Jos voisit palata aikaan ennen lapsia ja päättää toisin

En kadu. Kumpikaan lapsi ei ole ollut täysin terve, ja olen elänyt jatkuvan huolen kanssa. Lapsettomana olisi päässyt helpommalla, mutta kyllä elämä näin on merkityksellisempää, rikkaampaa ja ehkä onnen hetketkin ovat voimakkaampia.

Tekisin lapset ehkä vieläkin nuorempana kun sain esikoisen 26 vuotiaana. En kyllä jaksaisi pikkulapsiarkea enää näin nelikymppisenä. Ei tarvitse enää huolehtia mistään pikku jutuista nuorison kanssa, ovat vastuuntuntoisia ja rohkeita, menestyvät koulussa ja työssä, keskustellaan paljon asioista ja saan toteuttaa omia mielitekojani ja kukaan ei enää kysele että entäs lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kadu koska rakastaa niitä lapsia, mutta kyllä sitä ajattelee. Mitä kaikkea muuta olisi voinut tehdä ja kenen kanssa. Kyllä se antaa paljon, mutta se syö oikeasti myös TODELLA PALJON. 

Niin. Elämäni ei tälläkään hetkellä ole kovin kummoista, uuvun töissä (päiväkoti) niin paljon etten jaksa tehdä arki-iltaisin mitään. La ja su ovat kivoja päiviä, mutta olen jotenkin niin poikki (alkuraskauden väsymystä?) etten jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Jos pelkkä työ uuvuttaa näin paljon, kuinkahan sitten lapsi..

Voi kun olisi kristallipallo ja näkisi tulevaisuuteen :(

Sitä nyt ei kuitenkaan ole ja päätökset on tehtävä itse. Itse sain 31v neuroepätyypillisen lapsen ja hän on maailman rakkain lahja vaikka nää 15v on olleet kaikenlaista. Jossittelemalla ja etukäteen kaikkea pelkäämällä ei pitkälle pötki kun ei mahda itse kaikelle.

Jättäisin hankkimatta. En ole sovelias vanhemmaksi. Tuntuu sille, että minun hölmöin lapseni onnistui tekemään sen aivan täydellisen jälkeläisen jonka minä olisin halunnut ja tosiaan narsistiset tarpeeni ei voi olla ihmisen tekemisen keskiössä.

Elämä voi mennä monella tavalla pieleen ja tehtyjä valintoja voi katua paljonkin. Mutta en ole koskaan kuullut kenenkään katuvan lastaan, enkä äitinä usko sen olevan mahdollista. Itse en ollut varma haluanko lapsen, en erityisemmin pidä vieraista lapsista, olin monella tapaa tyytyväinen elämääni ja myös mukavuudenhaluinen. Lapsen kuitenkin sain, ja rakastan häntä enemmän kuin mitään tässä maailmassa.

Helppoa ei ole ollut, vuosiin on mahtunut paljonkin valvomista, vaivaa ja huolta. Parisuhteelta vaadittu enemmän kuin helpompi elämä kaksin olisi vaatinut. Mutta koskaan en ole katunut lastani silmänräpäystäkään. Vanhemman rakkaus lapseen on aivan pohjaton, jonkinlainen alkukantainen rakkaus ja halu suojella omaa lasta nousee jostain aivojen syvästä päästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kadu koska rakastaa niitä lapsia, mutta kyllä sitä ajattelee. Mitä kaikkea muuta olisi voinut tehdä ja kenen kanssa. Kyllä se antaa paljon, mutta se syö oikeasti myös TODELLA PALJON. 

Niin. Elämäni ei tälläkään hetkellä ole kovin kummoista, uuvun töissä (päiväkoti) niin paljon etten jaksa tehdä arki-iltaisin mitään. La ja su ovat kivoja päiviä, mutta olen jotenkin niin poikki (alkuraskauden väsymystä?) etten jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Jos pelkkä työ uuvuttaa näin paljon, kuinkahan sitten lapsi..

Voi kun olisi kristallipallo ja näkisi tulevaisuuteen :(

Minun silmään päiväkotityö vaikuttaa ihan hirveän raskaalta. En kestäisi sitä melua, hälinää ja kiirettä ihan yhtään. Että en ollenkaan ihmettele, että olet väsynyt. Voisiko alan vaihto olla hyvä sinulle? Myöskin päiväkodeissa on eroja, toiset on hiljaisempia ja pienempiä. Jos et alaa halua vaihtaa, niin samaa hommaa voisi tehdä toisessa paikassa. Jos teet lapsen, niin voisit olla perhepäivähoitaja.

Ja sitten lapsiasiaan. Minä tulin aikoinaan yllättäen raskaaksi. Olin saanut lapsettomuusdiagnoosin ja olin jo luovuttanut sen suhteen, joten uuden miehen kanssa en käyttänyt ehkäisyä. Olin aivan järkyttynyt positiivisesta raskaustestistä. En tiennyt mitä teen, kun suhde oli uusi ja minulla ei ollut työpaikkaa jne. Mikään ei ollut valmiina lasta varten, kun olin edellisen suhteen päätyttyä laittanut kaiken elämässä uusiksi.

No hetken sitä nikottelin ja meni pari päivää kun jo hyväksyin asian ja onni hiipi mieleen. Tein lapsen ja vielä 2 lisää myöhemmin. En ole katunut päätöstä ollenkaan. Tietysti olen mielikuvitellut, että jos en olisi tullut silloin raskaaksi, niin millainen elämä olisi ollut. Mutta se on vain ajatusleikkiä, jonka tuloksena olen onnellisempi lapsistani. Jos voisin matkata ajassa taaksepäin, niin tekisin lapset ja useimmat niistä asioista mitä olen tehnyt. Ainoa mitä voisin muuttaa on se, että olisin ollut itselle armollisempi ja koittanut nauttia elämästä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kadu koska rakastaa niitä lapsia, mutta kyllä sitä ajattelee. Mitä kaikkea muuta olisi voinut tehdä ja kenen kanssa. Kyllä se antaa paljon, mutta se syö oikeasti myös TODELLA PALJON. 

Niin. Elämäni ei tälläkään hetkellä ole kovin kummoista, uuvun töissä (päiväkoti) niin paljon etten jaksa tehdä arki-iltaisin mitään. La ja su ovat kivoja päiviä, mutta olen jotenkin niin poikki (alkuraskauden väsymystä?) etten jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Jos pelkkä työ uuvuttaa näin paljon, kuinkahan sitten lapsi..

Voi kun olisi kristallipallo ja näkisi tulevaisuuteen :(

Sitä nyt ei kuitenkaan ole ja päätökset on tehtävä itse. Itse sain 31v neuroepätyypillisen lapsen ja hän on maailman rakkain lahja vaikka nää 15v on olleet kaikenlaista. Jossittelemalla ja etukäteen kaikkea pelkäämällä ei pitkälle pötki kun ei mahda itse kaikelle.

Kiitos kommentista. Tiedänhän minä, että jokainen lapsi on rakas ja raskas, ja kyllä ne neuroepätyypillisetkin on mulle töissä rakkaita jos näin voi sanoa, ehkä jopa enemmän kuin muut, kun heidän kanssaan joutuu olemaan enemmän tekemisissä ja pienetkin kehitysvaiheet tuovat suunnatonta iloa ja työhön merkityksellisyyden tunnetta. Mutta, samalla, nämä lapset tekevät pisintä päivää vanhempien jaksamisen tukemiseksi.. Haluaisitko avata hieman lisää kokemuksiasi? Kuinka viimeiset 15 vuotta ovat vaikuttaneet työhösi, harrastuksiisi, sosiaalisiin suhteisiisi, talouteesi, mahdolliseen parisuhteeseesi? Ei tietenkään tarvitse kertoa ellet halua, mutta nämä jutut mua eniten mietityttävät :/

Ap

Onneli kirjoitti:

Tekisin lapset ehkä vieläkin nuorempana kun sain esikoisen 26 vuotiaana. En kyllä jaksaisi pikkulapsiarkea enää näin nelikymppisenä. Ei tarvitse enää huolehtia mistään pikku jutuista nuorison kanssa, ovat vastuuntuntoisia ja rohkeita, menestyvät koulussa ja työssä, keskustellaan paljon asioista ja saan toteuttaa omia mielitekojani ja kukaan ei enää kysele että entäs lapset.

Toisaalta sitten itse sain lapsen 35+, ja sitä ennen olin toteuttanut omia mielitekojani (ulkomailla asumisia sun muita haaveita myöten) niin kyllästymiseen asti, että olin täysin valmis nauttimaan pikkulapsiarjen tasaisuudesta.

En siis lainkaan sano, että väärässä olisit omassa mielipiteessäsi itsesi kohdalla, mutta halusin tarjota toisen näkökulman. Itse en muuttaisi lapseni saamisen ajankohtaa, oli meille tosi hyvä just näin.

Onneli kirjoitti:

Tekisin lapset ehkä vieläkin nuorempana kun sain esikoisen 26 vuotiaana. En kyllä jaksaisi pikkulapsiarkea enää näin nelikymppisenä. Ei tarvitse enää huolehtia mistään pikku jutuista nuorison kanssa, ovat vastuuntuntoisia ja rohkeita, menestyvät koulussa ja työssä, keskustellaan paljon asioista ja saan toteuttaa omia mielitekojani ja kukaan ei enää kysele että entäs lapset.

Kuulostaa ihanalta! Onnea hyvin kasvatetuista lapsista ja ansaituista omien mielitekojen toteuttamisista :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Lapsen takia olen joutunut käsittelemään omaa paskaa lapsuuttani. Siis ne asiat vain nousevat pintaan väkisin.

Jos olisin tämän tiennyt, en olisi tehnyt lasta.

Joo ihan sama homma, paska nousi rajusti pintaan. Olin monta vuotta masentunut ja ahdistunut. Mutta olisin silti tehnyt lapsen. Paskat käsittelin ja olen sen jälkeen ollut eheämpi kuin ennen lasta olin ikinä.

Eihän se perhe-elämä aina ruusuilla tanssimista ole, en kiellä. Ja on aina riski erityislapsen saamisesta.

Murrosikä ja vielä varhaisaikuisuus voi olla todella epäkiitollista. Mutta en silti vaihtaisi. En aloittaisi alusta, mutta en tekisi toisinkaan, jos saisin valita.

M47

Ehkä tekisin lapset jonkun muun kuin exäni kanssa. Mutta sitten tekisin jotain muita virheitä varmaan. Vaikka elämä eroineen ja hankalien ex-välien kanssa on ollutkin raskasta, niin olen saanut tärkeitä oppimiskokemuksia ja osaan nyt välttää tiettyjä asioita elämässä. Taitaisin siis valita ihan tämän oman elämäni ja lapseni. Vaihtoehtotodellisuudessa olisi jotain muita ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Onneli kirjoitti:

Tekisin lapset ehkä vieläkin nuorempana kun sain esikoisen 26 vuotiaana. En kyllä jaksaisi pikkulapsiarkea enää näin nelikymppisenä. Ei tarvitse enää huolehtia mistään pikku jutuista nuorison kanssa, ovat vastuuntuntoisia ja rohkeita, menestyvät koulussa ja työssä, keskustellaan paljon asioista ja saan toteuttaa omia mielitekojani ja kukaan ei enää kysele että entäs lapset.

Kuulostaa ihanalta! Onnea hyvin kasvatetuista lapsista ja ansaituista omien mielitekojen toteuttamisista :)

Ap

Kuulostaa näin autististen lasten äitinä ihan uskomattomalle. Omien lasteni kanssa ei voi käydä mitään keskusteluja edes aikuisena.

Meillä lasten haasteet ovat lujittaneet parisuhdetta. Kun tietää, että yksin olisi pulassa, ei jää miettimään, onko tässä suhteessa nyt riittävästi sitä kipinää tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein yhden ja jos nyt voisin aloittaa alusta ja olisi rahkeita, haluaisin tehdä kolme. Ei olisi kaikki munat samassa korissa. Vaikka noin haluaisin tehdä, jäisi kuitenkin ne rahkeet puuttumaan, joten...

Tätäkin oon miettinyt. Hyvin sanottu tuo kaikki munat samassa korissa :D Entä jos lapsi onkin sairas, tai vaikka tuleekin loppumetreillä keskenmeno, tai lapsi kuolee synnytyksessä, tai kätkyt, tai onnettomuudessa.. Entä jos lapsi onkin ihan hirveä, täystyöllistävä yliaktiivinen aistiyliherkkä metelikone, jota ei voi laittaa edes hoitoon? Entä jos, entä jos..

Ap

Siis useimmat lapsethan ovat kuitenkin täysin normaaleja.Tokihan kaikki on mahdollista, mutta tuntuu, että ehkä pelkäät nyt vähän liikaakin.

Näen töissä niin paljon kaikenlaista, että olen salaa koko urani ollut onnellinen siitä, että saan työpäivän jälkeen mennä yksin kotiin. Kamalaa, tiedän. Ja äidit, kuinka älyttömän sinnikkäitä, ahkeria ja uskomattomia tyyppejä, eivät juuri koskaan valita vaikka olisi mitä! En oikein usko, että samaa sinnikkyyttä minusta löytyisi :O

Ap

Sinä tuomitset itsesi jo etukäteen luuseriksi, joka ei usko itseensä ja omiin voimiinsa. Sinun kannattaisi käydä terapiassa etsimässä itseäsi. Kokeile, se saattaa olla silmät avaava kokemus.

En kadu. Vaikka tein kolme lasta nuorena, olen saanut mielestäni elää riittävästi myös nuoruutta. Mies on pysynyt rinnalla, ollaan perhekeskeisiä ja tykätään tehdä kaiken näköistä. En ole koskaan kokenut, että lapset olisivat pilanneet elämän, päin vastoin elämälle tuli ihan oikea tarkoitus. Nuoren iän vuoksi joidenkin ystävien kanssa meni välit poikki, kun elämäntilanne oli niin erilainen. Sekin kuuluu elämään. Tiesin jo nuorena, että haluan lapsia. Meillä on suvussa lapsettomuutta, osa joutunut ihan hoidoilla hankkimaan. Tämäkin painoi omassa päätöksessä.

En kadu lasteni saamista, vaikka en ikinä varsinaisesti haaveillut omista. Mies halusi lapsia ja siinä vaiheessa oli tuumailtava onko lapset minulle ok vai pitääkö meidän erota. Ehkä se lapsenkaipuu olisi tullut myöhemmin, mutta siinä vaiheessa, kun esikoista aloin odottamaan, minulle olisi käynyt myös lapseton elämä.

En jättäisi lapsia tekemättä. Välillä on raskasta ja arki melko täyteläistä. Silti lapset ovat elämäni tärkein asia. Köyhän rikkaus. Valtavan rakkaita. Elämä ilman lapsia olisi todella tyhjää.

Se, mitä tekisin toisin, tekisin lapset eri ihmisen kanssa.

En jättäis lapsia tekemättä, mutta jos saisin palata aikaan ennen heitä ja valita uudelleen niin vaihtaisin miestä.

Eivät olisi samoja lapsia kuin nyt on. En kyllä vaihtaisi lapsiani mihinkään vaikka isänsä onkin mitä on.

Eli ei...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kadu koska rakastaa niitä lapsia, mutta kyllä sitä ajattelee. Mitä kaikkea muuta olisi voinut tehdä ja kenen kanssa. Kyllä se antaa paljon, mutta se syö oikeasti myös TODELLA PALJON. 

Niin. Elämäni ei tälläkään hetkellä ole kovin kummoista, uuvun töissä (päiväkoti) niin paljon etten jaksa tehdä arki-iltaisin mitään. La ja su ovat kivoja päiviä, mutta olen jotenkin niin poikki (alkuraskauden väsymystä?) etten jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Jos pelkkä työ uuvuttaa näin paljon, kuinkahan sitten lapsi..

Voi kun olisi kristallipallo ja näkisi tulevaisuuteen :(

Minun silmään päiväkotityö vaikuttaa ihan hirveän raskaalta. En kestäisi sitä melua, hälinää ja kiirettä ihan yhtään. Että en ollenkaan ihmettele, että olet väsynyt. Voisiko alan vaihto olla hyvä sinulle? Myöskin päiväkodeissa on eroja, toiset on hiljaisempia ja pienempiä. Jos et alaa halua vaihtaa, niin samaa hommaa voisi tehdä toisessa paikassa. Jos teet lapsen, niin voisit olla perhepäivähoitaja.

Ja sitten lapsiasiaan. Minä tulin aikoinaan yllättäen raskaaksi. Olin saanut lapsettomuusdiagnoosin ja olin jo luovuttanut sen suhteen, joten uuden miehen kanssa en käyttänyt ehkäisyä. Olin aivan järkyttynyt positiivisesta raskaustestistä. En tiennyt mitä teen, kun suhde oli uusi ja minulla ei ollut työpaikkaa jne. Mikään ei ollut valmiina lasta varten, kun olin edellisen suhteen päätyttyä laittanut kaiken elämässä uusiksi.

No hetken sitä nikottelin ja meni pari päivää kun jo hyväksyin asian ja onni hiipi mieleen. Tein lapsen ja vielä 2 lisää myöhemmin. En ole katunut päätöstä ollenkaan. Tietysti olen mielikuvitellut, että jos en olisi tullut silloin raskaaksi, niin millainen elämä olisi ollut. Mutta se on vain ajatusleikkiä, jonka tuloksena olen onnellisempi lapsistani. Jos voisin matkata ajassa taaksepäin, niin tekisin lapset ja useimmat niistä asioista mitä olen tehnyt. Ainoa mitä voisin muuttaa on se, että olisin ollut itselle armollisempi ja koittanut nauttia elämästä enemmän.

Kiitos kommentista! Olen itse asiassa työskennellyt sosiaalialalla lähes koko ikäni ja lopulta päätynyt varhaiskasvatukseen, koska työ on perusvireeltään niin iloista (vs. vaikkapa päihdetyö). Onhan se rankkaa, kiireistä, meluista ja erittäin uuvuttavaa, mutta lapset on niin huippuja että kyllä sitä jaksaa. Palkkakin alkaa mielestäni olla jo OK, kun on ikä- ja muita lisiä. Kertookohan jotain, että perhepäivähoitajan työ olisi varmaan kauheinta mitä tiedän, koti täynnä lapsia sotkemassa? Apua :D Mutta tosiaan, työkaverit jotka ovat tulleet raskaaksi, ovat pääsääntöisesti vaihtaneet alaa, lapset kotona ja töissä ovat liikaa. Onneksi mun tutkinnolla voi tehdä monenlaista.

Kestikö teidän parisuhde, jos saa kysyä? Omani ei sinänsä minua huoleta, sillä epäilen sen loppuvan ennen pitkää muutenkin. Sekin vähän vaikuttaa, kun täytyy ajatella tämä raskausasia niin, että loppujen lopuksi olisin kuitenkin itse aina lapsestani vastuussa. Tukiverkkoja ei oikein ole, paitsi sisaruksia lähikaupungeissa, mutta lähellä ei ketään.

Ap