Lue keskustelun säännöt.
Onnellinen uusioperhe, ihan tarua?
08.02.2023 |
Yhdessäkään mun tuntemassa uusioperheessä ole ole lapsista tullut yhteisiä ja yhtä rakkaita ja molempien mielestä ihania.
Myös eksät manipuloi lapsia käyttäytymään ikävästi.
Tykkäättekö toisen lapsista väkisin?
Kommentit (62)
Meillä on. tottakai se on vaatinut työtä, eikä ole kaikin ajoin ollut aina pelkkää onnellisuushuumaa.
Varmasti asiaa on helpottanut se, että ei ole sun , mun ja meidän lapsia ja lisäksi myös lapsen isä on kuollut. Lisäksi myös puolisoni on aikuinen, joka osasi suhtautua lapsen uhmaan suhdettamme kohtaan.
Lapsellani ja puolisollani on todella läheiset välit
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on onnellinen uusperhe. Mun exä onneksi ei juurikaan ollut kuvioissa ennenkuin nyt lastenlasten kanssa. Saatiin olla perheenä rauhassa.
Ihan samat murrosiän kevyet kuohut ja tempperementtierot käytiin läpi kuin olisi käyty ydinperheessäkin, vietiin lapsia harrastuksiin ja vietettiin aikaa yhdessä. Meillä ei koskaan ole ollut "puolikkaita" vaan samaa perhettä
Mistäkö tiedän että kaikki meni hyvin? Yhteinen kuopus on nyt 21. Sisarukset ovat läheisiä keskenään ja meidän kanssamme. Yhteys pelaa ja tapaamme usein. Mieheni on lastenlapsille maailman rakkain vaari. Odottavat jo yhteistä lomaa kesällä
Toki olisi varmaan ideaalia, jos tulisi tunne, että toisen lapset ovat yhteisiä, mutta mun mielestä se on aika outo lähtökohta uusioperheessä. Varsinkin jos lapset jo teinejä (ehkä eri asia, jos lapset ihan pieniä ja muutetaan yhteen). Teinien kohdalla tuskin kukaan olettaakaan, että se vanhemman uusi puoliso nyt äidiksi/isäksi rupeaa. Ihan onnellisia voi kaikki olla, vaikka uusi puoliso oliskin vain kaverihenkinen turvallinen aikuinen, eikä mikään uusi isä/äiti.
En tunne uusioperheitä läheisesti, mutta minua ilahduttaa jatkuvasti yhden työkaverin tapa puhua perheestään. Hän elää miehensä ja tämän lasten kanssa, ja tapa puhua lapsista on aina arvostava, lämmin ja rakastava. Huumorilla voi puhua riiviöistä, mutta aina selvästi haluaa lapsille pelkkää hyvää, ja näkee vaivaa miettiäkseen, mistä tietynlainen lapsi ilahtuu. Joten uskon, että aito välittäminen uusioperheessä on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse uusioperheestä ja joo, kyllä meillä kaikesta huolehdittiin ihan ruhtinaallisen hyvin, mutta kyllä siinä se tietty varjo aina leijui ympärillä ettei olla niinsanotusti "yhtä". Mutta kuten joku jo sanoi, ei se ydinperheissäkään aina hyvää elämää ole ja senhän takia se ero siitä ydinperheestä alunperin tulikin. Mutta näin aikuisena harmittaa lähinnä tietyt perintöön liittyvät asiat. Että esimerkiksi en perinyt "meidän perheemme mökkiä" missä lapsesta asti kävin ja siitä tuli minulle rakas, maailman paras pakopaikka maailmalta, jossa lapsena kuvittelin käyväni vielä vanhanakin. Kuitenkin perintösyistä mökki jäi isäpuoleni lapsille, jotka eivät siellä juuri koskaan edes käyneet ja joille se ei merkinnyt yhtään mitään. Meille taas jäi äidin talo, mutta eihän me sillä mitään muuta tehty kuin myytiin pois. Toki sekin oli rakas lapsuudenkoti, mutta ei samalla tavalla rakas kuin mökki, jossa käytiin vielä aikuisenakin ja jonne olisi voinut aina palata vanhanakin. Ei talolla vanheneva ihminen enää mitään tee, varsinkin kun on jo se omakin talo tai asunto. Että nämä tietyt asiat pitää ottaa huomioon. Perintö menee aina niille omille lapsille, ei kumppanin lapsille ja lapset siitä sitten kärsii, jos joku kärsii.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse uusioperheestä ja joo, kyllä meillä kaikesta huolehdittiin ihan ruhtinaallisen hyvin, mutta kyllä siinä se tietty varjo aina leijui ympärillä ettei olla niinsanotusti "yhtä". Mutta kuten joku jo sanoi, ei se ydinperheissäkään aina hyvää elämää ole ja senhän takia se ero siitä ydinperheestä alunperin tulikin. Mutta näin aikuisena harmittaa lähinnä tietyt perintöön liittyvät asiat. Että esimerkiksi en perinyt "meidän perheemme mökkiä" missä lapsesta asti kävin ja siitä tuli minulle rakas, maailman paras pakopaikka maailmalta, jossa lapsena kuvittelin käyväni vielä vanhanakin. Kuitenkin perintösyistä mökki jäi isäpuoleni lapsille, jotka eivät siellä juuri koskaan edes käyneet ja joille se ei merkinnyt yhtään mitään. Meille taas jäi äidin talo, mutta eihän me sillä mitään muuta tehty kuin myytiin pois. Toki sekin oli rakas lapsuudenkoti, mutta ei samalla tavalla rakas kuin mökki, jossa käytiin vielä aikuisenakin ja jonne olisi voinut aina palata vanhanakin. Ei talolla vanheneva ihminen enää mitään tee, varsinkin kun on jo se omakin talo tai asunto. Että nämä tietyt asiat pitää ottaa huomioon. Perintö menee aina niille omille lapsille, ei kumppanin lapsille ja lapset siitä sitten kärsii, jos joku kärsii.
Tuonhan ei pitäisi olla mahdollista ellei äitisi ole antanut omistamaansa mökkiä isäpuolellesi perinnöksi.
Muuten äitisi kuoltua hänen omaisuutensa olisi mennyt vain sinulle ja sisaruksillesi.
Meillä yhteinen tyttäremme tulee perimään isänsä kokonaan ja tähän ei minun lapsillani ole oikeutta ellei mieheni halua perintöänsä osittaa myös heille. Mun perintö menee 1/4 kullekin lapselle.
Eli kuopus perii 5/8 ja muut 1/8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tottakai on mahdollista olla onnellinen perhe. Harvinaista varmaan että kaikki ovat aina täysin tyytyväisiä. Tosin eipä ydinperhe-elämäkään aina niin ihanaa ole.
Yhtä mahdollista kuin lottovoitto tai salaman isku.
Vierailija kirjoitti:
Toki olisi varmaan ideaalia, jos tulisi tunne, että toisen lapset ovat yhteisiä, mutta mun mielestä se on aika outo lähtökohta uusioperheessä. Varsinkin jos lapset jo teinejä (ehkä eri asia, jos lapset ihan pieniä ja muutetaan yhteen). Teinien kohdalla tuskin kukaan olettaakaan, että se vanhemman uusi puoliso nyt äidiksi/isäksi rupeaa. Ihan onnellisia voi kaikki olla, vaikka uusi puoliso oliskin vain kaverihenkinen turvallinen aikuinen, eikä mikään uusi isä/äiti.
Juu, seuraan vierestä tilannetta, jossa nainen jolla teinityttöjä petti puolisoansa miehen kanssa, jolla myös teinityttöjä. Nainen erosi puolisostaan, mies edelleen perheensä ja vaimonsa kanssa. Kuvittelevat, että tästä syntyy joku hieno uusperhe, jossa teinitytöt ottavat uudet "kumppanit" vastaan. Vaikea ajatella, ettei teineille tekisi pahaa katsoa tuota pettämistouhua ja tuntea iloa tai edes kohteliaita ajatuksia näitä uusia "vanhempia" kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uusioperhe on luotettavin tapa mitata kuinka hyvät sosiaaliset taidot ja kyvyn rakastaa oikeasti omaa. Aika iso prosentti ei läpäise testiä.
En usko, että on mahdollista pitää aidosti toisen lapsista. Tai ehkä niistä lapsista muuten, mutta linkki lapsista puolison exään tekee tilanteesta epämiellyttävän. Itse suorastaan inhoan toista mieheni lapsista, mutta ei onneksi asu kotona, koska on käytöshäiriöinen erityislapsi ja lähes täysikäinenkin. Emmekä me tietysti yhdessä asuisikaan, jos asuisi kotona, pysyttelen enimmäkseen poissa vierailujen aikanakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uusioperhe on luotettavin tapa mitata kuinka hyvät sosiaaliset taidot ja kyvyn rakastaa oikeasti omaa. Aika iso prosentti ei läpäise testiä.
Totta. Jotain on mennyt vikaan jos löytää itsensä uusperheestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse uusioperheestä ja joo, kyllä meillä kaikesta huolehdittiin ihan ruhtinaallisen hyvin, mutta kyllä siinä se tietty varjo aina leijui ympärillä ettei olla niinsanotusti "yhtä". Mutta kuten joku jo sanoi, ei se ydinperheissäkään aina hyvää elämää ole ja senhän takia se ero siitä ydinperheestä alunperin tulikin. Mutta näin aikuisena harmittaa lähinnä tietyt perintöön liittyvät asiat. Että esimerkiksi en perinyt "meidän perheemme mökkiä" missä lapsesta asti kävin ja siitä tuli minulle rakas, maailman paras pakopaikka maailmalta, jossa lapsena kuvittelin käyväni vielä vanhanakin. Kuitenkin perintösyistä mökki jäi isäpuoleni lapsille, jotka eivät siellä juuri koskaan edes käyneet ja joille se ei merkinnyt yhtään mitään. Meille taas jäi äidin talo, mutta eihän me sillä mitään muuta tehty kuin myytiin pois. Toki sekin oli rakas lapsuudenkoti, mutta ei samalla tavalla rakas kuin mökki, jossa käytiin vielä aikuisenakin ja jonne olisi voinut aina palata vanhanakin. Ei talolla vanheneva ihminen enää mitään tee, varsinkin kun on jo se omakin talo tai asunto. Että nämä tietyt asiat pitää ottaa huomioon. Perintö menee aina niille omille lapsille, ei kumppanin lapsille ja lapset siitä sitten kärsii, jos joku kärsii.
Tuonhan ei pitäisi olla mahdollista ellei äitisi ole antanut omistamaansa mökkiä isäpuolellesi perinnöksi.
Muuten äitisi kuoltua hänen omaisuutensa olisi mennyt vain sinulle ja sisaruksillesi.
Meillä yhteinen tyttäremme tulee perimään isänsä kokonaan ja tähän ei minun lapsillani ole oikeutta ellei mieheni halua perintöänsä osittaa myös heille. Mun perintö menee 1/4 kullekin lapselle.
Eli kuopus perii 5/8 ja muut 1/8
Jos se mökki oli isäpuolen omistuksessa ja talo äidin, niin isäpuolen kuollessa hänen biologiset lapsensa perivät hänet. Aviopuolisoiden omaisuuden arvo lasketaan yhteen eli talo+mökki, arvo jaetaan 50/50 ja leski saa pitää omansa eli talon. Vainajan lapset perivät mökin. Ei tuossa ole mitään epäselvää. Ja jos omaisuus on ollut äidin ja isäpuolen yhteistä, molempien nimet papereissa, niin sama juttu, isäpuolen lapset perivät 50% ja voivat osituksessa vaatia mökin, koska leskellä asumisoikeus taloon.
On mahdollista mutta ihan älytön oletus että toisen lapset olisi kuin omia. Jos odotukset on niin epärealistiset on paras olla muuttamatta yhteen.
Mieheni pitää minun lapsistani ja mieheni on heille ok tyyppi, tämän enempään ei tarvi päästä. Kotona ei ole vaivautunutta vaan hyvä olla.
Itse en edes pidä mieheni lapsista mutta sen ei ole väliäkään kun ovat aikuisia eivätkä käy minun kodissani vaan tapaavat muualla. Ovat mielisairaan naisen mielisairaita lapsia. Onneksi aikuisia.
Miksi olisi tarua? Ihmisiä uusperheissäkin on, joten kaikki on mahdollista.
Olen seurustellut useamman vuoden mieheni kanssa ja olemme kihloissa, mutta emme asu yhdessä. Tällä hetkellä tämä on paras ratkaisu meille. Ehkä tulevaisuudessa muutamme yhteen, kun lapset muuttavat pois kotoa. Mieheni tulee hyvin lasteni kanssa toimeen ja vaikka heillä on isä, niin mieheni on läheisempi lasteni kanssa kuin heidän isänsä on. Lasten isä valittaa elatusmaksuista lapsille ja tämä vaikuttaa heidän suhteeseensa. Isä on oikeasti kovatuloinen, mutta ei halua laittaa omiin lapsiinsa lainkaan rahaa ja tuo tämän vahvasti lapsille esiin. Hän ei myöskään ole erityisen kiinnostunut lasten asioista, joten suhde jää vajaaksi.
Uskon, että nykyisen mieheni kanssa lapset pääsevät näkemään paljon terveempää perhe-elämää ja parisuhdemallia, kuin meidän aiemmassa ydinperhe-elämässä ikinä. Ihmettelen kyllä asennetta, että ajatellaan ydinperheen olevan joku suojaava tekijä, ihan sama miten surkeaa elämä on. Enkä tarkoita tällä graavia päihdeongelmaa tai raakaa väkivaltaa vaan toksista kodin ilmapiiriä, jossa kenelläkään ei ole hyvä olo, mutta siinä pysytään, kun ei edes turpaan tule.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse uusioperheestä ja joo, kyllä meillä kaikesta huolehdittiin ihan ruhtinaallisen hyvin, mutta kyllä siinä se tietty varjo aina leijui ympärillä ettei olla niinsanotusti "yhtä". Mutta kuten joku jo sanoi, ei se ydinperheissäkään aina hyvää elämää ole ja senhän takia se ero siitä ydinperheestä alunperin tulikin. Mutta näin aikuisena harmittaa lähinnä tietyt perintöön liittyvät asiat. Että esimerkiksi en perinyt "meidän perheemme mökkiä" missä lapsesta asti kävin ja siitä tuli minulle rakas, maailman paras pakopaikka maailmalta, jossa lapsena kuvittelin käyväni vielä vanhanakin. Kuitenkin perintösyistä mökki jäi isäpuoleni lapsille, jotka eivät siellä juuri koskaan edes käyneet ja joille se ei merkinnyt yhtään mitään. Meille taas jäi äidin talo, mutta eihän me sillä mitään muuta tehty kuin myytiin pois. Toki sekin oli rakas lapsuudenkoti, mutta ei samalla tavalla rakas kuin mökki, jossa käytiin vielä aikuisenakin ja jonne olisi voinut aina palata vanhanakin. Ei talolla vanheneva ihminen enää mitään tee, varsinkin kun on jo se omakin talo tai asunto. Että nämä tietyt asiat pitää ottaa huomioon. Perintö menee aina niille omille lapsille, ei kumppanin lapsille ja lapset siitä sitten kärsii, jos joku kärsii.
Tuonhan ei pitäisi olla mahdollista ellei äitisi ole antanut omistamaansa mökkiä isäpuolellesi perinnöksi.
Muuten äitisi kuoltua hänen omaisuutensa olisi mennyt vain sinulle ja sisaruksillesi.
Meillä yhteinen tyttäremme tulee perimään isänsä kokonaan ja tähän ei minun lapsillani ole oikeutta ellei mieheni halua perintöänsä osittaa myös heille. Mun perintö menee 1/4 kullekin lapselle.
Eli kuopus perii 5/8 ja muut 1/8
Jos se mökki oli isäpuolen omistuksessa ja talo äidin, niin isäpuolen kuollessa hänen biologiset lapsensa perivät hänet. Aviopuolisoiden omaisuuden arvo lasketaan yhteen eli talo+mökki, arvo jaetaan 50/50 ja leski saa pitää omansa eli talon. Vainajan lapset perivät mökin. Ei tuossa ole mitään epäselvää. Ja jos omaisuus on ollut äidin ja isäpuolen yhteistä, molempien nimet papereissa, niin sama juttu, isäpuolen lapset perivät 50% ja voivat osituksessa vaatia mökin, koska leskellä asumisoikeus taloon.
Tietenkin.
Ssin käsityksen että mökki on vain äidin, samoin kuin talokin. Puolisohan ei peri mitään eikä näin hänen suhteen ulkopuolisille lapsillekaan pitäisi mennä mitään.
Meillä uusperhe, molemmilla omia isoja Tai aikuisia lapsia, ei yhteisiä. Homma toimii hyvin, ei ongelmia, mutta sitä olen monesti miettinyt, että surullisinta avioeron jälkeen on se, ettei lapset ole enää yhteisiä kenenkään kanssa. Tätä on vaikea selittää.
Olen kade heille, jotka lähettävät lapsensa esim vaihto-oppilaaksi tai ulkimaille opiskelemaan, tai lähtevät koko perheenä Malediiveille. Ei minulla ole varaa tehdä näitä lapsille, tuo kuvio tarvitsisi toisen maksajan. Ei aviomies siihen pysty, koska hänenhän pitäisi maksaa omansa sinne Malediiveille. Neljän (2+2) lapsen maksaminen on liikaa.
Eli vaikka me olemme me, niin loopupeleissä emme pysty ajamaan lasten etua niin kuin ydinperheessä. Ydinperheessä lapsella on kaksi vanhempaa, jotka ajavat juuri hänen etuaan. Se edun ajaminen ei hajoa, vain kulminoituu juuri yhteen lapseen. Uusperheessä sitä etua yrittää kyllä ajaa, mutta sitä on kuitenkin yksin ajamassa sitä etua.
Siis tosi vaikea selittää. Tämä nyt kulminoituu rahaan, koska näitä esimerkkejä on ympärillä. Mutta varmaan löytyy henkisiäkin esimerkkejä. Ajankäytöllisesti haluaa satsata enemmän omaan lapseen, mutta se on aina jostain muusta pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toki olisi varmaan ideaalia, jos tulisi tunne, että toisen lapset ovat yhteisiä, mutta mun mielestä se on aika outo lähtökohta uusioperheessä. Varsinkin jos lapset jo teinejä (ehkä eri asia, jos lapset ihan pieniä ja muutetaan yhteen). Teinien kohdalla tuskin kukaan olettaakaan, että se vanhemman uusi puoliso nyt äidiksi/isäksi rupeaa. Ihan onnellisia voi kaikki olla, vaikka uusi puoliso oliskin vain kaverihenkinen turvallinen aikuinen, eikä mikään uusi isä/äiti.
Juu, seuraan vierestä tilannetta, jossa nainen jolla teinityttöjä petti puolisoansa miehen kanssa, jolla myös teinityttöjä. Nainen erosi puolisostaan, mies edelleen perheensä ja vaimonsa kanssa. Kuvittelevat, että tästä syntyy joku hieno uusperhe, jossa teinitytöt ottavat uudet "kumppanit" vastaan. Vaikea ajatella, ettei teineille tekisi pahaa katsoa tuota pettämistouhua ja tuntea iloa tai edes kohteliaita ajatuksia näitä uusia "vanhempia" kohtaan.
Tuollainen pettämiskuvio nyt ei kyllä mitenkään liity varsinaisesti uusperheisiin, eikä tuossa seuraamassasi tilanteessa edes olla uusperheessä, vaan mies on edelleen ydinperheessään.
Normaali uusperhe on sellainen, että on erottu esim. lasten ollessa pieniä, lapset eivät edes muista aikaa, kun vanhemmat ovat olleet yhdessä ja vuosia myöhemmin vanhempi löytää uuden puolison. Se voi olla lapselle jopa kiva juttu, että uusi puoliso tulee kuvioon. Varsinkin pojalle uusi mies, jonka kanssa katsoa jalkapalloa, kun äitiä ei siitä mitään ymmärrä, tai tytölle uusi nainen, jonka kanssa sparrata tyttöjen juttuja, joista isä ei tajua mitään.
Tottakai on mahdollista olla onnellinen perhe. Harvinaista varmaan että kaikki ovat aina täysin tyytyväisiä. Tosin eipä ydinperhe-elämäkään aina niin ihanaa ole.