Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?

Parisuhdeasioita minullakin. Että puoliso ei ehdi jonnekin. Oikeasti häntä ei kiinnosta. Ei häät eikä hautajaiset, ei joulujuhlat eikö lasten harrastuksiin vieminen. Kaikkein paras kulissitarina oli, että hän on töissä, kun oli tärkeä meno. Hän oli ollut koko viikon lomalla. Jos olen ostanut lahjan jollekin, korttiin kirjoitan koko perheen nimet. Hän ei osta lahjoja muille kuin omille lapsille.

Minulla on ajoittain liikuntakulissi. Se juontaa juurensa lapsuuteen ja nuoruuteen, jolloin olin kova urheilemaan. Parissakin joukkuelajissa pärjäsin hyvin.

Nyt 45-vuotiaanakin on sellainen olo, että ihminen on silloin hyvä, kun hän on liikunnallinen. Kyllä minä yritän. Viime viikolla kävin 2 kertaa hiihtämässä. Joka aamu vien koiria lenkille 45 min. Jos olen jonkin viikon vähällä liikunnalla, siihen syntyy kulissi. Liioittelen siis liikunnan määrää ja joskus laatuakin. Laadulla tarkoitan sitä, että jos mainitsen jollekin käyneeni salilla ja hän kysyy, oliko kovat treenit, minä en pysty vastaamaan siihen, että kunhan vähän painoja heiluttelin ja kevyttä liikettä. Ei, minun suustani tulee juttua, että kyllä on varmaan huomenna paikat kipeänä, kun tuli tehtyä aika tiukka treeni. Kesällä kun pyöräilen, kierrän usein 10-15 km lenkkejä. Jos joku kysyy, oliko kova pyörätreeni, ainahan se on ollut, vaikka olisin polkenut mummovauhtia niin että tuskin hiki tullut,

Luulen, että se liikunnan kulissi liittyy siihen, kun on lapsena ja nuorena kokenut tulleensa hyväksytyksi kovien suoritusten kautta.

Yleensä en pidä kulisseja päällä, paitsi kulissit ovat muille perhe- ja sisarussuhteissa koska kaikki asiat eivät kuulu kaikille.

Minulla on joku domino efekti näissä asioissa ja kun jokin menee huonosti niin se on monta asiaa samalla kertaa. Joudun usein sensuroimaan näitä asioita ystäville ja kavereille kun niiden pää räjähtää pienestä osasta siitä. Siis siitä mitä olisin voinut/halunnut kertoa. Kuitenkaan paljastamatta liikaa joka voisi myöhemmin vahingoittaa itseä

On, uneen ja nukkumiseen liittyvä. Oikeasti olen nukkunut kunnon 8 tunnin yöunet putkeen v. 2006 ennen esikoisen syntymää. Meille tuli kaksi lasta lyhyellä ikäerolla. Nuorempi heräili öisin joka ikinen yö vielä vuoden ikäisenäkin. Mies ei valvonut koskaan lasten takia, vaan minä pelkästään. Sitten kun muksut meni hoitoon, alkoi nuhakierre ja jatkuvasti valvottivat öisin. Noin kymmenen flunssaa ekan hoitovuoden aikana. Minähän olin ihan loppu sen valvomisen takia.

Unet ei ole palautuneet vieläkään. Saatan nukkua klo 23-03, sitten herään. Yleensä odottelen sängyssä, vieläkö nukuttaisi. Luen kirjaa tai teen muuta hiljaista puuhaa, jos ei nukuta. Aika usein nukun vielä aamun puolella 1-3 tuntia lisää. En jaksa ihmisten ihmettelyä näiden minun nukkumisten suhteen. Siksi sanon nukkuvani hyvin, jos joku kysyy. Mitään lääkettä tähän ei ole. Nukahtamiseen tarkoitetut ei sovi, kun se ongelma ei ole illalla nukahtaa. Aamuyöstä niitä ei voi ottaa, koska on pökkyrässä vielä aamulla herättyäänkin. Kyllä, tiedän, että krooninen univaje altistaa sairauksille. Tiedän myös, paljonko ihminen keskimäärin tarvitsee unta. Olen kokeillut jo vuosia sitten uniergonomiset vinkit, olen vaihtanut sänkyä, tyynyä, peittoa, nukkumapaikkaa, juonut kamomillateetä, saunonut, käynyt avannossa.. En halua enää hyvää tarkoittavia neuvoja, joten pidän yllä kulissia riittävästä nukkumisesta.

No tähän palstaan liittyvä kulissi, ikinä en kertoisi missään että lueskelen täällä / kirjoittelen tänne. Esitän että mulla on parempaakin tekemistä, jos joskus puheeksi tulisi. Ei kyllä ole tullut. Ehkä muilla on sama kulissi. 

Opiskelen uutta alaa ja koulukavereille esitän, että kyseessä on toinen tutkintoni ja välissä olen ollut työelämässä hyvän aikaa. Olenhan kuitenkin yli kymmenen vuotta nuorimpia opiskelijoita vanhempi. Todellisuudessa olen kärsinyt masennuksesta teini-iästä asti, opiskellut kolmea eri alaa ja jättänyt kaikki kesken. Töitä onnistuin saamaan peruskoulutodistuksellakin, mutta työ on vain talvikausilla ja aina osan vuodesta olen istunut työkkärin koulutuksissa kun ei kukaan muu halua palkata näillä meriiteillä.  Valmistun pian koulusta ja pitäisi alkaa hakemaan alan töitä, mutta olen jo valmiiksi kauhuissani siitä mitä työnantajat sanovat kun näkevät ansioluetteloni josta kyllä näkee, ettei ole ihan putkeen viimeiset kymmenen vuotta mennyt. On myös itselleni kova paikka käydä jälleen kerran läpi omia epäonnistumisia, kun oikeasti haluaisi vaan jatkaa tätä kulissia, suunnata katseen eteen päin ja unohtaa miten huonosti on pärjännyt menneisyydessään. 

Julkisesti ei voi sanoa että inhoamme s*maleita ja mustilaisia. Muutaman romanin tunnen ihan tavallisia työkavereita mutta se rahtihameosa ja jengiählämit.

En pidä kulissia enää. Lapsena ja nuorena se oli raskasta.

Vanhemmat olivat eronneet jo ennenkuin opin puhumaan tai kävelemään, vaikka virallisesti avioero vasta vuosia myöhemmin. Olin 8 v., kun isä muutti uuteen liittoon. Uudella naisella oli lapset. Toinen oli kehitysvammainen autismikirjolainen, jota pelkäsin. Aina kun tuli isäviikonloppu, maha oli kipeä jo monta päivää ennen sinne menoa. Olin ihan avuton toimimaan, jos tämä minua paljon isompi sisaruspuoli tuli repimään vaatteista yms. Kerran hän raivostui ja löi jollain kovalla lelulla. Isä vaimoineen oli käymässä lähikaupassa. Mustelmia tuli, mutta henkiset arvet oli isommat. Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin isälle, että en enää tule sinne, jos minut jätetään yksin sen ihmisen kanssa, koska minua pelottaa. Se toinen sisaruspuoli, siis isän uuden vaimon lapsi, oli varas ja muutenkin epäsosiaalinen tyyppi. Vaikeuksia koulussa ja varastelua kaupoista, mistä oli jäänyt kiinni useamman kerran. Hän myös kehuskeli minulle, kun minä olin noin 11-vuotias ja hän muutaman vuoden vanhempi, että ei viitsi käydä koulussa, jos on jotain sellaista ainetta, josta ei tykkää. Eli koulupinnari vielä kaiken lisäksi. Lastensuojelu ravasi kotikäynneillä. En ollut paikalla kuin kerran, kun oli jokin tukikäynti. Minultakin kyseltiin, miten minun koulu sujuu. Se tuntui ihan älyttömältä, kun en edes asunut siellä. Äiti huolehti kotona kaikki asiat eikä minulla mitään ongelmia ollut.

Miten se kulissi liittyy nyt tähän pitkään taustaan, niin en kertonut äidille, millaista siellä isällä oli. Kavereille kerroin, että tosi kivaa on isän luona. Vaikka mitään ei ikinä tehty, ei käyty huvipuistossa tai uimahallissa, eikä paistettu mokkapaloja, liioittelin usein niitä isä-viikonlopun tekemisiä. Hävetti liikaa.

Isäni kuoli, kun olin vasta 18. Sen jälkeen en ole kertaakaan ollut missään tekemisissä vaimoonsa tai hänen lapsiin. En ole halunnut olla.

Olen keski-ikäinen nainen, äiti, mummu.

Isälleni esitän "kaikki hyvin" vaikka on ollut paljon vaikeaa. Tämä on helpompi näin. Jos kerron suruista, joudun aina itse lohduttamaan ja taakka vain lisääntyy.

Ympärilläni olevat/olleet ihmiset niin uran kuin yksityiselämän puolella ovat tottuneet minuun vahvana, jaksavana ja avuliaana.

Tämä on kai sitten kulissi.

En kai enää muuta osaisikaan.

Vierailija kirjoitti:

No, tulin yliopistoon monta vuotta muita vanhempana, koska olin ollut psykoottisesti masentunut, pitkiä aikoja osastolla ja yrittänyt tappaa itseni aina pois päästyäni. Sitten päälle parin vuoden kuntoutus.

Ihan semihyvin olen onnistunut esittämään täysillä käyvää, onnellista ja nuo vuodet erilaisia pikkutöitä tehneeni. Oikeastaan kaikki mun elämässäni on valetta, mikäli ihminen on tutustunut muhun vuoden 2017 jälkeen. Sanon olevani kotihiiri, mutta mulla on edelleen jäätävää sosiaalista jännitystä enkä sen takia jaksa osallistua mihinkään ylimääräiseen.

Oon niin syvällä solmussa etten keksi enää miten päästä ulos tästä. :D En enää meinaa ees muistaa mitä oon kellekin valehdellut, kun tää valheiden verkko on niin levinnyt.

Lisäks oon koko ajan vaarassa menettää luottotiedot koska oon koukussa pikaruokaan ja shoppailuun. Treenaan vain hirveät määrät, jotta paino ees pysyis kurissa.

Tämä voisi auttaa, ihan oikeasti. YT -videon otsikko: 

1:59:38 Now playing

Gabor Mate: The Childhood Lie That’s Ruining All Of Our Lives. | E193

Joku kirjoitti, että pitää yllä kulissia (oikeastaan teeskentelee) miehelleen että nauttii makuuhuoneen perversioista.

Lopeta. Ala arvostaa itseäsi.

Minä olin tutustumassa mieheen ja vietimme lopulta viikonlopun yhdessä. No, hän yhdynnän jälkeen yritti työntyä anaaliin.

Kirosin ja rimpuilin irti. Sanoin että en harrasta.

Asiasta ei aamulla puhuttu.

Harmittaa, että näitä ällötyksiä on ja hyvät fiilikset menevät pilalle.

Älkää, naiset, antako tehdä mitä vain.

Hyvä ketju, kiitos!

Kirjoitin itsekin. Harmi, että en ehdi lukemaan kaikkia.

Ollaan me aika veitikoita ja loppujen lopuksi näkyy kirjoituksissa, miten moni ajattelee muiden parasta, "ettei aiheuttaisi huolta".

Nuorempana piti pitää kulissia, kun asui pienellä paikkakunnalla. Siellä pitivät muutkin, koska juoruilu ja kaiken liioittelu oli valtaisaa. Toisen vahingoista oltiin vahingoniloisia, iloista oltiin kateellisia. Siellä myös keksittiin omasta päästä asioita ja levitettiin niitä 'tosiasioina'. Ihmiset kuvittelivat tietävänsä toisten ajatuksetkin ja jos joku sanoi, ettei tuo kuvitelma ole totta, sitä ei uskottu, sanottiin: 'kyllä minä tiedän, miten se ajattelee'. Kulissin pitäminen tai oikeastaan omista asioista vaikeneminen oli keino selviytyä täysipäisenä tuosta hullunmyllystä.

Nyt kun asun isommassa kaupungissa, kulissia ei tarvitse. Jos joku juoruilee, se ei kovin kauas lennä. Eikä oikeastaan ole elämässä mitään salattavaa.

Vierailija kirjoitti:

Melkein kaikessa ja 8kaikille. Olen ahdistunut, koen etten osaa työtäni, lapset kuormittavat todella paljon, mies ei osallistu arkeen kuin satunnaisesti ja meillä on pahoja riitoja. Pelkään että lapsilla, varsinkin vanhemmalla, ei ole kaikki hyvin mutta en osaa auttaa. Esitän ystävilleni, työkavereilleni, vanhemmilleni, sisaruksilleni että kaikki on ok. Ystäville kyllä kerron haasteita mutta en kaikkea, eivätkä he tiedä miten peloissani olen kun epäilen että kohta luhistun.

Harkitsen eroa mutta keskustelun aloittaminen miehen kanssa on liian vaikeaa. Lapsille on koulunkäyntiin haettu apua ja toivon, että myös ADHD tutkimukset alkaisivat.

Koen, että tämä kaikki on vain liikaa mutta esitän edelleen, että pärjään.

Voin kertoa että asiasta keskustelu on syytä tehdä nopeimmiten.

Olkoon ukko sitten kuinka hankala tahansa, ei asia tule korjaantumaan eikä helpota itsekseen.

Mitä kauemmin odotat, sitä vaikeammaksi menee.

Kuka EI pidä kulissia? Loistava ketju, esim. kendofani pianonpimputtaja, palstan mode voisi miettiä tätä :)

Esitän, että tulen hyvin juttuun kaikkien ihmisten kanssa ja pukeudun aina siististi vastuullista työtä varten. Harrastukset on liikunnallisia ja järkeviä.

Oikeasti tulen paremmin juttuun eläinten kanssa ja usein välttelen ihmisiä. Mielelläni olen niissä reikäsissä ja maalisissa remonttikollareissa ja T-paidassa. Harrastan verkkopelejä ja saatan välillä pelailla yötä myöten.

Esitän kouluttavani koirani 100 % positiivisesti meidän tiimin jeejeekiva-meiningillä aina.

Todellisuudessa joskus menee hermo piskiin ja huokailen, mäkätän ja tiuskin, mikä on henkistä väkivaltaa eläintä kohtaan. Tosin näin on kaikilla tuntemillani koiraharrastajilla. Kukaan ei myönnä menettävänsä malttiaan ja kohtelevansa eläintä epäasiallisesti.

Olen ihan hyvässä ammatissa ja eronnut. Lapset asuvat minulla. Tosiasiassa ex on huumerikollinen, jota pelkään ja kukaan muu ulkopuolinen ei tiedä siitä. Minusta ei ikinä asiaa päällepäin uskoisi, mutta häpeän exääni. Olin tyhmä nuorena, kun en tajunnut minkälaisen ihmisen kanssa teen lapsia. Itse elän hyvin rehellistä elämää.

että meillä ihana suhde miehen kanssa, muuten onkin, mutta meillä ei oo seksielämää koska mies ei halua. ollaan alle kolmekymppisiä, ja selkeesti kaikki olettaa että menee hyvin ja mies villinä minuun. 

Iloisuuden esittäminen, varsinkin työpaikoilla ja kouluissa, näkyy ihmisistä todella räikeästi läpi. Ei ole vielä vastaan tullut sellaista ihmistä jolle sen voisi sanoa olevan eduksi. Surkea, hukassa ja pihalla oleva kuva tulee näistä henkilöistä.