Apua! Ahdistaa kun lapsiperheiden elämä vaikuttaa niin tappavan tylsältä ja ankealta! Olenko ihan väärässä?

Kukaan ei pakota tekemään lapsia, joten miksi ihmeessä siihen pitää ryhtyä?

piakkoin tuletko raskaaksi. Se voi olla, että jossain vaiheessa itket sitä kun lasta ei tulekaan. Oikeesti, tää nykyajan ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Mää oon aina halunnu omia lapsia. Nyt niitä on tossa pari pientä, kuristaa toisiaan, hakkaa leluilla toisiaan, koiraa, ikkunaa.. Ne on välillä kipeitä, välillä mää oon kipeä ja niillä virta riittää.. pitää mennä töihin aamulla ja raahata pennut hoitoon, siivota ja leikkiä illalla.



Mutta en kadu lapsia! Ne tuo elämään vaan väriä, menoa ja upeita kokemuksia. Siivota joutuu AINA, oli lapsia tai ei. Musta puuroutuminen on omasta asenteesta kiinni.



Me painetaan puistoissa, kaupungilla kavereitteni kanssa, leikitään kotona, mennään lastentapahtumiin. Sitten kun haluan niin menen jumppaan tai leffaan kaksin mieheni kanssa. Meillä on paljon innokkaita vahteja! :D



Mutta musta sun rakas aapee kannattaa tutkia asiaa enempi -siis omia tunteita. Lapsia VASTA kun niitä HIMOITSEE!

Jos teet niitä sisäisen kellosi tahdissa niin odota vielä pari vuotta. Ehdit myöhemminkin!! Et todellakaan ole vanha! Jos ensisynnyttäjän ikä on 28 niin eikös siitä silloin iso porukka ole alle 28- vuotiaita, jolloin osa on yli 28- vuotiaita. Myös yli kolmekymppisiä?



Meillä lapset on vaan maustanu menoa. Ei tuonu niinkään esteitä. Meillä on miehen kanssa samoja kasvatuksellisia näkökulmia ja tsempataan toisiamme. Jos nukuttaa niin toinen ottaa lapset hetkeksi puistoon tai kauppaan ja toinen lepää. Ei ole paha. Parisuhteen pitää olla semmonen että voidaan muokata tilanteiden muuttuessa.



Halua niitä lapsia! Jutelkaa lapsista vaikka päivittäin, haaveilkaa mitä niiden kanssa puuhataan ja miten selviydyttäisiin ongelmista. Anna miehen kuumeen tarttua suhun, sitten vasta hankitte sen pirpanan!

Minäkin sain ensimmäisen lapsen 30-vuotiaana ilman vauvakuumetta. Lapsen yrittäminen oli tavallaan järkipäätös, koska miehen kanssa ajattelimme, että lapset kuitenkin kuuluvat elämään ja niiden kasvattaminen on suuri haaste ja olisipa niistä iloakin.



Nyt kun lapset ovat 2- ja 4-vuotiaat niin voin todella sanoa, että kyllä tämä on raskastakin ollut. Elämässä olisi päässyt huomattavan paljon helpommalla, kun lapsia ei olisi. Saisi mennä ja tulla miten haluaa, matkustella, nukkua pitkään ja lista on loputtoman pitkä...Pienet lapset vaativat kuitenkin todella paljon ja monille " vanhemmille" äideille itsenäisyydestä ja omista asioista luopuminen on kova paikka. Tylsäksi en lapsiperheen elämää luonnehtisi, kauhea vauhti siinä on koko ajan päällä, liiankin kiire. Ankeaa ehkä, rutiinit ovat lapsille tärkeitä ja asiat pitää tehdä tietyssä järjestyksessä, että pienet eivät mene sekaisin.



Kaikesta huolimatta lapset ovat rakkainta maailmassa ja he antavat niin paljon ilon hetkiä, että en kuitenkaan valitsisi toisin!

Sille joka käski kokeilemaan tulisinko raskaaksi voin kertoa että tässä pari vuotta sitten, kun mieheni ja minun suhde oli epävarmemmalla pohjalla kuin nykyään, tulin pillereistä huolimatta raskaaksi ja päädyin aborttiin...(toivon ettei kukaan nyt ala tuomita minua tästä!) Ratkaisu jota en kadu, se oli silloin oikea. Gynekologilla käyn säännöllisesti ja paikat on ihan kunnossa. Mulla ei myöskään ole sairauksia, ylipainoa tms. tekijöitä joiden pitäisi estää lasten saamisen. Vaikka eihän sitä tosiaan ikinä tiedä...Tämä nyt vaan sivuhuomautuksena kun joku otti asian esille.



Ap

ja se että on lapsia ei tarkoita sitä että pitää tehdä asiat niinkuin muut. Olen ollut aina oman tieni kulkija, en ole seissyt lasten kanssa koskaan hiekkalaatikolla, tai käynyt missään ihme harrastuksissa. Sen sijaan olen maalannut heidän kanssaan tuhansia tunteja, tehnyt mitä ihmeellisimpiä matkoja, rakentanut museoautoja, ja viettänyt lukuisia teekutsuja nukeille ja nalleille. Isompien kanssa ole keskustellut yökausia kirjallisuudesta ja musiikista, ja soittanut heille pienenä niin paljon musiikkia kuin on ollut mahdollista, ja kerännyt aktiivisesti hyviä ja mielenkiintoisia kirjoja, kirpputoreilta, Amazonilta etc, joita lapset lukevat, ja pienemmät katselevat kuvia, kaikkeen saa kotona koskea, enkä ole mikään raivoisa siivooja. Eli kun on lapsia lähes parinkymmenen vuoden haitarilla, voi sanoa että sitä ei mitenkään tunne itseään jämähtäneeksi tai vanhaksi, ja jokapäivä oppii lapsilta paljon uutta, niiden ajattelutavat on niin upeita, että siitä voisi koota paksun kirjan.

mutta sitten vähän yli kolmikymppisenä päätettiin yrittää. Pari vuotta meni yrittäessä kunnes eka syntyi. Nyt on kaksi.



Komppaan näitä edellisiä jotka sanoivat että vaikka arki on välillä tosi puuduttavaa niin poiskaan en vaihtaisi. Mulle oli ainakin alkuun suurin vaikeus siinä, että miten sidottu sitä on siihen pieneen ihmiseen, ja välillä oli tunne että antaisin vaikka oikean käteni jos saisin nukkua kokonaisen yön rauhassa. Mutta se menee ohi...Lapset ovat nyt tärkein asia maailmassa, antaisin vaikka henkeni heidän puolestaan. Sitä rakkauden määrää!



Lapsen syntymään ja kaikkeen siihen liittyvään kuuluu kyllä myös kaikkea jännää ja kivaa. Ja esim. toisten lasten vanhemmista on tullut uusia ystäviä; harvemmin sitä muuten aikuisiällä enää uusia ystäviä saa, mutta lapset ovat hyvin yhdistävä tekijä.



Jos sulla on vähänkään sellainen fiilis että EHKÄ kuitenkin haluaisit joskus... kannattaisi varmaan yrittää. Ettei kaduta

oikeesti mietin, miten TYLSÄÄ hänen elämänsä on: töitä ja itseensä tuijottamista! Ei ketään, kuka odottaisi kotiin. Ihan sama missä olet ja mihin aikaan. Minä, minä, minä...



Lapset tuovat niin paljon sisältöä elämään, että sitä ei voi edes sanoin kuvata! Lasten myötä tulevat myös erilaiset ystävät ja menot.



Ja tuo hiekkalaatikkoelämä - minusta se oli upea vaihe :) Tavata kavereita päivittäin ja vaihtaa kuulumisia!



Ihana tunne, kun tietää olevansa rakastettu, oikeasti! Että tässä maailmassa on ainakin lapset, joille olen maailman tärkein ihminen! Heille minä kelpaan tällaisena kuin olen!

eivät ole kiinnostuneita muiden lapsista, mutta kylläkin omastaan. Esim kaverini äiti, ei pitänyt yleisimmin lapsista. Hän hankki silti kolme lasta ja rakastaa kovasti omiaan ja jaksaa aina seurata/osallistua heidän elämäänsä. Mielestäni hän on aivan ihana tyyppi, enkä voisi nykyään kuvitellakaan, että hän ei nuorena pitänyt lapsista yleisemmin.



Mun mielestä on ihan luonnollista pelätä elämänmuutosta ja myönnän myös, että en itsekään aina nauti hiekkalaatikkoilusta. Toisaalta en myöskään vaihtaisi lapsiani mihinkään muuhun. Olen myös saanut paljon tosi kivoja kavereita siellä hiekkalaatikolla, jotka eivät hekään ole mitään superäitejä, jotka ajattelisivat vain omaa " pikku perttiään" . Heidän vertaistukensa avulla äitiys on paljon hauskempaa. Ja onhan se tosi ihana nähdä kun juuri oma lapsi kasvaa ja oppii uutta ja rakastaa sinua/leimautuu vain sinuun.



Elämä on täynnä ristiriitoja esim. omalla kohdalla halu tehdä uraa ja olla hyvä äiti samanaikaisesti. Käytännössä aika mahdotonta yhdistää jos pyrkii täydellisyyteen, joten on pakko kompromissata ja sehän vaan kasvattaa ihmisenä :)

Täällä lapseton 30 v. jolla on aivan sairaan mielenkiintoinen ja vauhdikas elämä, josta ei puutu jännitystä eikä hauskanpitoa! Rakastan työtäni, josta saan suurta tyydytystä, minulla on upea parisuhde, laaja ystäväpiiri, harrastuksia joista saan todellista nautintoa ja mahdollisuus mennä ja tulla, matkustella ja tutustua uusiin ihmisiin. Rakastan shoppailua, sisustusta, itseni hemmottelua ja juhlimista. Pidän siitä, että näytän hyvältä ja saan miesten huomiota osakseni. Haluan toki lapsia jossain vaiheessa, mutta en vielä! :)

Mutta se lasten saaminen usein muuttaa aika tavalla ihmistä ja sitä oppii repimään ne ilonaiheet paljon pienemmistä jutuista kuin ennen. Usko pois!

Ei kukaan ole nuori ikuisesti ja muun teeskenteleminen menee helposti säälittävyyden puolelle. Pitää osata luopua edellisestä elämänvaiheesta ja siirtyä seuraavaan, vaikka se kirpaiseekin. Kyllä minä aika usein muistelen kaiholla entisiä aikoja ja sitä miten helppoa elämä oli. Olen samaa mieltä sen kanssa joka kirjoitti ettei lapsiperheen elämä ole tylsää vaan katastrofista toiseen menemistä. Sellaista meillä ainakin on ollut. Molemmat lapset ovat sairastelleet paljon, talous on ollut välillä tiukilla yms.



Välillä on kamala ikävä sitä, että voisi esim. uppoutua kaikessa rauhassa lukemaan romaania, harrastaa yms. Mutta toisaalta olen nyt kokonaisuutena onnellisempi kuin aikaisemmin, tosin väsyneempi. Lapsia on nyt kaksi ja haluaisin vielä ainakin yhden, ehkä kaksi tai kolmekin. Minusta raskausajat ja synnytykset ovat olleet upeita kokemuksia ja vaikka vauva-arki on kamalan raskasta, se menee pian ohi.



Ap, voithan ajatella, että " hankit" vain yhden lapsen ainakin kokeeksi. Silloin se raskain pikkulapsivaihe on vain muutaman vuoden projekti ja sen jälkeen pääset ainakin osittain palaamaan entiseen elämääsi.

Joskus olisin toivonutkin, ehkä? Miten voi isossa perheessä olla tylsää? Vauhti päällä, pari kissaa ja koiraa lisänä... Lapsiperheen elämä vaatii kyllä enemmän järjestelyjä - ei voi yks kaks päättää lähteä juhlimaan. Mutta muutenhan se elämä muotoutuu kaikilla omanlaiseksi.

Minulla on lapseton luokkakaveri. Hän käy töissä, menee kotiin tai jumppaan, käy ystävien kanssa ulkona. Silti minulle tulee usein tunne, että hänen elämänsä on tylsää. Ehkei se ollut sitä vielä 5 vuotta sitten. Mutta entä sitten, kun ikää on vaikka 45 tai 55? Ei murkkuikäsiä lapsia, ei lapsenlapsia ja viikonloppukyläilyjä...



Mutta toivon, ettei kukaan hanki lapsia vain tavan vuoksi, sillä jokainen lapsi ansaitsee olla rakastettu!

se vasta tylsää onkin. Jotenkin ihan samaa kuin 20 vuotta sitten, samat ulkonakäynnit ystävättärien kanssa, samat suhteenrakennusyritykset, samat harrastukset, sama päivärytmi, samat jutut ja karmeinta se, että edessä loppuelämä samanlaista tekoelämää.



Mulla menee elämä koko ajan eteenpäin, muuttuu ja ELÄÄ.

ei ihmisenä tarvitse muuttua. Minusta leikkipuistossa oleminen on edelleen yksi maailman tylsimpiä asioita. Harvoin siellä käynkään. Mies käy viikonloppuisin ja lapsi arkisin hoidossa.



Leffailta, ravintolaillallinen hyvässä seurassa tai joskus vain kuntosalilla käyminen tuntuu paremmalta, kun se on luksusta ja palkinto, ei elämän itseistarkoitus.



Teen vaativaa työtä, joka on iso osa minua eli en ole 100 % äiti. Mutta tietenkin, jos vaikka lapsi sairastuisi, äitiys nousisi vahvimmaksi teemaksi. Juuri varmuus siitä, että tiedän, mikä elämässäni on tärkeintä, tekee elämän äitinä niin palkitsevaksi ja helpoksi.



Sen lisäksi lapseni on maailman hauskin tapaus. Nyt 2-vuotiaan tytön kanssa meillä on oikeasti välillä ihan hurvattoman hauskaa. Lapsellani on hyvä huumori ja hassut jutut. Minusta on suuri kunniatehtävä saada luovita tätä pientä ihmistä kohti turvallista aikuisuutta. Koen tosi vahvasti, että lapsi on lainassa ja tämä on väliaikaista ja siksi arvokasta. Vaikka arkemme on tietysti puuduttavan tylsää 30-vuotiaan citysinkun näkökulmasta, mitäpä sitä kieltämään.

On tämä niin saamarin vaikeaa ja hermoja raastavaa. Tuntee itsensä todella ali-ihmiseksi ajoittain. Vauvajutut on vielä kivoja mutta 2-4-vuotiaat on tosi hirveitä parhaimmillaan. Itse työskentelen murronikäisten kanssa ja se on jo paljon mielenkiintoisempaa. Älä ainakaan usko, että joku taivas aukeaa lasten myöstä. Tosin itse en olisi voinut elää näin onnellista elämää ilman lapsia. Eli kai rakkaus kuitenkin kestää kaiken. Mutta älä erehdy kuvittelemaan, että elämä olisi ihanaa. Se on just sitä tappavan tylsää. Itse hoidan lapsia kotona, kun en raski niitä hoitoon laittaa, koska arvoni ovat vain sellaiset. Mutta elämä olisi saattanut olla paljon helpompaa jos olisin aloottanut työt kun lapset pienempiä. Sinähän voit harkita, että olet kotona vaikka sen eka vuoden ja sitten menet töihin. Sillä lailla saa sen oman elämänsä suht takaisin.

Omalta osaltani voin kertoa, etteivät lapsiin liittyvä asiat kiinnostaneet minuakaan lainkaan ennen kuin sain oman lapseni. Lasta toivoin pitkään, mutta mies ei ollut valmis. Tyttäremme syntyi, kun olin 29-vuotias, nyt 33.



Rankkaa on ollut: Vauvan kanssa valvomista, korvatulehduskierrettä, synnytyksen jälkeistä masennusta, parisuhde liki avioeron partaalle unen, oman ajan ja parisuhdeajan puutteen takia ja lisäksi pari kuolintapausta lähisuvussa, jotka ovat tuoneet oman lisänsä tähän muutenkin hankalaan soppaan. Mutta en nyt sanoisi, että tämä TYLSÄÄ on ollut.



Lapsi muuttaa taatusti koko elämän, mutta ei se sitä kyllä tylsäksi tee. Itse olin viettänyt liki kolmikymppiseksi ehtiessäni kaikenlaista muuta elämää jo ihan kyllästymiseen asti. Lapsi tuo tullessaan kaikenlaista uutta.

Mulla on ihan samoja fiiliksiä kuin ap:llä ja elämäntilannekin on aika lailla sama. 30 v. tuli just mittariin, parisuhde on kunnossa, iso kämppä jne. Lapsia on jo melkein kaikilla kavereilla, ja mies toivoo kovasti lasta. Toivon itsekin, muttemme vielä yritä raskautua.



Mutta mutta. Minua pelottaa. Pelottaa se vastuu toisen ihmisen tunne-elämästä ja terveydestä ja kaikesta hyvinvoinnista. Pelottaa etten osaa kasvattaa. Pelottaa se että muutun joksikin tuntemattomaksi ihmiseksi; jonkun lapsen äidiksi. A-p-u-a!



Oman ajan väheneminen ja arjen pyörittäminen ei niinkään ahdista, sillä se nyt kuuluu asiaan. Talouspuolikin vähän rassaa, mutta eiköhän sekin siitä suttaannu.



- - -



Pakko sanoa, että en olisi aikaisemmin kuin aivan viime aikoina voinut edes kuvitella saavani lasta. Keskenkasvuisena parikymppisenä, kun oma persoonallisuus ei ole oikein selvillä, kaikki jotenkin kesken? Ei kiitos. Ihmettelen aina tätä nuorena lasten saamisen ylistämistä: biologisesti tietysti parempi, mutta eikö se, että on tunteellisesti kypsä ja oikeasti jotain elämänkokemusta ole melkein tärkeämpää? Itse en olisi todellakaan halunnut saada lasta kun olin itse vielä lapsi.

Samanlaisia ajatuksia kuin ap:lla. Olen tosin pari vuotta nuorempi, mutta painostus ulkoapäin lapsen tekoon on todella kova. Mieskin kinuaa jo lasta ja väittää, että kohta olen liian vanha. En ole koskaan ajatellut olevani lapsetonkaan, mutta en toisaalta ole ikinä ollut vauvakuumeessa. Vauva-perheen arki tuntuu ainakin niiiin tylsältä.. Olen tottunut, että töiden jälkeen voi mennä jumppaan ja miehen kanssa vielä kävelylle ja viikonloppuna ollaan usein jossain reissussa. En tiedä voisinko valvoa yöt läpeensä. Olen tehnyt opiskeluaikoinan 3-vuorotyötä ja öiden valvominen oli kamalaa! Siitä asti olen arvostanut yön yli rauhassa nukkumista..