Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?

En kerro koskaan työpaikan kahviporukassa perheeni murheista tai sairauksista!

Muut levittelevät miestensä ja lastensa kaikki syyhyt, visvat ja mielenterveysongelmat. Olisi perheenjäseniäni kohtaan väärin jos he joskus hakisivat vaikka tänne töihin (iso yritys) ja vastapuolella oleva haastattelija tietäisi, että jaahas...onkohan Lissukan visva jo parantunut 😱

Kuvittelevat siis, että meillä ei koskaan sairasteta ja ovat varmaan kateellisia?

Vierailija kirjoitti:

En kerro koskaan työpaikan kahviporukassa perheeni murheista tai sairauksista!

Muut levittelevät miestensä ja lastensa kaikki syyhyt, visvat ja mielenterveysongelmat. Olisi perheenjäseniäni kohtaan väärin jos he joskus hakisivat vaikka tänne töihin (iso yritys) ja vastapuolella oleva haastattelija tietäisi, että jaahas...onkohan Lissukan visva jo parantunut 😱

Kuvittelevat siis, että meillä ei koskaan sairasteta ja ovat varmaan kateellisia?

Eikö ole huvittavaa :D Jotkut ihmiset oikein vapisevat innostuksesta kuulla muiden ongelmia ja haasteita. Heille leviää vain hymy kasvoilla ja silmät kirkastuu, kun kuulevat että lapsesi sairas tai hänellä muita haasteita, parisuhteessasi ongelmia tms. Näille ihmisille esitän tahalteen että kaikki on mitä erinomaisemmin!

Mieheni pitää kulissia pystyssä, eikä ole pystynyt kertomaan vanhemmilleen eikä sisaruksilleen, että on sairastunut masennukseen ja sen lisäksi jättänyt perheensä = minut ja lapsemme. Olimme yhdessä 28 vuotta ja mies on nyt asunnut muualla reilu 3 kk. Mies ja suku ovat läheisiä, eikä silti pysty kertomaan totuutta.

Omat lähimmät tietää, mutta en voi instagramissa tai missään mainita asiasta.

Nyt on soppa syntymässä kun täytän pyöreitä 50v, outo tilanne. Näillä näkymin en ole juhlimassa laisinkaan, mutta kyllä miehen vanhemmat synttärini muistaa. Äh, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esitän normaalia, vaikka en ole. Olen ahdistunut ja masentunut ja väsynyt elämään kahden erityisnuorten kanssa. Tuntuu, että olen vankilassa, josta ei ole ulospääsyä, vaikka lapset ovat jo isoja, toinen peräti aikuinen.

Mulla sama, esitän koko ajan vaikka olen niin rikki ja hajalla tähän erityisarkeen. Olen täysin hukannut itseni, niin kauan mennyt ettei ole päässyt edes suihkuun rauhoittumaan. Lapseton työkaveri kysyi kerran mitä harrastan. Tuijotin vaan ja en edes tiennyt miten reagoida. Harrastan? Yritän käydä vessassa ovi kiinni toisinaan. Aamulla ekana illalla vikana tätä samaa sekoilua. Olen niin loppu. En ole enää minä, en tiedä mikä olen. T. Aiempi, en muista numeroa.

Tsemppiä. Sekoilu kuulostaa juuri siltä, mitä meidänkin elämä oli, kun lapset olivat pienempiä. Voisinpa luvata, että asiat helpottuvat, mutta omalla kohdallani niin ei ole käynyt, vaan ongelmat ovat johtaneet toisiin. No, eihän täältä kukaan hengissä selviä, mutta jos joskus helpottaisi edes vähän.

Kulissit on kunnossa - erinomaiset suorastaan. Liisattu iso Bemari, huippuasunto huippu sijainnilla (vuokra) ja kalusteet velaksi, talous nitisee ja kitisee aivan viimeisillään. 

Luottokortit, aktiivirahat ja pikkuvipit tapissa, vanhemmilta lainattu kaikki mitä irti lähtee ja enemmänkin - takaisin maksusta ei tietoakaan pyhistä lupauksista huolimatta.

Ulospäin olemme erittäin hyvin toimeentuleva, kalliisti pukeutuva tyylikäs pariskunta ja korttitalo on sortumassa näillä hetkillä - ehkä seuraava kuunvaihde on se lopullinen niitti.

Auttaako tämä täällä avautuminen, ei varmaan yhtään. Ensi yönä taas valvotaan aamuyön pimeinä tunteina ja murehditaan puhumattomina sitä, miten tässä näin on käynyt ja missä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen. Voi kun voisi kääntää kelloa taaksepäin, tekisimme (ainakin minä tekisin) asiat toisin.

Vaimo ei tietenkään tiedä koko totuutta, vaikka hieman ounastelee, että kaikki ei ole Ok. Mutta Jooga-matka portugaliin on kuitenkin tärkeämpänä listalla - kyllä se mies klaaraa, aina se on klaarannut.

Olen hakenut pitkään muita työpaikkoja. Olen ihan kypsä ja valmis lähtemään heti kun pääsen muualle. Työpaikalla minun uskotaan olevan niitä, jotka lähtee vasta eläkkeelle jäädessään. Aika paljon joudun tasapainoilemaan, koska en halua suosittelijoita nykyisestä paikastani.

Näytän naapurien kesken ja vaikutan tosi tosi tyhmältä ja ailahtelevalta vaikka olen todellisuudessa viisas, älykäs, nokkela, määrätietoinen,

Vierailija kirjoitti:

Raha-asioissa. Ihmiset yleisesti luulevat minun olevan varakas, mutta todellisuus on aivan toista.

Tämä! Niukin naukin tulee kuukauden toimeen. Saan soviteltua päivärahaa ja asumituksea enkä ole edes ulosotossa.

Up

Ystäväkulissia pidän yllä jonkin verran.

Ensinnäkin paras ystäväni on pitkäaikainen, tutustuttu lähes 30 vuotta sitten nuorina. Eri puolilla Suomea asutaan ja parin vuoden välein tavataan. Minun jutuissani hän on läheisempi kuin on vuosiin enää ollutkaan. Eikä se niin ole, ettei hän pitäisi yhteyttä, vaan en minäkään. Soitellaan muutama puhelu vuodessa, lähetetään joulupaketti toisillemme. Kuulumiset päivitetään kunnolla vain parin vuoden välein, kun tavataan.

Tällä paikkakunnalla minulla on vain kaksi, joita voi edes kutsua ystäviksi. Tuttavia on paljon, mutta pinnallista heidän kanssa. Esim. pari jumppakaveria, joiden kanssa joskus myös lenkkeillään ja yksi tuttavaporukka, joiden kanssa kesällä välillä grillataan tai käydään terassilla kerran kesässä. Ei puhuta mitään syvällisiä. Töissä ei ole yhtään ystävää, pelkkiä työkavereita. Mukavaa porukkaa, mutta tietty etäisyys on.

En tiedä, miksi annan ihmisille kuvan, että on paljon ystäviä. Siis jos tulee puhetta. Naapuri sanoi joskus, että hänellä on vain kaksi ystävää. Hämmästelin sitä. Sitten myöhemmin aloin miettiä, montako sellaista minulla on, joita voi kutsua ystäväksi. Ei monta, vaikka tunnen paljon ihmisiä. Ehkä en ole helposti ystävystyvää tyyppiä.

Että pitäisin työstäni johtaa tiimiä jolla on motivaatio ollut jo vuosia kadoksissa. 

Vierailija kirjoitti:

Näytän naapurien kesken ja vaikutan tosi tosi tyhmältä ja ailahtelevalta vaikka olen todellisuudessa viisas, älykäs, nokkela, määrätietoinen,

Tuttua tuokin. Meillä oli naapuri, joka näki minun pahimmat puolet aina! Kerran kirosin ripustaessani lakanaa. Naapuri oli 5 metrin päässä pihallaan. Syy kiroiluun oli katkennut kynsi, mutta ei hän sitä voinut tietää. Kesällä minulta repesi kangashousut takapuolesta. Kipitin autosta takaperin kotiovelle. Naapuri kulki juuri pihan ja auton ohi.

Huusin pihalla koiraa, joka oli meillä hoidossa. Eino (nimi muutettu), Einooo, tänne Einoooo. Naapuri tuli omalta pihalta kysymään, onko poika hukassa. Sanoin, että on, osaakohan tulla takaisin. Naapuri tarjosi apua etsintään ja sanoin, että ei tarvitse, kyllä se takaisin tulee syömään viimeistään. Mieheni nauroi katketakseen illalla, että nyt se luulee meidän pojan nimen olevan Eino ja että minä olen laskenut pojan karkuun. Meidän poika oli silloin vasta noin 1,5-2 vuotta, eikä ollut saman niminen kuin hoitokoira.

Meidän poika teki oman osansa hämmennyksestä. Katsoi pienenä jotain vanhaa elokuvaa, jossa sanottiin, että nyt tuli pojille selkäsauna. Se oli niin hauska juttu, että poika hoki sitä pihalla leikkiessään monta päivää. Naapuri oli laittamassa nurmikon kylvöä ja meidän poika kävi tomerana uhkailemassa, että nyt tuli naapulille selkäsauna.

Naapuri on vaihtunut. Olen yrittänyt pitää huolta, ettei tämä uusi saa minusta tai meistä kummallista käsitystä.

Töissä on kulissi, että syön terveellisesti. Se on syntynyt siitä, kun pidin vuosi sitten kasviskuukauden. Monet työkaverit kiinnitti huomiota ruokailuuni. Nyt en kehtaa mitään lenkkimakkaran pätkää siellä edes lounasrasiasta esiin kaivaa. Ei huvita, että joutuisi selittelemään, mitä tässä ruokavaliossa on tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Siinä että mun elämässä on myös henkinen puoli. Aistin energioita, näen ja koen asioita jotka valtavirrasta menee jonnekin paranormaali/huuhaakategoriaan. En voi jakaa tätä perheeni, sukulaisteni tai ystävieni kanssa, ei tarvinne avata sen enempää miksi. Menee tämä näinkin, mutta kyllä se sisimmässä tekee kipeää että ei voi olla avoimesti oma itsensä tulematta torjutuksi ja kohtaamatta skeptisyyttä. Vaikka ymmärrän kyllä vastustuksen, ei näitä varmaan voi ymmärtää muuten kuin omakohtaisesti.

Huikeaa, voi kun näistä puhuttaisiin enemmän. Minullakin on kokemuksia, joita ei voi selittää järjrllä, mutta asiat ovat vaintodella tapahtuneet niin kuin ns tiesin, ja muita vastaavia. En oletaipuvainen hörhöilyyn,ja siksi olen jonkun verran varovainen puhumaan näistä. Mutta olisi upeaa kuulla muiltakin vastaavista. Mistä jäämme paitsi, kun emme ota selvää, mitä tuo edes on, ja mitä kaikkea voisimme siitä oppia kun yskaltaisimme tieteellinen järki mukana pitäen puhua näistä avoimesti?

Esitän normaalia ihmistä töissä. Oikeasti olen mt- ja päihdeongelmat kokenut ja koko ajan on tunne että olen aivan erilainen ihminen.

Esitän ystäville, että olen ihan normaali aikuinen vaikka olen yli 30-v neitsyt.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tämän hetken asia, mutta haluan kertoa varoittavana esimerkkinä. Tulin nuoruuden avoliitossa jätetyksi täysin yllättäen. Oltiin seurusteltu 4 vuotta, joista yli puolet asuttu yhdessä. En kertonut kenellekään, en yhdellekään ihmiselle, koska koko jättämisjuttu tuntui niin uskomattomalta ja absurdilta. Se hävetti ja pelotti, myös jollain tavalla tuntui kaukaiselta kuin olisi pelkkä huhu.

Ajattelin, että korjaan välit. Tein avopuolison herkkuruokia, astelin alasti ympäri kämppää, kirjoitin kirjeitä, joissa pyysin anteeksi kaikkea, vaikken tiennyt, millä tavalla olisin edes loukannut.

Kun vanhempani tulivat kylään alkukesästä, esitin, että avopuoliso on kavereiden kanssa reissussa. Hän oli silloin jo muuttanut pois. Parhaalle ystävälleni kerroin, että hän on vain väliaikaisesti muuttanut toiseen osoitteeseen, mietitään meidän jatkoa. Se meni niin pitkälle, että aloin itsekin uskoa, että tulee takaisin. Semmoinen itsesuggestio tapahtui.

En tiedä vieläkään, muuttiko hän oikeasti pois maaliskuussa vai huhtikuussa, mahdollisesti vasta toukokuun alussa, enkä ole sitä häneltä kehdannut kysyä. Se pyyhkiytyi pois muistista. Ainakin on maksanut vielä huhtikuulta osuutensa vuokrasta, koska olen tiliotteelta myöhemmin tarkastanut, mutta se taas ei kerro mitään, koska saatoimme sopia niin, että maksaa, vaikka ei asu enää. Ainakin siitä oli puhetta.

Luultavasti se oli elokuuta, kun ensimmäisen kerran kerroin ihmisille, että ei asuta enää yhdessä. Silloinkin siinä oli vielä toivon siemen, koska lisäsin kaikille, että ei silti tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ehkä vielä joku päivä palataankin saman katon alle. Minun äitini sanoi silloin syksyllä, että kai minä olen tajunnut, ettei me palata saman katon alle, jos ei pidetä enää mitään yhteyttä. Kyllä me yhteyttä pidettiin kuitenkin, ainakin jonkinlaista. Lähinnä sellaista, että minä kysyin häneltä tekstarilla, kuinka hän voi ja onko elämässä kaikki hyvin. Hän vastasi siihen, että kaikki kunnossa, miten itselläsi. Minä vastasin, että kaikki kunnossa, mutta on kova ikävä häntä. Ja siihen hän ei vastannut enää. Näitä samantyyppisiä viestiketjuja oli useita ja säilytin niitä tallessa monta vuotta ja kaivoin ikävissäni esille.

Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin olen eri liitossa ja meillä yhteiset lapset. Uskoisin olevani vahvempi nykypäivänä, jos tulisin jätetyksi. Ei kannata salata, oman mielenterveydenkään takia.

Yääh voi sinua raukkaa 😭

Hienoa kuulla, että asiat ovat nyt hyvin! Olet vahva!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kerro koskaan työpaikan kahviporukassa perheeni murheista tai sairauksista!

Muut levittelevät miestensä ja lastensa kaikki syyhyt, visvat ja mielenterveysongelmat. Olisi perheenjäseniäni kohtaan väärin jos he joskus hakisivat vaikka tänne töihin (iso yritys) ja vastapuolella oleva haastattelija tietäisi, että jaahas...onkohan Lissukan visva jo parantunut 😱

Kuvittelevat siis, että meillä ei koskaan sairasteta ja ovat varmaan kateellisia?

Eikö ole huvittavaa :D Jotkut ihmiset oikein vapisevat innostuksesta kuulla muiden ongelmia ja haasteita. Heille leviää vain hymy kasvoilla ja silmät kirkastuu, kun kuulevat että lapsesi sairas tai hänellä muita haasteita, parisuhteessasi ongelmia tms. Näille ihmisille esitän tahalteen että kaikki on mitä erinomaisemmin!

Daaa..siitä saa vertaistukea omaan elämäänsä. Kannattaa joskus kokeilla.

Vaikutan täysin holtittomalta luuserilta ulospäin, jolla on elämänhallinnan ongelmia.

Olen täysin velaton, luottotiedot puhtaat, asun ydinkeskustassa, en polta, syön terveellisesti, sukanvarressa viisi tonnia, aamuvirkku joka nousee aina töissäkäyviä naapureita ennen.

Mutta pitkäaikaistyötön tosiaan kyllä juu, ja vaatteet on mitä on, mitä nyt uffista aina mukaan tarttuu.

esitän töissä että olen kaikin puolin kunnollinen ihminen. oikeasti olen sairastanut syömishäiriötä 25 vuotta, olen masentunut, vihaan työtäni. esitän myös yhtä köyhää kuin työkaverit on ettei kellekään tule paha mieli tai kateutta.