Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esitän, että uskon näihin "sukupuoli on tunne ja voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä tai vaikka niiden ulkopuolelta"-juttuihin tietyissä piireissä, esim. somessa, töissä ja tiettyjen kavereiden kanssa. En jaksa sitä vihaaja-foobikko-möykkäämistä, mikä seuraisi, jos myöntäisin, että oikeasti uskon sukupuolen olevan biologinen tosiasia ja noiden muiden olevan identiteettejä, joita osa haluaa jostain mulle käsittämättömästä syystä kutsua sukupuoliksi.

Kannattaa kuutenkin itselle myöntää asia.

Mua söi aiemmin vahvasti tää että tyypit jotka on syntymässä miehiksi määritetty ovat yhtäkkiä jotain kunnianaisia.

Nykyisin olen sillä kannalla että saattavat he transnaisia olla ja kuulua yleiskielessä joukkoon naiset, ja se ei ole mitään minulta pois - ihan samalla tavoin kuin naiseus ei ole mitään lisää minulle.

Enemmän taitaa nykyisin kiusata muut bionaiset jotka haluavat puhua "meistä naisista" ja "naiseudesta" - kun en koe meikkaamattomana pääosin housujenkäyttäjänä olevani yhtään samankaltainen.

Ihan pienenä tyttönä muistan usein itkeeni sitä, miksi synnyin tytöksi. Miksi en syntynyt pojaksi. Tuota kysymystä pyöritin vuosia mielessäni. Oli jotenkin kova paikka myöntää itselleen että olen tyttö.

Kai siksi ensimmäisen luokan luokkakuvassa hymyilen aurinkoisesti siilitukassani, kun muilla tytöillä on kauniit polkkatukat tai pitkät hiukset. On hämärä muistikuva siitä, että ennen ekaluokalle menoa olisin klipsinyt enkelikiharani sieltä täältä pois ja sitten piti parturin tasoitella leikkaamalla hiukseni melkein siiliksi. Aikuisena löysin vanhat nukkeni, ja niiltäkin olin mulinut hiukset lyhyiksi :D eikä minusta kampaajaa tullut.

Myöhemmällä iällä tiedostin, ettei ole olemassa muita kuin ihmisiä.

Sillä, mitä he ovat sukupuoleltaan - ei ole ollut koskaan minulle mitään merkitystä. On vain erilaisia ihmisiä. Ja olen ajatellut että kaikki ajattelee niin kuin minä. Eipä ajattelekaan.

Vierailija kirjoitti:

Esitän lähipiirilleni ihan tavallista, nuorta naista joka ei vaan vielä tiedä mitä tekisi elämällään, mitä opiskelisi tai mitä työtä tekisi. Oikeasti olevan vaikeasti masentunut ja kuolema pyörii mielessä käytännössä päivittäin. Kotoa poistuminen on tuskaa. Toisinaan on todella vaikeaa ylläpitää tätä kulissisa, mutten halua järkyttää perheenjäseniäni totuudella.

Sama tilanne mulla. En löytänyt koskaan sitä intohimoa mihinkään asiaan, enkä pärjää työelämässä. Itsemurha on mielessä päivittäin.

Että olisin edes etäisesti kiinnostunut työstäni. Eli siis kollegoille ja varsinkin esimiehelle pitää esitää että olen jotenkin sydämellä mukana touhussa, vaikka itse asiassa paskat välitän muusta kuin tilipäivästä ja lomista.

Työskentelen siivoojana. Ja palkka on huono. Kulissini on se, että esitän köyhää koko ajan. Tyyliin "ei mulla oo varaa mihinkään". 

Totuus on se, että minulla on tileillä ja rahastoissa kiinnin tällä hetkellä n. 120 000 €. Olen saanut muutaman ison perinnön ja olen säästänyt/sijoittanut kaikki rahat. 

Vihaan kaikkia työkavereitani ja työtäni, mutta esitän että ovat suurin piirtein elämäni tärkeimmmät ihmiset. Esitän myös , että olen tiimipelajaa, mutta ajattelen aina vaan omaa etua. Käyn töissä vain rahan takia.

Vihaan kaikkia sukulaisiani. Silti, aina sukujuhlissa vedän sen imelän roolin ja kyselen tyyliin "mitäs teidän arkeen kuuluu", "millos teillä on kesälomat" yms. paska#aa. Oikeesti Ei kiinnosta. 

Vierailija kirjoitti:

Että olisin edes etäisesti kiinnostunut työstäni. Eli siis kollegoille ja varsinkin esimiehelle pitää esitää että olen jotenkin sydämellä mukana touhussa, vaikka itse asiassa paskat välitän muusta kuin tilipäivästä ja lomista.

Viimeiset 20 vuotta olen minäkin esittänyt olevani kiinnostumut työstäni. Olen syntynyt ilman kunnianhimoa, lomat ja palkka riittää mulle. Esimiehille tosin täytyy kehityskeskusteluissa esittää olevansa kiinnostunut osaamisen kehittämisesta ja -tarpeista. Oikeasti sillä hetkellä mietin irtisanoudunko tulevien kuukausien aikana vai vieläkö viitsisin tehdä töitä seuraavaan vuoteen., sitten tulisi 40 työvuotta täyteen. Esimiehelle en tätä kerro.

Vierailija kirjoitti:

Ai nii ku jos on jollain rikoksilla aiheutettu joku ihottuma jollekin ja peittää meikillä niin kato ihminen ei ole silloin aito. Ei näe sitä "aitoutta" kun on meikkiä. Mä ihan oikeasti kyseenalaistan tuollaisen ajatusmaailman.

Ehkä sulle on haluttu ajateltavaa tyyliin: "Älä luule että sulle ei tapahdu ikinä mitään ikävää. Kyllä sä tulet huomaamaan, että tapahtuu, vaikka järjestettynä. Et sinä niin fiksu ole, että pystyt estämään järkestettyjä törkyrikoksia. "

Tuo on kyllä paksua puppua että jokaisen työntekijän pitäisi esittää että työ tehdään aina suurella intohimolla ja kiitollisuudella että on työ. Herran jestas ihan kun kaikki olisivat aina niin superinnoissaan työpaikasta. Eikä voi oletaa että pitäisi olla. Sellanen normaali innostus ja työtehtävien teko pitäisi riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vihaan kaikkia sukulaisiani. Silti, aina sukujuhlissa vedän sen imelän roolin ja kyselen tyyliin "mitäs teidän arkeen kuuluu", "millos teillä on kesälomat" yms. paska#aa. Oikeesti Ei kiinnosta. 

Miks meet sukujuhliin?

Vierailija kirjoitti:

Kuvittelen ja esitän, että olen hyvässä parisuhteessa ja tämän miehen takia kannatti erota aviomiehestäni ja rikkoa lasteni koti.

Oikeasti olen kakkosnainen, mies on tahollaan naimisissa oleva perheellinen mies, joka ei ole perhettään ja vaimoaan jättänyt yli vuodenkaan jälkeen, vaikka näin on minulle luvannut.

Sinun ei ole pakko olla kenenkään kakkosnainen. Onnistuisiko eksän kanssa paluu yhteen? Olet tehnyt virheitä, mutta sinulla on oikeus korjata ne ja tavoitella hyvää elämää. Kaikkea hyvää sinulle ja lapsille!

Vierailija kirjoitti:

Asiakaspalvelussa esitän että kiinnostaa asiakkaan selitykset. Oikeasti minua ei kiinnosta pätkääkään mistä olet kotoisin, mitä lapsesi tekee tai mikä poliittinen kantasi on. Ylläpidän tekopirteää asennetta vain koska minulle maksetaan tästä työstä.

Ei tuo ole kulissia, vaan ammattitaitoa. Olet hyvä työntekijä.

Vierailija kirjoitti:

Että exän kanssa meillä on normaalit suhteet. Hävettää ja harmittaa lapsen puolesta, ettei se ole totta. Kukaan ei olisi koskaan uskonut, että juuri me ei 6 vuotta erosta voida kuin vaivautuneesti vaihtaa ilmoitusasioita lapseen liittyen, oltiin kuitenkin pian 20 vuotta yhdessä ja eronkin jälkeen vuosia ystäviä.

Kunnes kuviohin tuli uusi puoliso, joka oli sitä mieltä, ettei "exän kanssa pidä olla mitään tarvetta olla tekemisissä enempää kuin välttämättömissä lapsen asioissa". Poikkeuksena hänen oma exänsä, jonka kanssa on "niin hyvät välit, että voidaan milloin vaan istua tee-kupposelle juttelemaan niitä näitä".

Mitvit?? Älä nyt hemmetissä suostu tuommoisiin kaksoisstandardeihin! Joko kumpikin voi halutessaan olla hyviä ystäviä exän kanssa tai sitten kumpikaan ei ole! Kokemuksesta tiedän, että tuommoiset kaksoisstandardit on vahva viite siitä, että sen toisen oma toiminta ei kestä päivänvaloa.

Tai jos kyseessä on exäsi uusi puoliso eikä sinun, niin puhu exällesi järkeä ja pysy väkisellä hänen ystävänään, koska tuo ei ole oikein ja exäsi tarvii jonkun puhumaan järkeä.

Esitän, että olen sosiaalinen, puhelias, aktiivinen ja diplomaattisen sopuisa. Tosiasiassa on epäsosiaalinen introvertti, joka viihdyn itseksesi ja solo-matkailen. Vähät kiinnostaa jonkun naapurin krempat, mutta niin vaan pihatalkoissa kysyn: olettekos olleet terveinä. Mieluiten haravoisin yksin vaikka koko pihan kuin osallistuisin talkoisiin. Ja siellä taas ensi syksynä haravan varressa ja grillin ääresssä nauraa hekotan isännöitsijän puisille vitseille.

Esitän, ettei häiritse kun en ole työpaikalla niin pidetty kuin toivoisin.

Esitän, ettei ole mielenterveyden kanssa ongelmia, vaikka oikeasti pitäisi varmaan mennä terapiaan useammastakin syystä.

Kiinnostuksesta työntekoon ja potilaisiin ja perustehtävään.

Teen sen tietysti ok, mutta ei kiinnosta yhtään ja pieni ihmisviha nostaa sisäistä päätään.

Aika hyvin olen onnistunut ja minua pidetään hyvänä, mutta viimeaikoina on alkanut lipsumaan ja suusta valuu välillä totuuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Esitän lähipiirilleni ihan tavallista, nuorta naista joka ei vaan vielä tiedä mitä tekisi elämällään, mitä opiskelisi tai mitä työtä tekisi. Oikeasti olevan vaikeasti masentunut ja kuolema pyörii mielessä käytännössä päivittäin. Kotoa poistuminen on tuskaa. Toisinaan on todella vaikeaa ylläpitää tätä kulissisa, mutten halua järkyttää perheenjäseniäni totuudella.

Älä jää yksin noiden ajatustesi kanssa. Mikään ei ole perheellesi järkyttävämpää kuin se, jos päädyt yllättäen tekemään itsellesi jotain. Sekin on kauheaa heille, jos olet pitkään kärsinyt yksin ja he eivät ole tienneet mitään. Oikeasti, juttele heille ja ota heiltä apua vastaan. Ihan jo se, että avaudut, voi myös muuttaa tilanteesi täysin. Sanon tämän nuoren miehen äitinä, joka ajoittain miettii, onko pojalla varmasti kaikki hyvin. Siltä näyttää päälle päin, mutta tiedän että vastoinkäymisiä on ollut paljon, tulevaisuus epävarma, eikä poika halua avautua sellaisista asioista. Hän vaikuttaa iloiselta ja huolettomalta, mutta onko sitä varmasti? Jatkuva pieni huoli asiasta. Jos hän juttelisi avoimesti siitä, missä mennään, oli se hyvää tai huonoa, tietäisin annanko hänen olla rauhassa vai autanko enemmän. Omakin mieleni olisi levollisempi.

En missään, koska en ole reppana, jonka pitäisi yrittää päteä muille yhtään millään.

Minä olen minä ja muut olkoon mitä mieltä huvittaa.

Esitän rakastajalleni ettei parisuhteeni ole onnellinen. Saan häneltä enemmän lohtua.

Vierailija kirjoitti:

Esitän, että olen sosiaalinen, puhelias, aktiivinen ja diplomaattisen sopuisa. Tosiasiassa on epäsosiaalinen introvertti, joka viihdyn itseksesi ja solo-matkailen. Vähät kiinnostaa jonkun naapurin krempat, mutta niin vaan pihatalkoissa kysyn: olettekos olleet terveinä. Mieluiten haravoisin yksin vaikka koko pihan kuin osallistuisin talkoisiin. Ja siellä taas ensi syksynä haravan varressa ja grillin ääresssä nauraa hekotan isännöitsijän puisille vitseille.

Kun naapureille, tutuille, sukulaisille, työtovereille antaa tietyn kuvan itsestään - sitä kuvaa on vaikea lähteä muuttamaan. Sitten kun toimitkin toisin kuin aiemmin, kysellään että mitähän sille on tapahtunut, kun se on noin muuttunut?

Sillä hetkellä taputa itseäsi olalle. Olet sitä mitä oikeasti olet ja voit onnitella itseäsi rohkeudestasi.