Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?

Vierailija kirjoitti:

Esitän miehelleni että BDSM on tosi kivaa ja olen ihan innoissani hänen ajatuksestaan että minun pitää olla myös muiden miesten kanssa. Oikeasti BDSM on mulle pakkopullaa hänen mielikseen ja olen onnistunut vetkuttamaan (kiitos korona!) jo pitkään muiden miesten tapaamista. Mutta nyt hän vie meidät alan bileisiin ja siellä sitten pitäisi jonkun kanssa puuhastaa. Ehkä mulla on silloin menkat.

Ehkä sun kannattaa oppia kertomaan omista tunteista ja toiveista ihan avoimesti ja rehellisesti, niin elämä on helpompaa. Kuulostat juuri tyypilliseltä "narsistin" uhrilta kun totuus on vain se, että olet itse alistunut kaikkeen etkä osaa pitää puoliasi.

Ihan en revittele avoimesti kaikille, minkälainen lapsuuteni oli vanhempieni seurassa. He ovat sodanjälkeistä sukupolvea, mutta edelleen elossa. Omat ystäväni tietävät ja muutamat serkut. Kaiken olen kirjoittanut ylös. Kysyttäessä kerron, mutta en välttämättä mene tarjoamaan mehukkaita paloja. 

Esitän, että olen pirteä ja aikaansaava, vaikka olen oikeasti ihan vetelä. Pakko pitää sossun takia naamiota, vaikka se itsessään väsyttää ja ahdistaa.

Esitän kavereilleni etten tiedä mitään silakkayhdistyksestä vaikka ystäväni on sen puheenjohtaja.

Ennen eläkkeelle jäämistä olin esimiehenä työpaikassa, missä iso pomo kehui työkaveria koko ajan ja tämä työkaveri haukkui kaikkia muita työntekijöitä ja arvosteli myös pomoa. Ja kaikki tietysti aina selän takana. Hän halusi kiihkeästi olla ystäväni, mutta en pitänyt hänestä yhtään. Teeskentelin olevani kaveri, mutta viimeisen työpäivän jälkeen en ole halunnut olla missään tekemisissä hänen, enkä kenenkään muunkaan työkaverin kanssa ja miksi pitäisikään. Se työpaikka oli muutenkin ihan paska.

Esitän etten ole tajunnut että eräs kurssikaveri on ihastunut minuun. Ollaan molemmat tahoillamme varattuja enkä halua mitään draamaa mutta kyllähän se oikeasti vähän imarteleekin tuommoinen.

Pidän visusti salassa sen että sisällöistä asuu pelottava luuranko. Olen nähnyt siitä kuvia lääkärin vastaanotolla

Käytännössä elän kaksoiselämää. En jaksa enkä halua kertoa töissä tai edes useimmille kavereille millaista meillä on kotona erityislapsen kanssa. Olen töissä iloinen ja pirteä, järkkään kivoja toimistojuttuja ja kyselen viikonloppukuulumiset. Todellisuudessa olen masentunut ja keikun burnoutin rajalla mutten niinkään töistä vaan perhe-elämästä. Miehen kanssa ollaan ajauduttu täysin sotajalalle raskaassa arjessa ja siedämme toisiamme lähinnä pakon edessä. Mitään läheisyyttä tai keskustelua ei ole enää. Kaverit muistavat meidät ajalta ennen lapsia, jolloin olimme hauskoja ja sosiaalisia. Lähimmät ystävät tietää nykytotuuden ja monelle heistäkin olen lakannut jakamasta mitään kun joko ei tule vastausta tai vähättelevät asian pois voi että sellasta se lasten kanssa on. No ei ole, sulla on tavalliset terveet lapset joiden ongelmat on valovuosien päässä tästä meidän todellisuudesta.

En ole uvuosiin jaksanut nähdä ystäviä, mutta viestittelemme. Esitän aina kiireistä kun pyydetään näkemään.

Kukaan ei tiedä, että parisuhteemme on ollut jo vuosia ilman kosketusta. Viimeksi olimme sängyssä kun lapsi sai alkunsa, sitä ennen oli yli vuoden tauko. Nyt kun on lapsi ja olen käynyt juttelemassa ammattilaisella, olen tajunnut eläväni henkisen väkivallan alla. Seuraavaksi aika kerätä voimia päästäkseni oois. Ei taidakaan olla normaalia, että toinen osapuoli kieltäytyy kokonaan koskemasta tai puhumasta ja haukkuu mielisairaaksi. Etenkin silloin, kun uskalsin sanoa, miten yksinäiseksi koin oloni.

Ei tosin paljon tarvitse kuliseeka pitää, kun puhun muille ihmisille max 6 kertaa vuosi. Olen jotenkin tämän parisuhteen aikana eristäytynyt.

Parisängyssä, ettei mies ole koko ajan puuhaamassa

Kulisseissa mul on iso kulli

Elämme normaalin näköistä arkea, on hyvä työ minulla ja puolisolla. Saan pian viimeisteltyä uusimman tutkintoni ja se avaa taas uusia mahdollisuuksia. On nätti talo "lähiössä", hyvä auto ja kaunis piha. Käydään matkoilla ja vietetään perheen kesken kaikki juhlat.

Lapset menestyy koulussa ja harrastuksissa, ovat hyväkäytöksisiä ja viihtyvät myös kotona.

Minulla on paljon tuttuja ja kavereita. Töissä ja opinnoissa minusta tykätään, olen kuulemma kiva ja mukava. Joskus joku on kuulemma ihastunutkin minuun.

Mutta: olen ihan älyttömän yksinäinen, minulta puuttuu sellaisia sydän ystäviä kenen kanssa voin jakaa sieluni syvimmät mietteet. Tätä on jatkunut lapsuudesta asti, olen usein kokenut itseni ulkopuoliseksi enkä osaa solmia läheisiä ystävyyssuhteita.

Toivoisin jonkun joka lähtisi kanssani lenkittämään koiraa tai joka tulisi joskus kahville, tai pyytäisi kanssaan ulkomaille. Tai haluaisi joskus kuulla mitä minulle kuuluu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on eräs pitkäaikainen ystäväporukka, jonka ghostaamista olen harkinnut jo vuosia. Tunnen että olen kasvanut heistä täysin erilleen, meillä on aivan erilaiset arvot, keskustelunaiheet ja käsitykset hauskanpidosta. En myöskään ole oikeasti antanut heille anteeksi joitakin menneisyydessä tapahtuneita asioita enkä tunne heitä kohtaan luottamusta.

Silti pidän kulissia yllä ja teeskentelen, että minusta on kivaa heidän seurassaan.

Joo, mä tiedän sut. Jaksat aina tapaamisten jälkeen valittaa kaikille jotka jaksaa kuunnella tästä sun porukasta. Yks on liian äänekäs, toinen liian porvari, kolmas liian jämähtänyt jne..

Jätä ne ihmiset rauhaan. Opettele hyväksymään erilaisuutta ja keskity ihmisten hyviin puoliin. Myös niihin omiisi.

Paitsi että en ole kertonut kenellekään, eli en ole ainakaan tämä tuntemasi valittaja. :-) Minulla ei myöskään ole mitään kenenkään toisen elämäntapaa tai erilaisuutta vastaan.

Ei ole tämän hetken asia, mutta haluan kertoa varoittavana esimerkkinä. Tulin nuoruuden avoliitossa jätetyksi täysin yllättäen. Oltiin seurusteltu 4 vuotta, joista yli puolet asuttu yhdessä. En kertonut kenellekään, en yhdellekään ihmiselle, koska koko jättämisjuttu tuntui niin uskomattomalta ja absurdilta. Se hävetti ja pelotti, myös jollain tavalla tuntui kaukaiselta kuin olisi pelkkä huhu.

Ajattelin, että korjaan välit. Tein avopuolison herkkuruokia, astelin alasti ympäri kämppää, kirjoitin kirjeitä, joissa pyysin anteeksi kaikkea, vaikken tiennyt, millä tavalla olisin edes loukannut.

Kun vanhempani tulivat kylään alkukesästä, esitin, että avopuoliso on kavereiden kanssa reissussa. Hän oli silloin jo muuttanut pois. Parhaalle ystävälleni kerroin, että hän on vain väliaikaisesti muuttanut toiseen osoitteeseen, mietitään meidän jatkoa. Se meni niin pitkälle, että aloin itsekin uskoa, että tulee takaisin. Semmoinen itsesuggestio tapahtui.

En tiedä vieläkään, muuttiko hän oikeasti pois maaliskuussa vai huhtikuussa, mahdollisesti vasta toukokuun alussa, enkä ole sitä häneltä kehdannut kysyä. Se pyyhkiytyi pois muistista. Ainakin on maksanut vielä huhtikuulta osuutensa vuokrasta, koska olen tiliotteelta myöhemmin tarkastanut, mutta se taas ei kerro mitään, koska saatoimme sopia niin, että maksaa, vaikka ei asu enää. Ainakin siitä oli puhetta.

Luultavasti se oli elokuuta, kun ensimmäisen kerran kerroin ihmisille, että ei asuta enää yhdessä. Silloinkin siinä oli vielä toivon siemen, koska lisäsin kaikille, että ei silti tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ehkä vielä joku päivä palataankin saman katon alle. Minun äitini sanoi silloin syksyllä, että kai minä olen tajunnut, ettei me palata saman katon alle, jos ei pidetä enää mitään yhteyttä. Kyllä me yhteyttä pidettiin kuitenkin, ainakin jonkinlaista. Lähinnä sellaista, että minä kysyin häneltä tekstarilla, kuinka hän voi ja onko elämässä kaikki hyvin. Hän vastasi siihen, että kaikki kunnossa, miten itselläsi. Minä vastasin, että kaikki kunnossa, mutta on kova ikävä häntä. Ja siihen hän ei vastannut enää. Näitä samantyyppisiä viestiketjuja oli useita ja säilytin niitä tallessa monta vuotta ja kaivoin ikävissäni esille.

Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin olen eri liitossa ja meillä yhteiset lapset. Uskoisin olevani vahvempi nykypäivänä, jos tulisin jätetyksi. Ei kannata salata, oman mielenterveydenkään takia.

Sukulaisille esitän että menee ihan okei elämässä, ei mitään kummempia ja olen normaali tasapainoinen ihminen. Todellisuudessa elämäni on kehää puoli vuotta töissä-puoli vuotta saikulla uupumuksesta-puoli vuotta töissä jne. En tiedä mikä vialla, lääkärit iskevät lääkereseptejä kouraan ja sitten passittavat ulos, varmaan 5 eri diagnoosin jälkeen vieläkään ei tiedetä miksi mt-oireet palaavat. Toivon, että viiden vuoden päästä tilanteeni on tasapainoisempi ja voin olla täysipainoinen yhteiskunnan jäsen. Ei näin 24-vuotiaana viitsi kirvestä kaivoon heittää kun asiaa miettii järjen kautta.

Esitän normaalia, vaikka en ole. Olen ahdistunut ja masentunut ja väsynyt elämään kahden erityisnuorten kanssa. Tuntuu, että olen vankilassa, josta ei ole ulospääsyä, vaikka lapset ovat jo isoja, toinen peräti aikuinen.

Melkein kaikessa ja kaikille. Olen ahdistunut, koen etten osaa työtäni, lapset kuormittavat todella paljon, mies ei osallistu arkeen kuin satunnaisesti ja meillä on pahoja riitoja. Pelkään että lapsilla, varsinkin vanhemmalla, ei ole kaikki hyvin mutta en osaa auttaa. Esitän ystävilleni, työkavereilleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni että kaikki on ok. Ystäville kyllä kerron haasteita mutta en kaikkea, eivätkä he tiedä miten peloissani olen kun epäilen että kohta luhistun.

Harkitsen eroa mutta keskustelun aloittaminen miehen kanssa on liian vaikeaa. Lapsille on koulunkäyntiin haettu apua ja toivon, että myös ADHD tutkimukset alkaisivat.

Koen, että tämä kaikki on vain liikaa mutta esitän edelleen, että pärjään.

Vierailija kirjoitti:

Esitän normaalia, vaikka en ole. Olen ahdistunut ja masentunut ja väsynyt elämään kahden erityisnuorten kanssa. Tuntuu, että olen vankilassa, josta ei ole ulospääsyä, vaikka lapset ovat jo isoja, toinen peräti aikuinen.

Mulla sama, esitän koko ajan vaikka olen niin rikki ja hajalla tähän erityisarkeen. Olen täysin hukannut itseni, niin kauan mennyt ettei ole päässyt edes suihkuun rauhoittumaan. Lapseton työkaveri kysyi kerran mitä harrastan. Tuijotin vaan ja en edes tiennyt miten reagoida. Harrastan? Yritän käydä vessassa ovi kiinni toisinaan. Aamulla ekana illalla vikana tätä samaa sekoilua. Olen niin loppu. En ole enää minä, en tiedä mikä olen. T. Aiempi, en muista numeroa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tämän hetken asia, mutta haluan kertoa varoittavana esimerkkinä. Tulin nuoruuden avoliitossa jätetyksi täysin yllättäen. Oltiin seurusteltu 4 vuotta, joista yli puolet asuttu yhdessä. En kertonut kenellekään, en yhdellekään ihmiselle, koska koko jättämisjuttu tuntui niin uskomattomalta ja absurdilta. Se hävetti ja pelotti, myös jollain tavalla tuntui kaukaiselta kuin olisi pelkkä huhu.

Ajattelin, että korjaan välit. Tein avopuolison herkkuruokia, astelin alasti ympäri kämppää, kirjoitin kirjeitä, joissa pyysin anteeksi kaikkea, vaikken tiennyt, millä tavalla olisin edes loukannut.

Kun vanhempani tulivat kylään alkukesästä, esitin, että avopuoliso on kavereiden kanssa reissussa. Hän oli silloin jo muuttanut pois. Parhaalle ystävälleni kerroin, että hän on vain väliaikaisesti muuttanut toiseen osoitteeseen, mietitään meidän jatkoa. Se meni niin pitkälle, että aloin itsekin uskoa, että tulee takaisin. Semmoinen itsesuggestio tapahtui.

En tiedä vieläkään, muuttiko hän oikeasti pois maaliskuussa vai huhtikuussa, mahdollisesti vasta toukokuun alussa, enkä ole sitä häneltä kehdannut kysyä. Se pyyhkiytyi pois muistista. Ainakin on maksanut vielä huhtikuulta osuutensa vuokrasta, koska olen tiliotteelta myöhemmin tarkastanut, mutta se taas ei kerro mitään, koska saatoimme sopia niin, että maksaa, vaikka ei asu enää. Ainakin siitä oli puhetta.

Luultavasti se oli elokuuta, kun ensimmäisen kerran kerroin ihmisille, että ei asuta enää yhdessä. Silloinkin siinä oli vielä toivon siemen, koska lisäsin kaikille, että ei silti tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ehkä vielä joku päivä palataankin saman katon alle. Minun äitini sanoi silloin syksyllä, että kai minä olen tajunnut, ettei me palata saman katon alle, jos ei pidetä enää mitään yhteyttä. Kyllä me yhteyttä pidettiin kuitenkin, ainakin jonkinlaista. Lähinnä sellaista, että minä kysyin häneltä tekstarilla, kuinka hän voi ja onko elämässä kaikki hyvin. Hän vastasi siihen, että kaikki kunnossa, miten itselläsi. Minä vastasin, että kaikki kunnossa, mutta on kova ikävä häntä. Ja siihen hän ei vastannut enää. Näitä samantyyppisiä viestiketjuja oli useita ja säilytin niitä tallessa monta vuotta ja kaivoin ikävissäni esille.

Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin olen eri liitossa ja meillä yhteiset lapset. Uskoisin olevani vahvempi nykypäivänä, jos tulisin jätetyksi. Ei kannata salata, oman mielenterveydenkään takia.

Tuntuu, että ymmärrän sua. Mulla oli samanlaisia tuntemuksia. Eka poikaystävä, jonka kanssa olin edes ollut. Muutettiin saman katon alle opiskeluaikaan, mä olin 19 ja hän 20 v. Ilman mitään riitoja hän sanoi vuoden päästä, että tunteet on viilenneet ja on tunteita jotain toista kohtaan. Mä en voinut uskoa sitä.

Hän oli sit jossain vaiheessa poissa yhden viikonlopun ja mä vaan odotin kotona. Kun tuli ovesta sunnuntai-iltana, sanoi vaan, että muuttaa pois ja kysyi, aionko mä jäädä siihen vai muutanko pois. Mä en ymmärtänyt, mitä se selittää. Olin ollut raskaana pari kuukautta aiemmin ja saanut keskenmenon. Jotenkin mä ajattelin, että se on jokin hänen traumareaktio asiaan.

Mulle kävi just noin, etten aluksi puhunut kenellekään koko asiasta, että mut on jätetty. Sitten kun hän oli vienyt tavaransa pois, mä heräsin unesta. Aloin etsiä äkkiä uutta vuokrakämppää. Kävin stalkkaamassa, mihin ex muutti, ja siellä oli postilaatikossa 2 sukunimeä. Suoraan uuden naisen luo, tai tytön, koska mulle selvisi yhteisten kavereiden kautta, että se tyttö oli lukion vikalla luokalla. Onneks eivät asuneet siinä pitkään, ettei tarvinnut enää pelätä, milloin ne tulee yhdessä vastaan, kun mä satuin saamaan uuden asunnon muutaman sadan metrin päästä.

Pidän kulissia monissakin asioissa. En siksi että haluaisin esittää jotain muuta kuin mitä olen, vaan koska en koe tarpeelliseksi jakaa kaikille muille (esim uteliaille sukulaisille) omia huoliani. Antaa heidän olettaa mitä olettavat. Huvittavinta on se, että ovat sitten kateellisia ja katkeria minulle jostain mitä itse kuvittelevat omassa päässänsä. Esim täydellisestä perheestäni tai parisuhteestani, hyväpalkkaisessa työstäni tms.