Lue keskustelun säännöt.
Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?
Kommentit (595)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen toistaiseksi diagnosoimaton adhd. Esitän muille, että hallitsen jotenkin elämääni, vaikka oikeasti se on koko ajan kaaoksessa.
Sama.
Mistä tiedätte, että kyseessä on juuri adhd? Lapsuuden trauma aiheuttaa samankaltaisia oireita yms..
Näin minunkin lapseni oli jostain tiktokista katsonut, mutta tosiasia on se että hän ei satavarmasti ole traumatisoitunut täsmälleen adhd-muuneuronkirjon häiriön tyyppiseksi vauvana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kerro kuinka huonosti mulla oikeesti menee. Kaikki nyt tajuaa että menee huonosti, mutta että kuinka.
Ihan hiljattain oli ns kavereita joilta en salannut mitään, ja toivoin ja jopa pyysin apua. No eivät ole enää kavereita. Parempi että on pinnallisia kavereita joille pitää kulissia! Saan kyllä silloon tällöon jotkut hienot vermeet niskaan ja meen heidän kanssaan ravintolaan syömään. Muuten kituttaa yksin kotona t- paidassa.
Minä en myöskään saanut apua enkä tukea niiltä joita pidin ystävinäni. Nykyään esitän heille että kaikki selvisi ilman heidän apuaan, ja olen onnellisempi kuin koskaan. Läheiset sitten tietävät miten asiat oikeasti ovat.
En todellakaan anna tuollaisille käärmeille mitään syytä tuntea paremmuutta rinnallani, ja jättää minut uudelleen pulaan.
Huohh kirjoitti:
Yleensä en osallistu näihin keskusteluihin, mutta... Sen verran kopsahti, että josko nyt.
Kaikki on periaatteessa hyvin. On avioliitto, lapset, talo, lemmikki, keskiluokkaista työtä ja sosiaalisia suhteita, hyviä ystäviä jne.
Mutta en voi olla miettimättä, että asioilla on kaksi puolta. Toisaalta olen perinteinen perheenäiti, leivon, autan, hoidan kotia, käyn töissä, tapaan silloin tällöin kavereita jne. Mitään suurempaa ongelmaa ei ole.
Toiselta puolelta: Olen räpiköinyt koko aikuisen elämäni mt-ongelmien kanssa, masennusta, ahdistusta. Verenpaine alkaa keski-ikäistyessä nousta, ja olen siis ylipainoinen mt-ongelmainen ja aivan kuolemanväsynyt, vuosia sitten sp-tautikin tarttui kiusaksi (omassa suhteessa, siihen ei liity muuta kuin huonoa tuuria). Käyn terapiassa. Vaikka olen saanut siitä apua, tuntuu ettei se auta riittävästi. Onneksi on lääkkeet. Lasten kanssa on raskasta - rakastan heitä yli kaiken, mutta he ovat nuoria ja energisiä, kenties hieman adhd-piirteisiä ja mietin jatkuvasti tarvitsemmeko jotain lisäapua (koulusta jo haettu ym), pitäisikö lapsia tutkia enemmän, vai antaa heidän kasvaa rauhassa, olenko riittävä vanhempi vai näkyvätkö oman jaksamiseni ongelmat paljonkin lapsille.
Ja huomaan pysähtyväni miettimään, mikä osa tästä on minä, mikä on kulissia. Ja vaikka nämä kaikki asiat ovat totta, voivatko ne olla totta samaan aikaan. Mulla on vaikeuksia yhdistää näitä puolia itsessäni. Vihaan sitä, jos annan valheellisen kuvan itsestäni jonkinlaisena keskiluokkaisena perusmammana jolla ei ole suurempia ongelmia - haluaisin, että asioista puhuttaisiin rehellisesti ja että voisin yhdistää nämä kaksi puolta itsessäni avoimesti. Toisaalta en halua myöskään jumittua vain ongelmaiseen kuvaan itsestäni, sillä paljon hyvääkin tässä on.
Ja mietin, ajattelevatko muutkin elämästään tähän tapaan, vai onko tämä muille jotenkin helpompaa? Nysväänkö aivan turhaan?
Kohdallasi kyse ei ole kulissista, vaan erilaisista rooleista mitä et osaa kantaa. Oletko varma ettei sinulla ole neurologista poikkeavuutta? Se nimittäin selittää tuon että väsyy rooleihin, ja että niitä on vaikeaa pitää yllä. Jokainenhan on eri rooleissa eri tilanteissa, on lapsen rooli, vanhemman rooli, sisaruksen rooli, ystävän rooli, työntekijän rooli jne. Adhdp-piirteiselle näitä rooleja on joksus mahdotonta pitää yllä, ja se joka yrittää, väsyy siihen yrittämiseen kun ei koskaan voi olla oma itsensä, ja se joka ei yritä, on muiden silmissä hassu ja outo.
Vierailija kirjoitti:
Työpaikan vihreiden nuorten keskuudessa jätän lihan syönnin pois, mutta kotona ja yksin lounaalla syön lihaa ja mäkkäriä.
Samantyyppistä. Riippuu seurasta mitä syön, ja mitä juon. Vedän myös huolella röökiä jos seura on oikea. Jos tupakointia paheksutaan, en tietenkään polta.
Esitän sukulaisille vähävaraisempaa, kuin olen, ettei ala se kateus-kitinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsin seuraa netistä tumputtamaan kanssani.
Vierailija kirjoitti:
Etsin seuraa netistä tumputtamaan kanssani.
Tätä ei kukaan tule todistamaan omin silmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On, uneen ja nukkumiseen liittyvä. Oikeasti olen nukkunut kunnon 8 tunnin yöunet putkeen v. 2006 ennen esikoisen syntymää. Meille tuli kaksi lasta lyhyellä ikäerolla. Nuorempi heräili öisin joka ikinen yö vielä vuoden ikäisenäkin. Mies ei valvonut koskaan lasten takia, vaan minä pelkästään. Sitten kun muksut meni hoitoon, alkoi nuhakierre ja jatkuvasti valvottivat öisin. Noin kymmenen flunssaa ekan hoitovuoden aikana. Minähän olin ihan loppu sen valvomisen takia.
Unet ei ole palautuneet vieläkään. Saatan nukkua klo 23-03, sitten herään. Yleensä odottelen sängyssä, vieläkö nukuttaisi. Luen kirjaa tai teen muuta hiljaista puuhaa, jos ei nukuta. Aika usein nukun vielä aamun puolella 1-3 tuntia lisää. En jaksa ihmisten ihmettelyä näiden minun nukkumisten suhteen. Siksi sanon nukkuvani hyvin, jos joku kysyy. Mitään lääkettä tähän ei ole. Nukahtamiseen tarkoitetut ei sovi, kun se ongelma ei ole illalla nukahtaa. Aamuyöstä niitä ei voi ottaa, koska on pökkyrässä vielä aamulla herättyäänkin. Kyllä, tiedän, että krooninen univaje altistaa sairauksille. Tiedän myös, paljonko ihminen keskimäärin tarvitsee unta. Olen kokeillut jo vuosia sitten uniergonomiset vinkit, olen vaihtanut sänkyä, tyynyä, peittoa, nukkumapaikkaa, juonut kamomillateetä, saunonut, käynyt avannossa.. En halua enää hyvää tarkoittavia neuvoja, joten pidän yllä kulissia riittävästä nukkumisesta.
Tämä ei ole hyvää tarkoittava neuvo, vaan ärsyyntynyt toteaminen. Minä herilin vuosia esivaihdevuosien takia aamuyöstä enää unta saamatta. Olin 39 kun se alkoi.
Vasta kun sain hormonihoidon, aloin taas nukkumaan. Meni useita vuosia aivan pilalle. Kukaan ei uskonut että voisi olla vaihdevuodet niin nuorella kyseessä. Lopulta lääkäri kirjoitti kokeeksi korvaushoidon, ja sehän auttoi samantien.
Mullakin unettomuud limittyi, eli ensin valvoin syystä x, sitten syystä y, ja kun näitä syitä ei enää ollut, valvoin silti. Luulin että oli jotenkin mennyt unihommat aivan päin peetä ikuisiksi ajoiksi, mutta se olikin hormonaalista se viimeinen unettomuus.
HaaveetKaatuu kirjoitti:
Kulissit on kunnossa - erinomaiset suorastaan. Liisattu iso Bemari, huippuasunto huippu sijainnilla (vuokra) ja kalusteet velaksi, talous nitisee ja kitisee aivan viimeisillään.
Luottokortit, aktiivirahat ja pikkuvipit tapissa, vanhemmilta lainattu kaikki mitä irti lähtee ja enemmänkin - takaisin maksusta ei tietoakaan pyhistä lupauksista huolimatta.
Ulospäin olemme erittäin hyvin toimeentuleva, kalliisti pukeutuva tyylikäs pariskunta ja korttitalo on sortumassa näillä hetkillä - ehkä seuraava kuunvaihde on se lopullinen niitti.
Auttaako tämä täällä avautuminen, ei varmaan yhtään. Ensi yönä taas valvotaan aamuyön pimeinä tunteina ja murehditaan puhumattomina sitä, miten tässä näin on käynyt ja missä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen. Voi kun voisi kääntää kelloa taaksepäin, tekisimme (ainakin minä tekisin) asiat toisin.
Vaimo ei tietenkään tiedä koko totuutta, vaikka hieman ounastelee, että kaikki ei ole Ok. Mutta Jooga-matka portugaliin on kuitenkin tärkeämpänä listalla - kyllä se mies klaaraa, aina se on klaarannut.
Kuulostaapa ahdistavalta. Kuitenkin sain sen kuvan, että pitäisi vain alkaa leikata yltiöpäisestä kulutuksesta. Ensiksi joogamatkan peruttaminen. Jos sitä ei enää voi peruuttaa, ei enää uusia joogamatkoja.
Jos olisi suuri velka perinnässä, tilanteesta ei olisi helppoa pyristellä ulos. Luksuskulutusta voi kuitenkin sen sijaan leikata. Miltä se tuntuisi?
Yleensä en ala neuvoa, mutta nyt jostain syystä teen niin. Tsemppiä tilanteesta suoriutumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esitän joskus, että olen onnellinen vaikka olisin surullinen. Olen vasta hiljattain opetellut tästä eroon, ei se ole heikkoutta, että joskus menee huonosti. Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä.
Toinen asia on raha asiat. Esitän köyhää, vaikka todellisuudessa minulla on isot säästöt. Jos ihmiset tietäisi minun säästöistä, niin varmasti olisi monenlaista onnen onkijaa ovella notkumassa, vaikka muuten ei pahemmin kavereita ole. Joskus ihmiset ihmettelee, että miten minulla on varaa matkustella ympäriinsä, mutta valehtelen aina, että olen tehnyt viime päivinä paljon töitä ja laittanut palkasta sivuun. Elän muutoin nuukasti ja esitän muutoin köyhää.
Vierailija kirjoitti:
En kerro koskaan työpaikan kahviporukassa perheeni murheista tai sairauksista!
Muut levittelevät miestensä ja lastensa kaikki syyhyt, visvat ja mielenterveysongelmat. Olisi perheenjäseniäni kohtaan väärin jos he joskus hakisivat vaikka tänne töihin (iso yritys) ja vastapuolella oleva haastattelija tietäisi, että jaahas...onkohan Lissukan visva jo parantunut 😱
Kuvittelevat siis, että meillä ei koskaan sairasteta ja ovat varmaan kateellisia?
En minäkään. Enää.
Kun lapseni sairastui, niin avauduin siitä ystävilleni. He vain korostivat omien lastensa terveyttä ja siunailivat että onneksi meillä ei ole tuollaista lapsen kanssa!
Moni ystävä myös jätti minut pahaan paikkaan ilman tukea ja apua kun olisin sitä eniten tarvinnut.
Noh, sittemmin on heidänkin lapsillaan todettu kaikenlaista, ja he ovat hivuttaneet minut elämästään ulos. Ilmeisesti eivät kestäneet sitä että se sairaus tuli heidänkin perheisiin, vaikak juuri lesottivat ettei heillä vaan tuollaista ole eikä tule. Häpeävät.
Tuon painekattilan jälkeen olen visusti suu supussa kun muut levittelevät vanhempiensa ja sisarustensa ja lastensa sairauskia. Nykyään kun joku kysyy lapsestani, vastaan että hän voi aivan mainiosti, ja on todella onnellinen kuten myös äitinsä.
Tosiasiassa vanhempani ovat monin tavoin jo sairaita, sisarukseni on alkoholisti, ja oma sekä jo aikuisen lapseni terveys horjuu. Hyvin silti menee, jos joku kysyy. Ja hymy päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni pitää kulissia pystyssä, eikä ole pystynyt kertomaan vanhemmilleen eikä sisaruksilleen, että on sairastunut masennukseen ja sen lisäksi jättänyt perheensä = minut ja lapsemme. Olimme yhdessä 28 vuotta ja mies on nyt asunnut muualla reilu 3 kk. Mies ja suku ovat läheisiä, eikä silti pysty kertomaan totuutta.
Omat lähimmät tietää, mutta en voi instagramissa tai missään mainita asiasta.
Nyt on soppa syntymässä kun täytän pyöreitä 50v, outo tilanne. Näillä näkymin en ole juhlimassa laisinkaan, mutta kyllä miehen vanhemmat synttärini muistaa. Äh, en tiedä.
Oikeastiko 50v ihminen kertoilee jossain instoissa eroistaan??
Olen työssä käyvä huoliteltu nainen +30 vuotias, hoikka ja ulkoisesti ihan ok näköinen tai näin ainakin kehuttu. Moni luulee, että itseluottamukseni on varmasti hyvä, mutta pah. Koen olevani usein ruma ja tylsä. Olen seurustellut viimeksi 2012 ja pahasti sai vain pettyä siinäkin, kun mies lähti vieraisiin. Koulussa myös kiusattu koko peruskoulun ajan, joka jätti myös arvet. Ulkoisesti kuitenkin kaikki hyvin tai näin ihmiset luulevat, mutta vietän kaiken ajan kotona yksin, ei pahemmin kavereita ja muutenkin olen introvertti. Ei juuri mitään seurustelu kokemusta ja jos onkin, niin sai vain pettyä. Olen pahasti vieraantunut sosiaalisesta elämästä, eikä ihmiset edes jaksa kiinnostaa. Olen varma, että moni luule sitäkin, että miehiä pyörii ympärilläni, mutta ei pyöri kun olen kaiken ajan kotona. En uskalla edes päästää ketään lähelleni, vaan suojamuurini on korkea jatkuvien pettymysten vuoksi. Kuten taas viime vuonna sai pettyä, kun eräs mies osoitti kiinnostusta tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa mies paljastui varatuksi ja heitin taas suojamuurin ylleni, mutta mies ei vain tiedä, että minä tiedän hänen olevan varattu. Lyön pääni pantiksi, että varmasti ihmettelee etäisyyttäni mutta otin isosti etäisyyttä häneen kun paljastui varatuksi. Olen aina ollut toisille vain joku varavalinta ja olen kokenut torjutuksi tulemista kyllästymiseen saakka, ettei ihmiset jaksa edes kiinnostaa sekä en jaksa edes enää yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen työssä käyvä huoliteltu nainen +30 vuotias, hoikka ja ulkoisesti ihan ok näköinen tai näin ainakin kehuttu. Moni luulee, että itseluottamukseni on varmasti hyvä, mutta pah. Koen olevani usein ruma ja tylsä. Olen seurustellut viimeksi 2012 ja pahasti sai vain pettyä siinäkin, kun mies lähti vieraisiin. Koulussa myös kiusattu koko peruskoulun ajan, joka jätti myös arvet. Ulkoisesti kuitenkin kaikki hyvin tai näin ihmiset luulevat, mutta vietän kaiken ajan kotona yksin, ei pahemmin kavereita ja muutenkin olen introvertti. Ei juuri mitään seurustelu kokemusta ja jos onkin, niin sai vain pettyä. Olen pahasti vieraantunut sosiaalisesta elämästä, eikä ihmiset edes jaksa kiinnostaa. Olen varma, että moni luule sitäkin, että miehiä pyörii ympärilläni, mutta ei pyöri kun olen kaiken ajan kotona. En uskalla edes päästää ketään lähelleni, vaan suojamuurini on korkea jatkuvien pettymysten vuoksi. Kuten taas viime vuonna sai pettyä, kun eräs mies osoitti kiinnostusta tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa mies paljastui varatuksi ja heitin taas suojamuurin ylleni, mutta mies ei vain tiedä, että minä tiedän hänen olevan varattu. Lyön pääni pantiksi, että varmasti ihmettelee etäisyyttäni mutta otin isosti etäisyyttä häneen kun paljastui varatuksi. Olen aina ollut toisille vain joku varavalinta ja olen kokenut torjutuksi tulemista kyllästymiseen saakka, ettei ihmiset jaksa edes kiinnostaa sekä en jaksa edes enää yrittää.
Heeei, voimia sinulle! Kuulostat loistotyypiltä ja löydät varmasti sen oikean vielä, joka on myös sinun arvoisesi!
Olen melko pienipalkkaisella alalla.
Työssä käytän kuluneita vaatteita ja puhun rahan vähyydestä samalla tavalla kuin työkaverit. Ajan vanhalla autolla.
Silti todellisuus on se, että omistan velattoman OKT:n, kesämökin, ja kaksi sijoitusasuntoa. Parasta on se, että olen saanut ne suurimmaksi osaksi omalla työllä tienatulla rahalla hankittua ja järkevästi lainaa ottamalla / hoitamalla lainat pois nopeutetulla aikataululla.
Toiset työkaverit ovat ennen palkkapäivää aina PA. Itse esitän samaa, mutta en ole.
Varmaankin näissä tunnepuolen asioissa enemmänkin, eli esitän itsenäistä ja itseellistä, yksin pärjäävää "ketä nyt joku parisuhde kiinnostaa" uraputkinsista tyylikkäissä vaatteissa ja aina huoliteltuna.
Todellisuudessa olen petetty, jätetty, sydän palasina, yksinäinen, surullinen, katkera, vihainen ja kyynistunyt vanhapiika joka on väsynyt ainaiseen yksinoloon, vaan niin haluaisi lopun elämän kumppanin vierelleen.
Vierailija kirjoitti:
Esitän sukulaisille vähävaraisempaa, kuin olen, ettei ala se kateus-kitinä.
Just, mä esitän kavereille vähävarasempaa kun olen, just samasta syystä
En mene saunapuhtaana ulos. En kerro kassalla että tilillä on 20€ tai että kortti ei ole sitten luottokortti. En myöskään sitä, jos mies on ollut joskus ku.. sipää.
Oma työllisyystilanne.
Ainakun tapailee sukulaisia niin hirveästi kyselevät missä olen töissä ja miten menee ymsyms.
Jos mainitsee erikseen puhtaat luottotiedot niin jotain hämärää täytyy olla!