Jos voisit palata aikaan ennen lapsia ja päättää toisin

No kyllähän lapset ovat ihania ja koko elämän tarkoitus. Ja täällä nyt 17-20 v. nuorten äiti.

Olemme matkustelleet lasten kanssa vuosittain siitä, kun olivat pieniä. Emme ole jouluneet luopumaan mistään.

Lapsia ei tarvitse myöskään passata loputtomiin, vaan opettaa omatoimisiksi.

Onnea odotukseen!

Lapsiaan VOI katua. Se on tabu ja siksi siitä ei paljoa puhuta julkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kadu koska rakastaa niitä lapsia, mutta kyllä sitä ajattelee. Mitä kaikkea muuta olisi voinut tehdä ja kenen kanssa. Kyllä se antaa paljon, mutta se syö oikeasti myös TODELLA PALJON. 

Niin. Elämäni ei tälläkään hetkellä ole kovin kummoista, uuvun töissä (päiväkoti) niin paljon etten jaksa tehdä arki-iltaisin mitään. La ja su ovat kivoja päiviä, mutta olen jotenkin niin poikki (alkuraskauden väsymystä?) etten jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Jos pelkkä työ uuvuttaa näin paljon, kuinkahan sitten lapsi..

Voi kun olisi kristallipallo ja näkisi tulevaisuuteen :(

Sitä nyt ei kuitenkaan ole ja päätökset on tehtävä itse. Itse sain 31v neuroepätyypillisen lapsen ja hän on maailman rakkain lahja vaikka nää 15v on olleet kaikenlaista. Jossittelemalla ja etukäteen kaikkea pelkäämällä ei pitkälle pötki kun ei mahda itse kaikelle.

Kiitos kommentista. Tiedänhän minä, että jokainen lapsi on rakas ja raskas, ja kyllä ne neuroepätyypillisetkin on mulle töissä rakkaita jos näin voi sanoa, ehkä jopa enemmän kuin muut, kun heidän kanssaan joutuu olemaan enemmän tekemisissä ja pienetkin kehitysvaiheet tuovat suunnatonta iloa ja työhön merkityksellisyyden tunnetta. Mutta, samalla, nämä lapset tekevät pisintä päivää vanhempien jaksamisen tukemiseksi.. Haluaisitko avata hieman lisää kokemuksiasi? Kuinka viimeiset 15 vuotta ovat vaikuttaneet työhösi, harrastuksiisi, sosiaalisiin suhteisiisi, talouteesi, mahdolliseen parisuhteeseesi? Ei tietenkään tarvitse kertoa ellet halua, mutta nämä jutut mua eniten mietityttävät :/

Ap

Eri, mutta jokainen lapsi vaikuttaa vanhempansa työhön, harrastuksiin, sosiaalisiin suhteisiin, talouteen ja parisuhteeseen. Joissakin tapauksissa jopa positiivisesti.

Et voi ajatella lasta hyödykkeenä, josta voisit punnita hyödyt ja haitat ja mahdollisen riskianalyysin. Tai jos ajattelet näin, niin analyysin tulos on selvä. Ei kannata jakaa itsestään, vaan elää itselleen. Joko haluat pitää lapsen tai sitten et.

Meillä esikoinen oli pitkään toivottu ja lopulta todella vaikea tapaus. Kakkonen tulikin yllättäen ja tietysti ihan liian pian. Tuntui, ettei oltaisi jaksettu mitenkään, mutta nyt tuntuu, että on parasta mitä meidän perheelle on voinut tapahtua.

Raskainta äitiydessä on se huoli omista lapsista. Olen 39v ja molemmat lapseni muuttaneet jo pois kotoa. Olen saanut lapset tosi nuorena. Vaikka molemmilla menee todella hyvin ja pärjäävät niin aina sitä vaan jollain tasolla stressaa heidän puolestaan. Tuleeko sota, onnettomuus jne. Kun tytär oli pieni ja häntä kiusattiin koulussa, niin en pysty kuvittelemaan musertavampaa tunnetta.

No mun lapsella todettiin raskauden aikana sairaus, jonka etenemistä seurattiin, otettiin lapsivesinäyte ja harkittiin raskauden keskeytystä vielä joulukuussa, kun raskaus oli alkanut kesällä. Kromosomit oli normaalit ja sairaus ei ollut pahentunut liikaa, joten sain huhtikuussa ihanan pojan. En kadu.

Lapseni ovat aarteeni! He ovat kaksi vilkasta poikaa ja vaikka vuosiin on mahtunut fyysistä väsymystä ja äänekkäitä leikkejä, jotka rassaavat introverttiäitiä, niin myös niin paljon iloa, naurua ja rakkautta, ettei sitä olisi voinut kuvitellakaan!

Olen itsekin taipuvainen murehtimaan kaikkea mahdollista, mutta olen tietoisesti yrittänyt opetella sanomaan itselleni, että nyt on kaikki hyvin, ei ole hätää. Tämä on kaunis maailma, ja vaikka jotain ikävää tapahtuisi tulevaisuudessa, niin olen onnellinen, että saimme lasteni kanssa kokea nämä nykyiset hienot hetket.

Lapset on tuoneet omaan elämään ihan hirvittävästi sisältöä. Heidän kauttaan sain uuden ystäväpiirin, joilla saman ikäisiä lapsia, uudet rutiinit ja syyt viettää juhlapäiviä tai ihan vain viikonloppua. Iloa, onnea ja elämää. Niin paljon on päässyt lastensa kanssa seuraamaan ja kokemaan että vaikea on ajatella olisiko elämä onnellista vaikka tuo sama aika olisi vain omia lomareissuja ja kokemuksia... Kyllä se suurempi onni tulee jotenkin siitä omien lasten onnesta ja elosta, enkä itse olisi mitenkään päässyt mukaan kaikkeen siihen mitä he tehneet ja josta on sen kautta saanut itsekin osansa.

Se mikä on tässä rankkaa mistä ei juuri puhuta on jatkuva ruoan teko (useita kertoja päivässä 18 vuotta vaikka itse voisit olla päivän syömättä niin lapset tarvitsevat ne 5 ravitsevaa ateriaa), pyykkäys, siivous etc sekä ajoittainen tyytymättömyys omaan toimintaan ja itsensä ruoskiminen... Voi miksi toimin kuin oma äitini tai isäni vaikka vannoin että en... Vaikutinko minä siihen että lapseni ei voi nyt hyvin... Miksi huusin lapselleni tai satutin sanoilla... Lapsen tuskan tai kivun näkeminen ja kokeminen oli se fyysistä tai henkistä on jotain kamalinta, maailmassa tai se kun itse käyttäytyy typerästi eikä pysty sitä estämään kun se käytös vain tulee ulos johtuen omista möröistä.

En todellakaan kadu. Väärän ihmisen kanssa ne ehkä tuli hankittua, mutta silti. Neljä noita rakasta on. Se tuntui mulle olevan se täydellinen määrä. Kolmen kanssa tuntui, että jotain puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Lapsiaan VOI katua. Se on tabu ja siksi siitä ei paljoa puhuta julkisesti.

Olisi tosi kivaa, jos joku voisi kertoa tästä lisää? Jos sovittaisiin, että kukaan ei tuomitse. Jokaisella kun on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, eikä muiden tehtävä ole arvostella niitä, edes anonyymillä nettipalstalla. :)

Jos voisi asioita muuttaa. Niin joo en olisi hankkinut lapsia 20vuotiaana. Olisin siirtänyt tuota ainakin 15v eteenpäin. Sitten olisin ollut itsekkin valmis isäksi.

Mä olin 25 ja 27, kun sain omat nepsylapseni. Ei se ikä ole ainoa nepsyriskiä nostava tekijä.

Olisin lapset tehnyt joka tapauksessa, mutta näin jälkikäteen on helppo olla jälkiviisas, ja sanoa, että en olisi tehnyt niitä tuon miehen kanssa, vaan olisin etsinyt jonkun hieman mieleltään terveemmän miehen. Mies pilasi minun ja lasten elämän, ja niitä vahinkoja korjataan vielä vuosia eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä kadu koska rakastaa niitä lapsia, mutta kyllä sitä ajattelee. Mitä kaikkea muuta olisi voinut tehdä ja kenen kanssa. Kyllä se antaa paljon, mutta se syö oikeasti myös TODELLA PALJON. 

Niin. Elämäni ei tälläkään hetkellä ole kovin kummoista, uuvun töissä (päiväkoti) niin paljon etten jaksa tehdä arki-iltaisin mitään. La ja su ovat kivoja päiviä, mutta olen jotenkin niin poikki (alkuraskauden väsymystä?) etten jaksa tehdä mitään enkä nähdä ketään. Jos pelkkä työ uuvuttaa näin paljon, kuinkahan sitten lapsi..

Voi kun olisi kristallipallo ja näkisi tulevaisuuteen :(

Sitä nyt ei kuitenkaan ole ja päätökset on tehtävä itse. Itse sain 31v neuroepätyypillisen lapsen ja hän on maailman rakkain lahja vaikka nää 15v on olleet kaikenlaista. Jossittelemalla ja etukäteen kaikkea pelkäämällä ei pitkälle pötki kun ei mahda itse kaikelle.

Kiitos kommentista. Tiedänhän minä, että jokainen lapsi on rakas ja raskas, ja kyllä ne neuroepätyypillisetkin on mulle töissä rakkaita jos näin voi sanoa, ehkä jopa enemmän kuin muut, kun heidän kanssaan joutuu olemaan enemmän tekemisissä ja pienetkin kehitysvaiheet tuovat suunnatonta iloa ja työhön merkityksellisyyden tunnetta. Mutta, samalla, nämä lapset tekevät pisintä päivää vanhempien jaksamisen tukemiseksi.. Haluaisitko avata hieman lisää kokemuksiasi? Kuinka viimeiset 15 vuotta ovat vaikuttaneet työhösi, harrastuksiisi, sosiaalisiin suhteisiisi, talouteesi, mahdolliseen parisuhteeseesi? Ei tietenkään tarvitse kertoa ellet halua, mutta nämä jutut mua eniten mietityttävät :/

Ap

Hän on adhd ja si-häiriö. Hyvin epätyypillinen jo vastasyntyneenä(nukkui todella vähän, motorisesti levoton ja tarvitsi syliä aina). Vauhti ja haasteet eivät suinkaan vähentyneet iän myötä. En koe menettäneeni elämässä mitään. Olen voinut harrastaa, tuttavapiiri on toki vähän muuttunut kuten ylipäätään voi tapahtua kun lapsia tulee, parisuhteessa on menty syviäkin vesiä mutta selvitty kun haluttu työskennellä. Ehdittiin kaksin elää ja matkustaa ihan riittämiin joten perhereissut eivät harmita ja kivasti on voinut lapsen kanssa mennä ja reissata. Lapsen kanssa tukitoimet ovat pyörineet hyvin ja nykyään niitä ei juuri enää ole.

Kuten joku sanoi, se meluisa päiväkodin lapsi ryhmä on ihan eri kun se oma lapsi. Itse muuten pidin oman lapsen vapaalla aina kun itsekin olin tai mies ja pyrimme pitämään hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä. Meillä talossa ne pisimpään olevat ovat ihan normaaleja.

Ja tekin, jotka kadutte tehneenne lapsenne sen kanssa jonka kanssa teitte, voisitteko perustella hieman? Mitä toinen teki tai oli tekemättä? Millainen olisi ollut parempi valinta?

Vuosien "kiusaaminen" eli suomeksi sadistinen rääkkääminen johti itsemurhaan kolmekymppisenä. Eli siinäpä mietintää- peruisinko kaiken jos olis valta sellaiseen? Mieluiten toki murhaisin kaikki ne saadistiset paskat jotka rääkkiin osallistuivat, mutta sitä ei kysytty tässä- no, varmaan peruisin.

Mun mielestä sulla ap on keskimääräistä paremmat lähtökohdat hyvään vanhemmuuteen, kun jaksat työtä päiväkodissa ja jopa nautit siitä!

Itse nautin omien lasteni vanhemmuudesta täysin siemauksin, mutten voi edes KUVITELLA, että jaksaisin päiväkotiryhmällistä lapsia joka päivä.

(Joskus olemme tätä muiden vanhempien kanssa päivitelleetkin, että tuntuu syylliseltä jättää lapset itseä matalammin palkattujen ihmisten hoitoon, kun itsestä tuntuu, että työn vaativuuden perusteella he ansaitsisivat minua PALJON enemmän palkkaa.)

En todellakaan jättäisi tekemättä,olin 31 kun ensimmäinen syntyi ja toinen kolmen vuoden päästä. Nautin raskauksista (paitsi närästys) ,vauva arjesta ja myös siitä eteenpäin ja nyt minulla on kaksi upeaa aikuista poikaa.

Vierailija kirjoitti:

Ja tekin, jotka kadutte tehneenne lapsenne sen kanssa jonka kanssa teitte, voisitteko perustella hieman? Mitä toinen teki tai oli tekemättä? Millainen olisi ollut parempi valinta?

Neurotyypillinen, joka ei käytä päihteitä olisi ollut parempi valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tein yhden ja jos nyt voisin aloittaa alusta ja olisi rahkeita, haluaisin tehdä kolme. Ei olisi kaikki munat samassa korissa. Vaikka noin haluaisin tehdä, jäisi kuitenkin ne rahkeet puuttumaan, joten...

Tätäkin oon miettinyt. Hyvin sanottu tuo kaikki munat samassa korissa :D Entä jos lapsi onkin sairas, tai vaikka tuleekin loppumetreillä keskenmeno, tai lapsi kuolee synnytyksessä, tai kätkyt, tai onnettomuudessa.. Entä jos lapsi onkin ihan hirveä, täystyöllistävä yliaktiivinen aistiyliherkkä metelikone, jota ei voi laittaa edes hoitoon? Entä jos, entä jos..

Ap

Siis useimmat lapsethan ovat kuitenkin täysin normaaleja.Tokihan kaikki on mahdollista, mutta tuntuu, että ehkä pelkäät nyt vähän liikaakin.

Näen töissä niin paljon kaikenlaista, että olen salaa koko urani ollut onnellinen siitä, että saan työpäivän jälkeen mennä yksin kotiin. Kamalaa, tiedän. Ja äidit, kuinka älyttömän sinnikkäitä, ahkeria ja uskomattomia tyyppejä, eivät juuri koskaan valita vaikka olisi mitä! En oikein usko, että samaa sinnikkyyttä minusta löytyisi :O

Ap

Älä usko mihinkään äiti-myyttiin, tottakai ne esittää sen pienen hetken eteisessä. Eivät koskaan valita? Älähän jaksa nyt.

Siinä ei ole mitään pahaa, että on onnellinen siitä, että saa mennä onnellisena yksin rauhassa kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Ja tekin, jotka kadutte tehneenne lapsenne sen kanssa jonka kanssa teitte, voisitteko perustella hieman? Mitä toinen teki tai oli tekemättä? Millainen olisi ollut parempi valinta?

Mies vastaa. Tein lapset korjatakseni suhdetta.

Olisi vaan pitänyt tajuta silloin ettei lapset pysty korjaamaan sitä ettemme toimi heidän äitinsä kanssa yhteen.

Ja olisihan tuon voinut nähdä jo ennen lapsien tekoa millaiseksi suhteemme muodostuu..

Red flagit.. Naisen minimaalisen pieni seksuaalinen ja läheisyyden halu, varsinkin väsyneenä.. No lapset kun tuli tää loppui kokonaan.

Suorittaminen ennen lapsia= suorittaminen jatkui lasten kanssa.. = yhtä kuin väsymys. Piti esittää olevansa joku super perhe 24/7 menossa tekemään asioita.. Kaikki mahdolliset vauva/ lapsi aktiviteetit ajoi kaiken muun elämän yli.

3. Naisen itsekkyys.. Väsyneenä oli vaan minä.. lapset kun tuli nainen oli 5v väsynyt putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Lapset on tuoneet omaan elämään ihan hirvittävästi sisältöä. Heidän kauttaan sain uuden ystäväpiirin, joilla saman ikäisiä lapsia, uudet rutiinit ja syyt viettää juhlapäiviä tai ihan vain viikonloppua. Iloa, onnea ja elämää. Niin paljon on päässyt lastensa kanssa seuraamaan ja kokemaan että vaikea on ajatella olisiko elämä onnellista vaikka tuo sama aika olisi vain omia lomareissuja ja kokemuksia... Kyllä se suurempi onni tulee jotenkin siitä omien lasten onnesta ja elosta, enkä itse olisi mitenkään päässyt mukaan kaikkeen siihen mitä he tehneet ja josta on sen kautta saanut itsekin osansa.

Se mikä on tässä rankkaa mistä ei juuri puhuta on jatkuva ruoan teko (useita kertoja päivässä 18 vuotta vaikka itse voisit olla päivän syömättä niin lapset tarvitsevat ne 5 ravitsevaa ateriaa), pyykkäys, siivous etc sekä ajoittainen tyytymättömyys omaan toimintaan ja itsensä ruoskiminen... Voi miksi toimin kuin oma äitini tai isäni vaikka vannoin että en... Vaikutinko minä siihen että lapseni ei voi nyt hyvin... Miksi huusin lapselleni tai satutin sanoilla... Lapsen tuskan tai kivun näkeminen ja kokeminen oli se fyysistä tai henkistä on jotain kamalinta, maailmassa tai se kun itse käyttäytyy typerästi eikä pysty sitä estämään kun se käytös vain tulee ulos johtuen omista möröistä.

Omia mörköjä voi työstää ja kannattaa. Sekin on valinta passata kaikessa. 18v sisään varmasti mahtuu osaavia ja pystyviä lapsia. Ei äiti ole mikään piika. Olen itse terapiassa työstänyt lapsuusperheeni paskaa jotta olisin tasapainoisempi äiti omalleni. Pakoon sitä omaa historiaansa ei pääse.