Te, keillä on hyvä suuntavaisto, niin miten havannoit ympäristöäsi?

Minulla hyvä suuntavaisto on todellakin jonkinlaista automaattista vaistotoimintaa. En ole oikeastaan yhtään tarkkaavainen ympäristön suhteen vaan oikeastaan täysin päinvastoin. Yksityiskohdat jäävät harvoin mieleeni ellen ihan tietoisesti keksi niitä painaa mieleeni. Muutenkin laaja-alaisuus ja isojen kokonaisuuksien hallinta on minulle kognitiivinen vahvuus, yksityiskohtien havainnointi enemmänkin heikkous eli kai kyse on avaruudellisesta hahmottamisesta eikä ympäristön yksityiskohtien havaitsemisesta.

Lapsesta asti vain olen jotenkin hahmottanut ilmansuunnat niin, että tiedän missä suunnassa olen ja minne päin tulisi kulkea. Kartat kyllä puhuttelevat minua ja niitä on helppo hahmottaa eli jotenkin ajattelen ympäristöä ikään kuin kartalla, vaikka se ei olisi mukana.

Tämä on useamman kerran näkynyt esimerkiksi äitini kanssa liikkeellä ollessa. Hänellä nimittäin ei ole suuntavaistoa lainkaan. Olimme ulkomailla joskus, kun olin 11-vuotias ja minä jouduin luotsaamaan meitä kaupungin sokkeloisilla kujilla, ja hahmotin hyvin mistä olimme tulossa, mihin suuntaan tulisi mennä ja mihin päädymme tai päätyisimme mihinkin suuntaan mennessä. Äiti oli nopeasti kaaoksessa eikä yhtään hahmottanut missä olimme ja hän olisi eksynyt lähes välittömästi. Tässä kohtaa meillä siis oli myös kartta matkassa.

Toisella kertaa kävelimme tunteja metsässä ilman aikatauluja ja ajauduimme osin metsässä, osin avohakkuualueilla, hyvin kauas ja alkoi olla jo tarve päästä takaisin mökille. Karttaa ei ollut mukana, mutta olin isossa mittakaavassa tietoinen millainen alue on ja joskus tutkinut karttaa. Vastaan tuli lopulta hiekkatie ja tiesin automaattisesti, että kun sitä tietä lähtee oikealle, se kulkee viistosti juuri siihen suuntaan, josta olimme lähteneet ja päätyy isommalle tielle, jolta pääsee takaisin mökille. Äiti alkoi kinata vastaan. Hänen mielestään olisi pitänyt lähteä kulkemaan vasemmalle tietä pitkin. Onneksi pidin pääni. Mökille päästyämme näytin hänelle kartalta, että vasemmalle kulkeminen ja tien seuraaminen olisi johtanut kauas kohti korpea ja suoraan poispäin asutuksesta, teistä ja mökistä.

Taitaa liittyä matemaattis-avaruudelliseen hahmotuskykyyn.Muutoin olen kartalla,paitsi tunneleissa,jos ne kaartavat.Ulkona hahmotan ilmansuunnat,aurinko,mistä tuulee jne.Ajattelen myös mielessäni karttaa,jos olen sen katsonut ja ottanut kiintopisteet suhteessa toisiinsa.En käytä navia kuin vain ihan uusissa kaupungeissa,joskus kiertävät liittymät sekoittavat.Maastossa en ota riskejä,esim suolla,missä ei voi luottaa kiintopisteisiin tai vesillä (jos eivät ole tuttuja).

Vierailija kirjoitti:

Minulla hyvä suuntavaisto on todellakin jonkinlaista automaattista vaistotoimintaa. En ole oikeastaan yhtään tarkkaavainen ympäristön suhteen vaan oikeastaan täysin päinvastoin. Yksityiskohdat jäävät harvoin mieleeni ellen ihan tietoisesti keksi niitä painaa mieleeni. Muutenkin laaja-alaisuus ja isojen kokonaisuuksien hallinta on minulle kognitiivinen vahvuus, yksityiskohtien havainnointi enemmänkin heikkous eli kai kyse on avaruudellisesta hahmottamisesta eikä ympäristön yksityiskohtien havaitsemisesta.

Lapsesta asti vain olen jotenkin hahmottanut ilmansuunnat niin, että tiedän missä suunnassa olen ja minne päin tulisi kulkea. Kartat kyllä puhuttelevat minua ja niitä on helppo hahmottaa eli jotenkin ajattelen ympäristöä ikään kuin kartalla, vaikka se ei olisi mukana.

Tämä on useamman kerran näkynyt esimerkiksi äitini kanssa liikkeellä ollessa. Hänellä nimittäin ei ole suuntavaistoa lainkaan. Olimme ulkomailla joskus, kun olin 11-vuotias ja minä jouduin luotsaamaan meitä kaupungin sokkeloisilla kujilla, ja hahmotin hyvin mistä olimme tulossa, mihin suuntaan tulisi mennä ja mihin päädymme tai päätyisimme mihinkin suuntaan mennessä. Äiti oli nopeasti kaaoksessa eikä yhtään hahmottanut missä olimme ja hän olisi eksynyt lähes välittömästi. Tässä kohtaa meillä siis oli myös kartta matkassa.

Toisella kertaa kävelimme tunteja metsässä ilman aikatauluja ja ajauduimme osin metsässä, osin avohakkuualueilla, hyvin kauas ja alkoi olla jo tarve päästä takaisin mökille. Karttaa ei ollut mukana, mutta olin isossa mittakaavassa tietoinen millainen alue on ja joskus tutkinut karttaa. Vastaan tuli lopulta hiekkatie ja tiesin automaattisesti, että kun sitä tietä lähtee oikealle, se kulkee viistosti juuri siihen suuntaan, josta olimme lähteneet ja päätyy isommalle tielle, jolta pääsee takaisin mökille. Äiti alkoi kinata vastaan. Hänen mielestään olisi pitänyt lähteä kulkemaan vasemmalle tietä pitkin. Onneksi pidin pääni. Mökille päästyämme näytin hänelle kartalta, että vasemmalle kulkeminen ja tien seuraaminen olisi johtanut kauas kohti korpea ja suoraan poispäin asutuksesta, teistä ja mökistä.

Minulla oli saman suuntainen kokemus lapsena. Olimme veljeni ja äitini kanssa tunturissa ja sää heikkeni nopeasti ja näkyvyys putosi kymmeniin metreihin. Äitini olisi lähtenyt täysin väärään suuntaan, mutta veljeni kanssa löysimme helposti takaisin oikeaan suuntaan. Onneksi äiti tuolloin uskoi nuoria teinipoikia.

Metsässä pärjään, koska väkisinkin kiinnitän huomiota ympäristöön. Täytyy katsoa mihin astuu ja haeskella katseella sopivaa reittiä. Kaupungissa eksyn helposti. Olen varmaan niin omissa ajatuksissani.

Vierailija kirjoitti:

Metsässä pärjään, koska väkisinkin kiinnitän huomiota ympäristöön. Täytyy katsoa mihin astuu ja haeskella katseella sopivaa reittiä. Kaupungissa eksyn helposti. Olen varmaan niin omissa ajatuksissani.

Minä varmasti eksyisin metsään, kaikki puut näyttää samanlaiselta, ja metsä muutenkin semmoista epämääräistä ryteikköä, että en huomaisi sieltä varmasti mitään erityisiä maamerkkejä, joiden perusteella suunnistaa.

En ymmärrä sitäkään kun jotkut väittää suunnistavansa auringon mukaan, no aurinkohan nousee idästä ja laskee länteen, ja siinä päivällä kiertää siis eri paikkaan taivaalla, silloinhan kiertää ainakin puolen ympyrän jos aamulla lähtee seuraamaan aurinkoa ja kulkee sen perässä iltaan asti? Tai jos tiedostaakin tämän, miten "lukita" suunta esim. suoraan etelään, kun ihmisellä on kuulemma muutenkin taipumus rueta kiertämään kehää?

"Tunnen" ilmansuunnat koko ajan.

Kartta mielessä noin kuvana,myös ilmansuunnat.Matemaattisavaruudellista hahmottamista,mutta myös kokemusta. Gps ei ole luotettava kaikkialla,mutta ei kyllä suuntavaistokaan.Tunnelit hankalia hahmottaa,joskus myös kaarevat kadut tai liittymät..sama rakennusten sisällä.

Mä hahmotan tilat ja paikat 3D-kuvana lintuperpektiivistä. Joskus metsät ja kadut myös karttana. Eli nään kuvia päässäni. Toimii. En juuri eksy missään.

Vierailija kirjoitti:

Suuntavaistossa on eittämättä paljon elämässä nuorena opittuakin. Kasvoin onneksi vielä sellaisena aikana 1970-80 luvulla jolloin lapset päästettiin metsään vapaasti keskenään eikä käsitettä "chopper parenting" (suom. "helikopterivanhemmuus") oltu vielä onneksi keksittykään. Lähimetsäkin pienehkön kaupungin laidalla ulottui ainakin 4-5km eteenpäin muutamaa metsäautotietä lukuunottamatta. Sinne sitten kavereiden kanssa lähdettiin aina kun oli vapaata, kesäisin usein koko päiväksi ja tultiin takaisin vasta kun alkoi pimentyä. Majoja rakennettiin, opittiin käyttämään puukkoa/retkikirvestä, ampumaan ilmakiväärillä ja tekemään nuotioita. Eikä onnistuttu ihme kyllä saamaan aikaan ainuttakaan metsäpaloa eikä ketään tultu ambulanssilla koskaan hakemaan. Ja aina löydettiin iltaisin kotiin.

Suuntavaistoon tämä liittyy sikäli jottei meillä koskaan ollut kunnon karttaakaan joten opittiin katsomaan kiintopisteitä ja paikat opittiin nopeasti. Jollain oli välillä kompassikin muttei kunnon karttoja, puhelinluettelon kartoista näki sentään ilmansuunnat. Myöhemmin koulu/armeija-aikana saadut oikeat kartat oli suorastaan luksusta. En ole sittemmin eksynyt etelä-Suomen metsissä, joissain keski-Suomen metsissä parempi karttakin on jo tarpeen. Kompassia tarvitsen vasta Jyväskylästä pohjoiseen kunhan kartta on edes siedettävä. Mutta auta armias niitä monia pelkästään betoniviidakossa kasvaneita joita näin armeijassa... eihän niitä olisi uskaltanut päästää pois soratieltäkään ilman opasta :(

GPS'ää olen satunnaisesti käyttänyt muttei siihen voi luottaa varsinkaan peitteisessä maastossa huonolla kelillä. Kaiken lisäksi moisesta loppuu akku aina jos sen varaan henkensä uskoisi.

M54

Hyvä kirjoitus. Hienosti kehuit itseäsi. Pelkäsin hetken, että et vähättele muita, mutta tulihan se sieltä, kuten ikäisesi pölvästin kuuluukin tehdä. Hienoa!

Miehillä ja poikalapsilla on parempi suuntavaisto. Naisilla on toisenlaisia vahvuuksia. Älyn kanssa sillä ei ole tekemistä.

Minä pysyn parhaiten kartalla jos olen nähnyt alueen kartan. Tavallaan piirrän mielessäni reittiä kartalle koko ajan. Mutta kyllä aika hyvin hahmotan vaikkei karttaa olisikaan, paremmin kaupungissa kuin metsässä. Varmaan sitä just tulee painettua mieleen käännösten määrä, kadunnimet, maamerkit, vaikkei sitä aktiivisesti ajatellen teekään. Lisäksi se, että on koko ajan tietoinen ilmansuunnista, auttaa hahmottamaan minne pitää mennä.

Sanoisin, että kun on hyvä sisäinen suuntavaisto, nimenomaan ei tarvitse hirveästi keskittyä maamerkkeihin tai ympäristön havainnointiin.

Kuten moni muukin jo vastannut, minä vain jotenkin tiedän, missä olen ja minne olen menossa. 

Google Mapsista katson uuden reitin ennen lähtöä, ja sitten reittiä toteuttaessani jotenkin vaan muistan sen ja osaan sijoittaa itseni sinne mielessäni niin, että vain äärimmäisen harvoin joudun kesken matkaa avaamaan kännykän ja tarkistamaan suuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Miehillä ja poikalapsilla on parempi suuntavaisto. Naisilla on toisenlaisia vahvuuksia. Älyn kanssa sillä ei ole tekemistä.

Ehkä keskimäärin. Mutta kirjoitin yllä olevan vastauksen ja olen nainen, jolla on hyvä suuntavaisto.

Vierailija kirjoitti:

Minulla hyvä suuntavaisto on todellakin jonkinlaista automaattista vaistotoimintaa. En ole oikeastaan yhtään tarkkaavainen ympäristön suhteen vaan oikeastaan täysin päinvastoin. Yksityiskohdat jäävät harvoin mieleeni ellen ihan tietoisesti keksi niitä painaa mieleeni. Muutenkin laaja-alaisuus ja isojen kokonaisuuksien hallinta on minulle kognitiivinen vahvuus, yksityiskohtien havainnointi enemmänkin heikkous eli kai kyse on avaruudellisesta hahmottamisesta eikä ympäristön yksityiskohtien havaitsemisesta.

Lapsesta asti vain olen jotenkin hahmottanut ilmansuunnat niin, että tiedän missä suunnassa olen ja minne päin tulisi kulkea. Kartat kyllä puhuttelevat minua ja niitä on helppo hahmottaa eli jotenkin ajattelen ympäristöä ikään kuin kartalla, vaikka se ei olisi mukana.

Tämä on useamman kerran näkynyt esimerkiksi äitini kanssa liikkeellä ollessa. Hänellä nimittäin ei ole suuntavaistoa lainkaan. Olimme ulkomailla joskus, kun olin 11-vuotias ja minä jouduin luotsaamaan meitä kaupungin sokkeloisilla kujilla, ja hahmotin hyvin mistä olimme tulossa, mihin suuntaan tulisi mennä ja mihin päädymme tai päätyisimme mihinkin suuntaan mennessä. Äiti oli nopeasti kaaoksessa eikä yhtään hahmottanut missä olimme ja hän olisi eksynyt lähes välittömästi. Tässä kohtaa meillä siis oli myös kartta matkassa.

Toisella kertaa kävelimme tunteja metsässä ilman aikatauluja ja ajauduimme osin metsässä, osin avohakkuualueilla, hyvin kauas ja alkoi olla jo tarve päästä takaisin mökille. Karttaa ei ollut mukana, mutta olin isossa mittakaavassa tietoinen millainen alue on ja joskus tutkinut karttaa. Vastaan tuli lopulta hiekkatie ja tiesin automaattisesti, että kun sitä tietä lähtee oikealle, se kulkee viistosti juuri siihen suuntaan, josta olimme lähteneet ja päätyy isommalle tielle, jolta pääsee takaisin mökille. Äiti alkoi kinata vastaan. Hänen mielestään olisi pitänyt lähteä kulkemaan vasemmalle tietä pitkin. Onneksi pidin pääni. Mökille päästyämme näytin hänelle kartalta, että vasemmalle kulkeminen ja tien seuraaminen olisi johtanut kauas kohti korpea ja suoraan poispäin asutuksesta, teistä ja mökistä.

Myös minulla on ihan samantyyppisiä lapsuudenkokemuksia. Jo alakoululaisena opastin perhettä ulkomailla, kun oltiin äitini johdolla liikenteessä. Olen perinyt isäni suuntavaiston, hänellä on hyvä. Mutta ennen kuin joku menee stereotyypittämään, me kaikki perheen lapset olemme tyttöjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehillä ja poikalapsilla on parempi suuntavaisto. Naisilla on toisenlaisia vahvuuksia. Älyn kanssa sillä ei ole tekemistä.

Ehkä keskimäärin. Mutta kirjoitin yllä olevan vastauksen ja olen nainen, jolla on hyvä suuntavaisto.

Juu kyllä minullakin on paljon parempi suuntavaisto kuin miehelläni. Toki keskimäärin voi ollakin noin, oletan että suuntavaisto liittyy vahvasti avaruudelliseen hahmotuskykyyn muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Metsässä pärjään, koska väkisinkin kiinnitän huomiota ympäristöön. Täytyy katsoa mihin astuu ja haeskella katseella sopivaa reittiä. Kaupungissa eksyn helposti. Olen varmaan niin omissa ajatuksissani.

Minä varmasti eksyisin metsään, kaikki puut näyttää samanlaiselta, ja metsä muutenkin semmoista epämääräistä ryteikköä, että en huomaisi sieltä varmasti mitään erityisiä maamerkkejä, joiden perusteella suunnistaa.

En ymmärrä sitäkään kun jotkut väittää suunnistavansa auringon mukaan, no aurinkohan nousee idästä ja laskee länteen, ja siinä päivällä kiertää siis eri paikkaan taivaalla, silloinhan kiertää ainakin puolen ympyrän jos aamulla lähtee seuraamaan aurinkoa ja kulkee sen perässä iltaan asti? Tai jos tiedostaakin tämän, miten "lukita" suunta esim. suoraan etelään, kun ihmisellä on kuulemma muutenkin taipumus rueta kiertämään kehää?

Pitää tietää mistä päin aurinko mihinkin aikaan paistaa. Ja onhan sitä luonnossa merkkejä mistä voi päätellä etelän. Vaatii varmasti paljon harjoitusta että ihan suoraan etelään pystyy kulkemaan ilman kompassia, mutta suurinpiirtein-suunnat hahmottaa kyllä.

Suuntavaistoni ei toimi ollenkaan, melkein aina lähtisin juuri päinvastaiseen suuntaan kuin pitäisi.

Metsässä kulkiessa katson menomatkalla mistä suunnasta aurinko paistaa (esim vasemman kyljen puolelta tai edestä). Sen perusteella osaan takaisin: auringon pitää jäädä vastakkaiselle puolelle. Usein joudun turvautumaan kännykän karttapalveluun, vieraissa paikoissa aina.

Hyvä kysymys. Mulla on hyvä suuntavaisto. En mielestäni paina mieleen mitään maamerkkejä. Sen sijaan piirrän automaattisesti mieleeni reittiä suunnan mukaan. En mieti yhtään ilmansuuntia, mutta tiedän koko ajan, pitääkö kävellä vasemmalle, oikealle tai suoraan sen mukaan, mihin olen menossa. Kummallista oikeastaan. Lähinnä kuljen metsissä, lähden useinkin tuntemattomaan metsään ja aina olen löytänyt takaisin.

Vierailija kirjoitti:

En tietoisesti paina mitään mieleen, mutta omaan eideettisen muistin josta on paljon hyötyä pienten yksityiskohtien mieleenjäämisessä. Minulla on erinomainen spatiaalinen hahmotuskyky, ja mikä tärkeintä: aistini ovat koko ajan avoinna pienimmillekin muutoksille ympäristössä.

Olen havainnut, että huonolla suuntavaistolla varustetut ihmiset ovat hiukan höpsöjä puusilmiä. He eivät huomaa pieniä yksityiskohtia ja ovat enemmän kiinnostuneita muista ihmisistä ja tunteistaan kuin ympäristöstään.

Huono suuntavaisto ei välttämättä tarkoita kiinnostusta ihmisiin mutta usein kyllä sellaista omiin ajatuksiin uppoamista ja haaveilua. Einsteinilla oli tiedetysti surkea suuntavaisto ja hän varmasti oli paljon omissa ajatuksissaan. Itse en ole mikään Einstein mutta taiteellinen ja haaveileva luonne olen, huomaan ympäristössä tavallaan epäolennaisia asioita ja samalla pohdin omiani. Minulla on tapana sanoa että jos pyörähdän ympäri niin en enää tiedä missä olen. Vaikka yrittäisin kovasti keskittyä reitteihin niin pian taas tahtomattani katselen vesipisaroita lehtien päällä ja unohdan painaa reitin mieleeni.

Mulla on hyvä suuntavaisto enkä havainnoi ainakaan tietoisesti ympäristöä. Joissain ostoskeskuksissa menee suuntavaisto kyllä sekaisin, kai siksi että siellä on niin paljon pieniä käännöksiä. Mutta muuten olen hyvin perillä. Vahvuuteni on myös matematiikka, en tiedä liittyvätkö nämä toisiinsa.