Lue keskustelun säännöt.
Missä asiassa pidät kulissia? Edes pientä?
Kommentit (595)
Pyrin olemaan ulospäin varautunut, pätevä ja asiallinen. Se on sellainen rooli, jossa on helpointa toimia ihmisten kanssa. Oikeasti pidän rentoudesta ja viihdyn ja tulen toimeen melkeinpä kaikkien kanssa tosi hyvin. Yhteistyötä harvoin viitsin tehdä kenenkään kovin rennon tai leväperäisen ihmisen kanssa ellei ole omalla tavallaan harvinaisen aikaansaava ja kekseliäs. Sosiaalisesti olen kuitenkin paljon hyväksyvämpi, vähemmän välttelevä ja helpommin lähestyttävä kuin miltä vaikutan. Melkein mikään ei oikeasti työntäisi minua etäämmälle ihmisistä paitsi liian henkilökohtainen tuttavallisuus. Ihmisten kanssa sellainen pieni pulma, etten kykene täysin vastavuoroisuuteen tai tahdo puhua henkilökohtaisista, ikävistä salaisuuksista kuten välirikoista lapsuudenperheessäni huumeiden vuoksi, persoonallisuushäiriöisten kauheista oikuista jne, joten vetäydyn mieluummin omaan rauhaanikuin selittelen muka suunnittelevani viikonloppureissua sen siskoni kanssa... ja pidän yllä tätä luonne-kulissia, jottei joku koko ajan kyselisi.
Lisäksi pidän yllä terveen ja kunnollisen elämän kulissia vaikka oikeasti vapaa-ajalla uppoudun aina projekteihini iltaisin, öisin ja aamuisin ja olen vuosia näyttänyt lapsille tätä 4 tunnin yöunien ja pökkyröisyyden esimerkkiä. Uskon, että valvominen nipistää jo elinikää vuosilla. Se näkyy myös naamasta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ylläpidän kulissia, että syön muka terveellisesti ja hallitusti. Oikeasti mulla on välillä aivan hirveitä ahmimiskohtauksia, joita häpeän ja ihmettelen, miten voi mennä niin paljon kerralla.
En ole rikas, mutta esitän köyhempää kuin olen. Kenelläkään vinkkejä, miten ostaa asunto tms. pitäen mielikuvan yllä?
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miksei eilistä viestiäni julkaistu, mutta tässä sama lyhennettynä:
Pidän kulissia sen suhteen, että "minä pärjään kyllä". Totuus on, etten pärjää, en ollenkaan, mutta kun ei ole vaihtoehtoja: erityislapsen äitinä laiminlyön terveyttäni siihen pisteeseen saakka, että olen sairastuttanut itseni useammalla tavalla (mm. lääkitykset fyysisiin vaivoihin). Teen näin, koska en saa apua mistään, ja pistän lapseni muiden asioiden edelle.
Nuorempana kärsin psyykkisistä ongelmista, jotka puolestaan johtuivat traumoista. Vaikka kuinka sitä hain, en koskaan saanut kunnollista apua mihinkään, pelkkää jutustelua hoitajan kanssa pätkittäin. Traumakokemukseni on dokumentoitu, koska olen ollut niiden vuoksi tutkittavana jo pienenä lapsena, mutta tästäkin huolimatta suhtautuminen terveydenhuollossa on ollut vähättelevää. Alan ammattilaisilla on ollut vankkumaton usko siihen, että juuri minun psyykeeni ei tule romahtamaan, ja tämä on näkynyt aikuisenakin kriisitilanteissa (mm. läheisen kuolema): siinä missä joku muu olisi jo vähintään saikulla, minä en saa edes sitä pahamaineista lääkereseptiä tuekseni. Itsemurhayrityksen jälkeen sain taksilipukkeen kotimatkalle psykiatrisen sairaalan päivystyksestä keskellä yötä, koska eivät uskoneet minun olevan vaaraksi itselleni.
Eli kulissini on "minä pärjään kyllä"- ja maan viranomaiset tekevät kaikkensa, jotta tuo kulissi pysyisi pystyssä.
Kiitos että kirjoitit tämän, olen aina luullut olevani ainoa.
En pysty enää lukemaan mitään henkilökuvauksia edes, kun ihan pieneen ryppyyn rakkaudessakin joku saa ammattiapua 3 vuotta samalla kun itse en ole koskaan saanut mitään apua, vaikka olen kärsinyt ja traumatisoitunut aivan järkyttävästi. En lähde edes listaamaan koska en halua ajatella niitä, yritän vain pitää kulissia pystyssä, mutta tosiasiassa juon ueamman kerran viikossa, siitä on tullut minulle ainoa selviytymiskeino. Täyä juomista on tosin edeltänyt 10 v jatkunut elämäntilanne, ja juomaan aloin vasta n. puoli vuotta sitten. Eli yli 9v jaksoin, nyt en enää, kun myös ikää alkaa tulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En yleensä näytä suuttumustani miestäni kohtaan, jos meillä on vieraita. Mielestäni riidat hoidetaan kahden kesken, ei muiden nähden.
Oman lapsuudenperheen nähden on hieman eri asia, heidän kanssaan tunteita voi näyttää vapaammin. En muutenkaan suuttuneena huuda, riehu tai räyhää.
Inhoan siivousta yli kaiken. Esitän innokasta ja kauhistelen sotkuja, mutta omassa kodissa en edes muista koska viimeksi moppasin lattiat. Just ja just viitsin imuroida ja pidän paikat järjestyksessä, tiskit ja pyykit hoitaa kone, vessat pesen, mutta likaisia nurkkia löytyy. Harkitsen siivouspalveluun siirtymistä. Olen 40-v. nainen, asiantuntija työssä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pidän sellaista kulissia että olen iloinen ja voin hyvin. Erityisesti töissä tsemppaan kovasti (olen esimiesasemassa) ja lasteni kanssa ollessa. Olen naimisissa ja kaikki päällisin puolin elämässä hyvin.
Todellisuudessa olen ahdistunut ja uupunut kolmen pienen lapsen äiti, joka saa paniikkikohtauksia erityisesti mennessään nukkumaan. Nukun siis liian vähän, itken salaa itsekseni, pelkään kuolevani. En haluaisi mitään muuta kuin lapsilleni hyvän lapsuuden. Tuntuu että kun paniikkikohtaukset alkoivat, ei paluuta normaaliin enää ole. Tarvitsisin varmasti apua mutta en tiedä mistä alottaisin. Minulla oli traumaattinen lapsuus, johon kuului toisen vanhemman alkoholismi ja raju koulukiusatuksi tuleminen, mutta määrätietoisesti opiskelin ja halusin pärjätä elämässä. Nyt kun olen saavuttanut mitä lapsena ja nuorena haaveilin, tuntuu että kaikki romahtaa silti
En keksi yhtään asiaa missä pitäisin kulissia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä puhun välillä jotain mun kavereista en paljoa mutta joskus, ettei muut tiedä että mulla ei ole kavereita. Olemme varakkaampia kuin voisi luulla, mutta en halua omaan hienostelevia ystäviä, jotka viettää yhdessä aikaa vinkkulasiensa ja dinnereidensä ääressä. Ja tavikset alkaisi hyljeksii, kun pitäis jotenkin fiininä.
Esitän olevani vähän enemmän tyytyväinen matalaan koulutukseeni kuin olen. Aiemmin meinasin tehdä harrastuksestani ammatin, mutta jänistin. Ehkä se vaan oli hyvä. Mutta olisin halunnut kyllä paremmille palkoille ja vielä sen teenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on tavallaan omituinenkin ajatus, että ihminen olisi jotenkin velvoitettu jakamaan elämästään avoimesti kaiken. Miksi? Jos ei tee kenellekään pahaa, niin miksi omat asiat jotenkin automaattisesti kuuluisivat muille? Tämä maailma on täynnä kaikenlaisia ennakkoluuloja ja leimoja, miksi ihmisellä olisi velvollisuus altistaa itseään niille?
Habituksestani tulee mieleen menestyvä ja koulutettu keski-ikäinen bisnesnainen, olen älykäs ja tiedän aika paljon asiasta kuin asiasta. Todellisuudessa myyn seksipalveluita sen verran, että saan mukavasti perustarpeet katettua ja matkusteltua pari kertaa vuodessa. Olen onnellinen näin ja vapaa kuin taivaan lintu, en halua tuhlata ainoata elämääni oravanpyörässä pyörimiseen, enkä toisaalta jaksa tästä seuraavaa paheksuntaa. Selitän jotain umpimähkäistä, jos ihmiset kyselevät, mitä elääkseni teen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esitän kaikille tuntemattomille ja puolitutuille sinkkua, vaikka olen ollut parishuhteessa jo kymmenen vuotta. En vain jaksa sitä käytöstä, mitä samaa sukupuolta oleva kumppani joissain aiheuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Habituksestani tulee mieleen menestyvä ja koulutettu keski-ikäinen bisnesnainen, olen älykäs ja tiedän aika paljon asiasta kuin asiasta. Todellisuudessa myyn seksipalveluita sen verran, että saan mukavasti perustarpeet katettua ja matkusteltua pari kertaa vuodessa. Olen onnellinen näin ja vapaa kuin taivaan lintu, en halua tuhlata ainoata elämääni oravanpyörässä pyörimiseen, enkä toisaalta jaksa tästä seuraavaa paheksuntaa. Selitän jotain umpimähkäistä, jos ihmiset kyselevät, mitä elääkseni teen.
Valikoitko itse asiakkaat vai joudutko panemaan myös joitain äärettömän vastenmielisiä tyyppejä? Miten suhtaudut kun mies, kellä on sormus nimettömässä, tulee asiakkaaksi? Montako perhettä tiedät rikkoneesi kun mies on jäänyt kiinni?
Vierailija kirjoitti:
Että kaikki on hyvin ja olen tyytyväinen vaikka olen sinkku jo seitsämättä vuotta. Esitän että kestän sairaudet mutta oikeasti en kestä ja kaikki pelottaa.
Peukutuksista päätellen moni muukin. Samat jotka täälläkin hehkuttavat yksin olon ihanuutta.
Että emme muka olisi edes harkinneet toisen lapsen hankintaa, vaikka yritystä on jo yli puoli vuotta takana. Ensimmäistä lasta yritettiin vuosia, ja nytkin pelottaa, että olisi vuosien yritys taas edessä, tai emme saisikaan toista lasta ollenkaan. Sikäli olen onneksi ihan tyytyväinen nykyiseenkin lapsilukuumme, mutta kyllä se vähän harmittaisi, jos emme toistakin lasta saisi.
En ole muuten tätä ennen törmännyt mihinkään lapsi-uteluihin, mutta ilmeisesti yhden lapsen jälkeen ihmiset uskaltavat enemmän asiasta kysyä, kun on selvillä etten ole tahattomasti tai vapaaehtoisesti lapseton.
Vierailija kirjoitti:
Olen pitkäaikaistyötön ja pidän tietynlaista syrjäytyneen köyhän kulissia. En tunne kuuluvani yhteiskuntaan.
En siis välitä siisteydestäni, olemuksestani enkä vaatteitteni eheydestä tai puhtaudesta juurikaan.
Käteisenä säästössä on kymppitonni.
Pitkäaikais työttömyys vie kaikki rahat.en usko sinua .
Tällähän ei ole mitään merkitystä. Ei ketään kiinnosta. Ja miten esitetään cis-heteronaista? Et siis rakasta puolisoasi ja haluaisit näyttää toisenlaiselta? Jos taas rakastat puolisoasi ja olet tyytyväinen siihen miltä näytät, niin ei kai se ole mitään esittämistä?