystyt puhumaan mulle, kuuntelemaan ja ehkä antamaan anteeksi. Enempään en pysty, ennen kuin haluat puhua kanssani.
Miksi vetvoa menneitä asioita? Ei ne puhumalla muuksi muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos äitisi on aiheuttanut sinulle traumaattisen lapsuuden, tietenkin terapiasta puhuessasi myös ilmaiset äitisi olleen huono äiti. Sikäli ymmärrän äitisi reaktion. Sama juttu kuin jos haluaa mennä pariterapiaan. Silloin parisuhde on huono ja syyllinen siihen on puoliso. Jos puoliso ei olisi syyllinen, ei tarvitse pariterapiaa vaan yksilöterapiaa.
Vierailija kirjoitti:
Äidit ovat omasta mielestään olleet lämpimiä ja kannustavia vanhempia. Pahoinpitelyissäkin sekä henkilökohtaisuuksiin, ulkonäköön menevissä solvauksissakin ja julkisissa nolaamisissa yms. henkisessä väkivallassakin, jos niitä yleensä on edes tapahtunut, ovat aina ajatelleet pyyteettömästi lapsen parasta.
Näin on kun sain tukkapöllyä ja remmiä mutta lapsenlapsiin ei kosketa ja niitä palvotaan vaikka ne ovat super laiskoja. Omia lapsia käytettiin hyväksi ja sain maksaa heti ruokarahaa kotiin kun vähänkin tienasin.
Vierailija kirjoitti:
Jos äitisi on aiheuttanut sinulle traumaattisen lapsuuden, tietenkin terapiasta puhuessasi myös ilmaiset äitisi olleen huono äiti. Sikäli ymmärrän äitisi reaktion. Sama juttu kuin jos haluaa mennä pariterapiaan. Silloin parisuhde on huono ja syyllinen siihen on puoliso. Jos puoliso ei olisi syyllinen, ei tarvitse pariterapiaa vaan yksilöterapiaa.
Onpa outoa ajatuksenjuoksua tuossa viestissä.....
Tämä on ollut mielenkiintoista luettavaa. Tosi hyviä ajatuksia teillä keskustelijoilla. Ehkä päällimmäisenä on monella se pointti, että joskus on parempi luovuttaa sen toisen ihmisen suhteen, ja alkaa korjaamaan asioita ja itseänsä muilla keinoilla kuin roikkumalla siinä toksisessa äiti- tytär- suhteessa. Tai isän. Tai vaikka siskon tai veljen.
Vierailija kirjoitti:
Miksi vetvoa menneitä asioita? Ei ne puhumalla muuksi muutu.
Voi jäädä niin ikäviä arpia, jotka voi vaikuttaa nykyhetkeen. -sivu
Kuule, traumatisoidut vain lisää, jos yrität hänen kanssaan selvittää mitään. Mene terapiaan ja saat täyden tuen itsellesi ja alat toipumaan niistä traumoista. Tuo on nimittäin tyypillisin virhe, minkä traumatisoitunut tekee. Tsemiä elämääsi!