Lue keskustelun säännöt.
Jos voisit palata aikaan ennen lapsia ja päättää toisin
18.02.2023 |
Tekisitkö niin? Eli jättäisit lapset hankkimatta?
En ole koskaan halunnut lapsia ja tein positiivisen raskaustestin. Ikää 35, eli alkaa olla jo riski. Terveen nepsytyypillisen lapsen kanssa saattaisin vielä pärjätä, mutta...
Katuuko lapsen hankkimista ikinä?
Kommentit (148)
En päättäisi toisin. Hankkisin lapset kyllä eri ikäerolla. Nyt vanhimmat kaksi ovat 8 ja 7. Pienin on 1.
Hankkisin 2-3v ikäerolla kaikki. Ja ehkä neljännenkin siihen samaan syssyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En missään nimessä kadu omia lapsiani. Omat lapset herättää sellaisia tunteita, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Lapsen saaminen ikään kuin laajentaa sitä tunneskaalaa, että mitä voi tuntea. Mitään ei rakasta niin paljon kuin omaa lasta, toisaalta taas mikään koskaan aiemmin ei ole saanut pintaan niin suuria turhautumisen ja raivon tunteita kuin oma lapsi.
Olen itse puheterapeutti ja nään töissä vain kehitysvammaisia ja autistisia lapsia. Tunnistan hyvin tuon mitä jos -ajattelun, oma työni on kyllä vähän hämärtänyt sitä, kuinka harvinisia tuontyyppiset sairaudet onkaan. Mutta ajattelin, että nekin vanhemmat on kestäneet, ei heiltäkään kukaan ole kysynyt että haluatteko tällaisen lapsen. Ja että omaa lastaan rakastaa kuitenkin aina. Mutta silti omien lasteni vauvavuodet on menneet kyllä vähän pilalle, kun olen maanisesti tarkkaillut että kehittyykö he normaalisti. Mutta toisaalta tämä on tuonut sikäli myös ymmärrystä, että jos lapsellani todettaisiim esim. lukihäiriö tai joku lievä ylivilkkaus tai äännevirheitä, tai jotain muuta tosi pientä, niin ne ei tuntuisi miltään kun tietää, mitä kaikkea muutakin voi olla. Toisille nuokin voi olla ihan maailmanloppu.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on rakennettu jotenkin niin, ettei omaa lastaan kadu. Omaan lapseen rakastuu, eikä sitä rakkautta riko mikään.
Sanopa tuo kaikille niille hylätyille ja pahoinpidellyille lapsille joiden vanhemmat ei välitä lapsistaan pskn vertaa.
Jättäisin lapsen tekemättä. Synnytys oli tosi vaikea + lapseni on todella vaativa erityislapsi. Ei tule koskaan puhumaan eikä kävelemään enkä ole varma kuinka paljon hän tiedostaa maailman menosta mitään.
Käy sääliksi kun hän ei koskaan pysty juoksemaan pihalla kavereiden kanssa eikä leikkimään eikä elämään normaalia elämää.
Lapseni tällä hetkellä 7v.
Onpas tosi mukava ketju, trollit ovat pysyneet poissa käytännössä kokonaan. Ja kuulostaa aidolta ketjulta.
Tätä oli tosi mukava lukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jättäisi. Vielä (alku)raskauden aikana mietin haluanko tätä todella mutta lapsen synnyttyä ei ole käynyt mielessä. Elämänmuutos on ollut kokonaisvaltainen ja vaatii paljon. Vastineeksi saa aivan ihanan tyypin ja merkityksen elämälle. Kehoittaisin uskaltamaan jos vähänkin tuntuu siltä, yksinkin pärjää ja myös apua pitää pyytää tarvittaessa.
Vierailija kirjoitti:
En päättäisi toisin. Hankkisin lapset kyllä eri ikäerolla. Nyt vanhimmat kaksi ovat 8 ja 7. Pienin on 1.
Hankkisin 2-3v ikäerolla kaikki. Ja ehkä neljännenkin siihen samaan syssyyn.
Mä tein kolme . Ensin 2 vuoden ikäero ja sitten 3 vuoden ikäero. Jännä, että itsekin aloin kaipaamaan tuota neljättä,vaikka olimme miehen kanssa aikanaan kumpikin sitä mieltä, että 3 on meille hyvä. Välillä vauvakuume nousee pintaan, mutta toisaalta olen tyytyväinen myös tähän. Miehelle riittää 3. Nyt kun varattiin Hiihtolomareissua, oli työn takana löytää meille sopivaa majoitusta jo tällä porukalla. Toki eihän se matkustelu ainoa peruste. Nytkin hinnat nousee kovasti niin ruoan kanssa kuin lainan korot ym niin ehkä vain pysähdyn nauttimaan tästä, ihanasta katraasta. Välillä on kiva ottaa ulkopuolinen neljäs lapsi tähän pyörimään, esim lasten serkku. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En todellakaan kadu, vaikka rankkaa on ollut.
Vierailija kirjoitti:
En missään nimessä kadu omia lapsiani. Omat lapset herättää sellaisia tunteita, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Lapsen saaminen ikään kuin laajentaa sitä tunneskaalaa, että mitä voi tuntea. Mitään ei rakasta niin paljon kuin omaa lasta, toisaalta taas mikään koskaan aiemmin ei ole saanut pintaan niin suuria turhautumisen ja raivon tunteita kuin oma lapsi.
Kuulostaa kamalalta. Miksi siis et kadu, vaikka luettelet vain huonoja puolia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja vielä, kyllä se itsellekin oli melkoinen myllerrys jokasuuntaan kun positiivinen testi tärähti vaikka lapsi olikin haluttu. Monesti siinä 9kk aikana ehti epäröidä ja haluta ja epäröidä ja...Samoin sen käärön kanssa mietin että mihin oon suostunut ja apua, tää on ny meillä seuraavat 18v ainakin. Kun se tilanne on ihan uusi ja ennenkokematon kaikkineen. Se ensimmäinen tietoinen valinta vaan piti tehdä ja elää sen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on tuoneet omaan elämään ihan hirvittävästi sisältöä. Heidän kauttaan sain uuden ystäväpiirin, joilla saman ikäisiä lapsia, uudet rutiinit ja syyt viettää juhlapäiviä tai ihan vain viikonloppua. Iloa, onnea ja elämää. Niin paljon on päässyt lastensa kanssa seuraamaan ja kokemaan että vaikea on ajatella olisiko elämä onnellista vaikka tuo sama aika olisi vain omia lomareissuja ja kokemuksia... Kyllä se suurempi onni tulee jotenkin siitä omien lasten onnesta ja elosta, enkä itse olisi mitenkään päässyt mukaan kaikkeen siihen mitä he tehneet ja josta on sen kautta saanut itsekin osansa.
Se mikä on tässä rankkaa mistä ei juuri puhuta on jatkuva ruoan teko (useita kertoja päivässä 18 vuotta vaikka itse voisit olla päivän syömättä niin lapset tarvitsevat ne 5 ravitsevaa ateriaa), pyykkäys, siivous etc sekä ajoittainen tyytymättömyys omaan toimintaan ja itsensä ruoskiminen... Voi miksi toimin kuin oma äitini tai isäni vaikka vannoin että en... Vaikutinko minä siihen että lapseni ei voi nyt hyvin... Miksi huusin lapselleni tai satutin sanoilla... Lapsen tuskan tai kivun näkeminen ja kokeminen oli se fyysistä tai henkistä on jotain kamalinta, maailmassa tai se kun itse käyttäytyy typerästi eikä pysty sitä estämään kun se käytös vain tulee ulos johtuen omista möröistä.
Omia mörköjä voi työstää ja kannattaa. Sekin on valinta passata kaikessa. 18v sisään varmasti mahtuu osaavia ja pystyviä lapsia. Ei äiti ole mikään piika. Olen itse terapiassa työstänyt lapsuusperheeni paskaa jotta olisin tasapainoisempi äiti omalleni. Pakoon sitä omaa historiaansa ei pääse.
Täysin turha kommentti tämä. Tuo 18 v on vain heitto eikä tietenkään tarkoita että 18 vuotiaalle tehdään aamupalaa... Ensinnäkin lapsia voi tulla usean vuoden välein jolloin yhtenäinen aika jonkinlaiseen ruoka vastuuseen on vähintään tuo 18 v. Monet tekee todella vähän itse ruokaa ja kyllä se oikeasti on rankkaa kokata riittävästi ja ravitsevaa ruokaa itse lapsille jatkuvasti ja nyt saa vielä kieli keskellä suuta olla näiden ruoan hintojen kanssa. Jos se ei sille ole ikinä ollut minkäänlainen rasite niin please jätä kommentoimatta.
Toinen kommentti joo tottakai niitä omia mörköjäkin työstetään, mutta ihmisiä tässä ollaan vaikka ollaan vanhempia. Itse en ole juonut tai polttanut tai ollut fyysisesti aggressiivinen lasten nähden, mutta kyllä multa on joskus tullut väsyneenä tai henkisesti pahoinvoivana joku ilkeä sana suusta ja kyllä se katuminen on valtaisampaa kun osaa ajatella... Nimenomaan omien lasten osalta. Vaikka siihen ei olisi välttämättä edes, syytä niin sitä vaan syyllistää herkästi itseään koska ne lapset on vaan niiiin tärkeitä mitä ei ole ymmärtänyt. Ihan turha kommentti siis tämäkin koska et ymmärtänyt pointtia tai ole tätä kokenut. Mä veikkaan kyllä että moni on. Ja todella todella moni voisi miettiä muutenkin omaa käytöstään ja esimerkkiä lapsilleen. Ei äiti tai isä ole täydellinen vaan ihmisiä kaikki mekin enkä kyllä ainuttakaan kaveria tulle joka aina käyttäyisi hyvin ja tekisi ja sanoisi vain viisaita, harkittuja ja käsiteltyjä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En missään nimessä kadu omia lapsiani. Omat lapset herättää sellaisia tunteita, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Lapsen saaminen ikään kuin laajentaa sitä tunneskaalaa, että mitä voi tuntea. Mitään ei rakasta niin paljon kuin omaa lasta, toisaalta taas mikään koskaan aiemmin ei ole saanut pintaan niin suuria turhautumisen ja raivon tunteita kuin oma lapsi.
-Kuulostaa kamalalta. Miksi siis et kadu, vaikka luettelet vain huonoja puolia?
Autoin sinua lihavoimalla tuohon niitä hyviä puolia.
Tää on jotenkin tosi ihmeellinen kysymys minusta.
Sen jälkeen kun lapsi syntyy hän on ihan oikea ihminen kaikkine ihmisarvoineen ja hänestä välitetään kuin kenestä tahansa perheenjäsenestä.
Tuohon jos vastaa, tuntuu siltä kuin haluaisi mur..... hata lapsensa.
En voisi muuttaa menneisyydestäni ainuttakaan asiaa, koska silloin lapseni ei välttämättä olisi olemassa.
Jos lapseni ei syntyisi, ei minunkaan olisi tarvinnut syntyä. Miten mun elämäni olisi merkittävämpi kuin lapseni ja miksi juuri minun pitäisi olla onnellisempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kadu. Aloitin lapsenteon nuorena (20-vuotiaana) . Ennakkoon ajattelin, että kun nuorena aloitan, niin vauva tulee helposti. Kun vauvaa ei alkanut kuulumaan, aloin kokeilla greippimehuja, vehnänalkioöljyä, kaikkea mahdollista... Vasta reilun vuoden päästä raskauduin, juuri kun tutkimukset olivat alkaneet. 22-vuotiaana mulla oli ihana esikoinen. En voi sanoin kuvailla kuinka toivottu ja rakastettu hän on, vaikka nuoren iän vuoksi olen saanut arvostelua. "Ei vielä olisi tarvinut" "mummo yllättyi, että sinä saat lapsen" . Tällaisia kommentteja tuli. Synnytys meni kuin oppikirjassa, olin hämmentynyt.
Toista kun alettiin yrittää, meni kesken. Meni puoli vuotta ennen kuin olin valmis yrittämään uudelleen. Tärppäsi heti. Raskaus onnistui, mutta keskenmeno varjosti tätä raskautta. Tuokin lapsi on ihme. Niin rakas. Tässäkin meni synnytys hyvin.
Vuodet vieri ja päätimme , että yritetään vielä yhtä. Tärppäsi toisesta kierrosta. Raskaus sujui hyvin. Mutta tässä raskaudessa synnytys oli rankempi. Vauva tuli otsa edellä, väärässä tarjonnassa. Lapsivesi oli vihreää. Hoitajia pörräsi ympärillä. Lopulta sain kuitenkin lapsen ponnistettua maailmaan. Palautuminen oli kuitenkin hidasta. Lisäksi ymmärsin, että olin lähellä joutua hätäsektioon.
Jos uskaltaisin, ehkä yrittäisin vielä yhtä. En kuitenkaan enää voi uskoa, että kaikki voisi mennä hyvin alusta loppuun näiden kokemusten vuoksi. Yritysaika on ollut stressaavaa, myöskin alkuraskaus, peläten menetänkö tämän. Viimeinen synnytys myös vaikuttaa. Lisäksi raskaudessa ollut aina kovia selkä- ja jalkakipuja.
Kolme rakasta. En antaisi pois. Elämäni tuntui hyvältä. Tuntuu, että olen saanut elämältä muuten kaiken, mutta se mitä minusta vielä tulee ammatillisesti on kesken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En päättäisi toisin. Hankkisin lapset kyllä eri ikäerolla. Nyt vanhimmat kaksi ovat 8 ja 7. Pienin on 1.
Hankkisin 2-3v ikäerolla kaikki. Ja ehkä neljännenkin siihen samaan syssyyn.
Mä tein kolme . Ensin 2 vuoden ikäero ja sitten 3 vuoden ikäero. Jännä, että itsekin aloin kaipaamaan tuota neljättä,vaikka olimme miehen kanssa aikanaan kumpikin sitä mieltä, että 3 on meille hyvä. Välillä vauvakuume nousee pintaan, mutta toisaalta olen tyytyväinen myös tähän. Miehelle riittää 3. Nyt kun varattiin Hiihtolomareissua, oli työn takana löytää meille sopivaa majoitusta jo tällä porukalla. Toki eihän se matkustelu ainoa peruste. Nytkin hinnat nousee kovasti niin ruoan kanssa kuin lainan korot ym niin ehkä vain pysähdyn nauttimaan tästä, ihanasta katraasta. Välillä on kiva ottaa ulkopuolinen neljäs lapsi tähän pyörimään, esim lasten serkku. :)
Täällä kans kolmen äiti, joka harmittelee että neljäs jäi saamatta. Tai no periaatteessa olisi vielä mahdollista, mutta ei.
Vierailija kirjoitti:
Tää on jotenkin tosi ihmeellinen kysymys minusta.
Sen jälkeen kun lapsi syntyy hän on ihan oikea ihminen kaikkine ihmisarvoineen ja hänestä välitetään kuin kenestä tahansa perheenjäsenestä.
Tuohon jos vastaa, tuntuu siltä kuin haluaisi mur..... hata lapsensa.
En voisi muuttaa menneisyydestäni ainuttakaan asiaa, koska silloin lapseni ei välttämättä olisi olemassa.
Jos lapseni ei syntyisi, ei minunkaan olisi tarvinnut syntyä. Miten mun elämäni olisi merkittävämpi kuin lapseni ja miksi juuri minun pitäisi olla onnellisempi?
Niin kun eikös tässä sitä omaa onnea tavoitella? Eikö se ole tämän kysymyksen pointti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En päättäisi toisin. Hankkisin lapset kyllä eri ikäerolla. Nyt vanhimmat kaksi ovat 8 ja 7. Pienin on 1.
Hankkisin 2-3v ikäerolla kaikki. Ja ehkä neljännenkin siihen samaan syssyyn.
Mä tein kolme . Ensin 2 vuoden ikäero ja sitten 3 vuoden ikäero. Jännä, että itsekin aloin kaipaamaan tuota neljättä,vaikka olimme miehen kanssa aikanaan kumpikin sitä mieltä, että 3 on meille hyvä. Välillä vauvakuume nousee pintaan, mutta toisaalta olen tyytyväinen myös tähän. Miehelle riittää 3. Nyt kun varattiin Hiihtolomareissua, oli työn takana löytää meille sopivaa majoitusta jo tällä porukalla. Toki eihän se matkustelu ainoa peruste. Nytkin hinnat nousee kovasti niin ruoan kanssa kuin lainan korot ym niin ehkä vain pysähdyn nauttimaan tästä, ihanasta katraasta. Välillä on kiva ottaa ulkopuolinen neljäs lapsi tähän pyörimään, esim lasten serkku. :)
Täällä kans kolmen äiti, joka harmittelee että neljäs jäi saamatta. Tai no periaatteessa olisi vielä mahdollista, mutta ei.
Joskus kun puhun ystävälle tästä vauvakaipuusta hän kysyy, että mitä se vauva muuttaisi? En oikein osaa vastata itse siihen, kyllähän moni asia menisi uusiksi. Mutta koen myös, että rakkautta riittäisi kyllä. Kuitenkin isommilla lapsilla on jo niin omat touhut...
Missään nimessä en! Kolme lasta, ja toki on mahtunut raskaita hetkiä, mutta myös paljon hauskaa, ihanaa, koomista, opettavaista. Lapset ja toki myös muu perhe ja suku ovat tärkeintä elämässäni.
Vierailija kirjoitti:
Tein yhden ja jos nyt voisin aloittaa alusta ja olisi rahkeita, haluaisin tehdä kolme. Ei olisi kaikki munat samassa korissa. Vaikka noin haluaisin tehdä, jäisi kuitenkin ne rahkeet puuttumaan, joten...
Ajatteletko sinä, että lapsia pitää tehdä varalle, jos joku kuolee? Voin kertoa, ettei se satu yhtään vähempää vaikka lapsia olisi useampi.
Olipa kivasti sanottu, kiitos
Ap