Apua! Ahdistaa kun lapsiperheiden elämä vaikuttaa niin tappavan tylsältä ja ankealta! Olenko ihan väärässä?

Lapsia mieluummin kuin ilman niitä.

Joskus on rasittanut kun on jotain jäänyt taakse mutta ei ehkä pysyvästi, tai toisaalta kun se asia on taas " avautunut" uudestaan, niin ei ole enää kiinnostanutkaan samalla lailla. Oikeastaan on helpottunut, että kun saa vihdoin valita taas pikkuhiljaa, että ei tarvitsekaan enää olla niistä vanhoista asioista kiinnostunut. Vaikka ennen oli tärkein asia maailmassa ja luuli edelleen olevan tärkeä asia " sitten joskus" . Ja on helpottunut, kuinka monta uutta asiaa on tullut tilalle, ja jos ei olisi lapsia tehnyt, nin ei olisi voinut koskaan tietääkään ja elämä olis pyörinyt samoja uria ties kuinka kauan, voi kuinka tappavan tylsää ja säälittävää, oikeasti...

että pitäisi muuttua tietynlaiseksi lapsen myötä. Että pitäisi ostaa Volvo, tuulipuvussa kahista leikkipuistossa, rynniä koko perheen voimin Prsimaan joka lauantai tai jorista naapurin äidin kanssa imetyksestä. Tällaisiin stereotypioihin törmää usein lapsettomien tuttujen kanssa.



Mietin monta vuotta, että ei minusta ole äidiksi kun en koe mitään mielenkiintoa sellaista elämää kohtaan. En edes pitäånyt vauvoista, mutta silti halusin lapsen. Nyt silloiset ajatukset naurattavat kun lapsi on vanhempi. En minä muuttunutkaan valtavasti eikä elämäkään dramaattisesti, sillä nuoruusvuodet olivat jo jääneet taakse muutenkin. Kun jotain jäi pois, tuli myös paljon tilalle.



Totta kai lapsi rajaa elämää toisenlaiseksi; jos ei ole valmis luopumaan pitkään nukkumisesta, viikottaisesta baarissa rymyämisestä ym. niin silloin ei kannata ryhtyä vanhemmaksi. Mutta hyvä äiti voi olla ihan omana itsenäänkin, ei tarvitse muuttua miksikään mammaksi ja elämän kaventua lähikaupan ja hiekkalaatikon välille. Jos mammarooli menee överiksi, lapsi on täyttänyt jonkin ison kolon, joka on elämässä ollut tyhjillään jo pidemmän aikaa.

Kerran se vaan kirpasee sano eukko ku synnytti...

Mulle saapui lapsi täysin yllättäin (no kuitenkin liki yhdeksän kuukauden odotamisen jälkeen!), uppouudesta suhteesta, mulle: pätkätyöläiselle ja matkustamista rakastavalle, baareissa viihtyvälle " hyväjätkä" -tytölle. Olin melkoisessa paniikissa tehtyäni raskaustestin, mutta aika pian rauhotuin. En yhtään tiennyt mitä tämä uusi ihminen tuo tullessaan, en ollut aikaisemmin ollut kiinnostunut vauvoista, en osannut vaippaa vaihtaa enkä jutella lapsi-tai ns. naisjuttuja.

Nyt olen sitä mieltä että tämä lapsi on ollut paras moka ja parasta mitä ikinä olen elämässäni saanut aikaiseksi! Elämä on tietysti muuttunut mutta vain paremmaksi. En kaipaa selkänahanvenytys-työelämään pätkääkään. Ystäviä tapaan, vaan emme enää baareissa...niistäkin sain näköjään tarpeekseni. Reissuista sen sijaan en aio luopua!

Raskasta on silloin kun en saa nukkua lähellekään tarpeeksi, eli silloin kun lapsella on tulossa hampaita jotka herättävät yöllä itkemään. Muuten tähän krooniseen pikkuväsymykseen kyllä tottuu. Ei aina tartte olla niin virkeä!

Sanoisin että enemmän saatat katua jos et edes yritä (eihän se ole edes varmaa että tulet raskaaksi), kuin jos jätät väliin koko kokemuksen, jonka vain nainen voi kokea!

Iältäni olen kohtapuoliin puolessavälissä kolmeakymmentä ja lapsi täyttää talvella yksi vuotta.

Vierailija:

Mun mielestä ei ole syytä tehdä jokaisesta elämän millisentistä ja sekunnista pelkkää vauva-vauva-lapset-arkea - ja antaa sen " lapsellisuuden" loistaa kilometrin päähän.

Eli elämän ei ole pakko muuttua tasolle:

" Kun meidän aapo vilkaisi sivulle, sanoi öh ja kakkasi, eikö olekin ihanaaa... Ja minähän en ole käyttänyt hajuvettä, enkä käynyt missään sataan vuoteen enkä ole yhtään kireä (vaikka näytän kyllä siltä kilometrin päähän), lakkasin käymästä suihkussa, enkä enää IKINÄ osta vaatteita, paitsi reimatekkejä"

Minä juuri hämmästelin, kun täällä äidit kertovat kuinka lopettivat hajuveden käytön lapsen syntymään, tyylikkäät kengät vaihtuivat toppakenkiin, tukka kynittiin lyhyeksi... miksi ihmeessä? Ei sen äitiyden tarvitse paistaa joka paikkaan, ainakaan kulahtaneen ulkonäön muodossa. Eikä asioista tarvitse tehdä hirveän vaikeita tyyliin en voi viedä roskapussia vaikka vauva nukkuu omassa pinnasängyssään.

Minulla oli tasan tarkkaan samoja ajatuksia kuin ap:lla ennen lapseni syntymää. Mutta usko tai älä, en ole katunut! Väsynyt olen, kyllä, mutta en niin väsynyt kuin kuvittelin etukäteen. Ja kyllä me vielä miehen kanssa yritämme viettää mukavia leffailtoja (toisinaan kyllä vauva sylissä) ja muutenkin vaalia suhdettamme. Seksielämäkään ei loppunut synnytykseen vaikka pahoin pelkäsin ;)

Kannattaa kyllä miettiä mitä elämältä haluaa: tietty vapaus olla ja mennä kyllä katoaa ajan kanssa, mutta uskon että useimmat äidit ja isätkin ovat niin vauvan lumoissa, että ei se haittaa.

Heräät aamulla kun kaksivuotias poika halaa sinua ja sanoo " tykkään susta äiti" Samassa pinnasängystä kuuluu naurua, vauva on herännyt-ja kun katsot sinne saat maailman ihanimman hymyn!



...Tämän takia kestää myös sen kurjemman puolen

Välillä toivoisi, että olisi edes joskus.

nimenomaan ole tylsää, vaan katastrofista toiseen menemistä... Lasten sairastelut ja kolhut sun muut ja ylipäätään se, että siitä arjesta selviää. Oliskin joskus rauhallista ja tylsää!

Mutta jos ajattelet noin voimakkaasti, miksi harkitset äitiyttä? Ei lapsia " tehdä" vain siksi että se kuuluu asiaan. Se on todella huono syy.

Sanoisin, että pikemminkin kuolettavan uuvuttavaa. Tajuatko, että se jatkuva käsityö väsyttää? Univajetta voi jatkua vuosia. Se on todella raskasta. Lapsi vaatii jatkuvaa hoivaa vauvana.

Jo äitien ja lasten poukkoilun katsominenkin sai väsyneeksi. Kun odotin esikoistani, pelkäsin kuollakseni oman elämäni menetystä.



Nyt, kahden lapsen (4 ja 1v) äitinä en tiedä mitään parempaa kuin pienten kanssa olo. Aivan käsittämätön rakkauden ja hyvän olon tunne valtasi minut välittömästi esikoisen synnyttyä ja on jatkunut päivä päivältä vahvempana.



Nuo pienet ovat mainioimpia ihmisiä, mitä tiedän. En ole milloinkaan viihtynyt kenenkään kanssa yhtä hyvin. Toki asiat, joita teemme, toistuvat tiheässä rytmissä ja ovat sitä kautta tuttuja, mutta osaamme tehdä niistä hauskoja. En kaipaa takaisin työelämään; voisin hyvin olla lopun ikääni kotiäiti. En ole ikinä tuntenut tekeväni mitään yhtä innostavaa saati tärkeää, eikä mikään tekeminen voisi tämän jälkeenkään nousta äitiyden tasolle. Olen ikionnellinen siitä, että minulla nämä lapset ovat. Koen itseni äärettömän onnekkaaksi.



Tuntuu kauhealta ajatella, että täytyisi olla jonain päivänä vanha ilman näitä rakkaita ihmisiä. Mieti, ap, sitä, kuinka syviä katumuksen tunteita saattaisit vuosien varrella kohdata, jos jättäisit äitiyden kokematta. Itse tunnen, että näin elämäni on täydempää ja merkityksellisempää. Vastoin alkuperäisiä epäilyksiäni nyt tiedän, että äitiys on maailman ihaninta.

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa perhekerhot tai muskarit joissa jauhetaan muiden äitien kanssa vauvan kakasta ja mulkoillaan hoikkia, meikanneita naisia. Oma lapsi sen sijaan kiinnostaa sitäkin enemmän.



Muista ap, kuten sinulle on jo sanottukin, että ei se perhe-elämä VÄLTTÄMÄTTÄ tarkoita tätä farmarivolvo-tuulipuku-ylipaino-masennus -rumbaa. Voit olla lapsen syntymän jälkeen oma, menevä itsesi jos niin päätät, tietyissä rajoissa tietenkin.

Voit tehdä päivällä vauvasi kanssa suunnilleen mitä vaan, kunhan pidät kiinni lapsen syömis- & nukkumisrutiineista. Ei tarvitse mennä puistoon kesälläkään, vie pieni vaikka erilaisiin tapahtumiin tai matkustele. Tietty vaipat ja lapsen mahdollinen väsyminen ärsyttävät välillä, mutta se on jotain mihin pitää tottua. Luo omat rutiinisi, älä välitä tusinatavarasta jos ahdistaa!



Ps. Jos jonkin aikaa olisikin tylsää, mikä siinä antaa aiheen pistää " Apua!" otsikkoon? Onko tylsyys kamalin asia maailmassa..?

Sain lapset 20 ja 21-vuotiaana. Eipä ollut tarvetta miettiä mitä menetän vai menetänkö mitään? Pintaliitoelämä ei kiinnosta. Mulla kaks rakasta lasta joiden kanssa vietän aikaa siellä hiekkalaatikollakin oikein mielelläni! Ja kunhan lapset kasvaa hieman niin olen ehkä siihen mennessä keksinyt ammatin joka todella kiinnostaa. Helppo sitten olla työelämässäkin, kun ei mitään paineita lastenhankinnan suhteen enää ole. Aamen.

En ollut etukäteen mikään superkiinnostunut lapsista enkä kovin äidillinen. Pelotti. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin kyllästyttämään se, että elämä pyöri vain " oman navan ympärillä" , ja se tuntui tylsältä. Ei huvittanut enää pyöriä ravintoloissa yms. Nyt ei ole tylsää, siitä 1. v. lapsi pitää huolen! Tylsää ei yksinkertaisesti ehdi olemaan. En ole muuttunut enkä " kadottanut itseäni" , mitä jotenkin pelkäsin etukäteen. En ole muuttunut kahisevaksi tuulipukuihmiseksi, enkä tiukkapipoksi, huolehdin ulkonäöstäni, minua kiinnostaa maailmassa muutkin asiat kuin vaipat, meillä ei tarvi olla maailman siisteintä eikä kaikki asiat hankittuna valmiiksi ennen lapsen tuloa, olen edelleen minä...



Mutta jopa yhden lapsen kanssa minulla on kyllä ollut monesti raskasta ja rankkaa. Siihen on parasta olla varautunut. Mutta kyllä sen kestää, on tämä sen verran palkitsevaa hommaa :)

Vierailija:

Heräät aamulla kun kaksivuotias poika halaa sinua ja sanoo " tykkään susta äiti" Samassa pinnasängystä kuuluu naurua, vauva on herännyt-ja kun katsot sinne saat maailman ihanimman hymyn!

...Tämän takia kestää myös sen kurjemman puolen

Minusta kuulostaa todella tylsältä, jos tuollainen on elämän suurin ilo.

Vierailija:

oikeesti mietin, miten TYLSÄÄ hänen elämänsä on: töitä ja itseensä tuijottamista! Ei ketään, kuka odottaisi kotiin. Ihan sama missä olet ja mihin aikaan. Minä, minä, minä...

Lapset tuovat niin paljon sisältöä elämään, että sitä ei voi edes sanoin kuvata! Lasten myötä tulevat myös erilaiset ystävät ja menot.

Ja tuo hiekkalaatikkoelämä - minusta se oli upea vaihe :) Tavata kavereita päivittäin ja vaihtaa kuulumisia!

Ihana tunne, kun tietää olevansa rakastettu, oikeasti! Että tässä maailmassa on ainakin lapset, joille olen maailman tärkein ihminen! Heille minä kelpaan tällaisena kuin olen!

Teit siis lapset, jotta SINULLA olisi joku, joka rakastaisi sinua? Ja sitten lapsettomia haukutaan itsekkäiksi...Ja mitä lapsettoman elämään tulee, niin ehkä hänen työnsä ei ole hänelle tylsää pakkopullaa, vaan intohimo, ehkä häntä odottaa kotona mies tai lemmikki, tai sitten hän on rauhaa ja hiljaisuutta rakastava tyyppi, joka viihtyy hyvin yksikseenkin, hä n voi makustella ympäri maailmaa, mennä ja tulla miten huvittaa, hänellä voi olla laaja ystäväpiiri....

Lakatkaa nyt ihmeessä säälimästä kaikkia, jotka eivät ole tehneet samanlaisia valintoja kuin te! Eivät kaikki ole samasta puusta veistettyjä! En minäkään sääli lapsellisia sen vuoksi, että jotkut heistä ovat päättäneet uhrata vuosia peppujen pyyhkimiseen, kakaroiden komentamiseen, yövalvomisiin, kotitöihin, leikkipuistoissa lässyttämiseen, vanhempainilloissa istumiseen ym., vaikka MINULLE se olisi kidutusta. Jokainen tekee omat valintansa.

että niin monen elämä on ollut " tyhjää ja sisällötöntä pintaliitoelämää" ennen lapsen pyöräyttämistä. Olen lapseton, enkä todellakaan biletä ja ryyppää ke-pe-la, niin kuin joku äiti mainosti tehneensä lapsettomina aikoinaan. Elän käsittääkseni aivan tavallista elämää - opiskelen, harrastan liikuntaa, rahat ovat tiukilla, joten mitään ulkomaanmatkoja ei ole varaa ainakaan seuraavaan 5 vuoteen tehdä, asun vuokralla pienessä yksiössä, syön koulun ruokalassa tai sitten jotain peruseineksiä kotona, koitan lukea romaaneja ja katsoa leffoja aina kun opiskeluilta jää aikaa, shoppailen kun on varaa, ehkä kerran viikossa käyn kavereiden kanssa kahvilla, baariin eksyn ehkä pari kertaa kuussa...



Elämäni on siis varsin tavallista, ja silti onnellista. Tosin uskon, että paras vaihe alkaa vasta sitten valmistumisen jälkeen, kun on oikeasti varaa alkaa satsata itseensä - voi lähteä vaikka reilaamaan kun köyhän perheen vesana ei näin nuorena pääse, sitten voin hankkia mieleiseni kämpän, alkaa käydä ulkona syömässä, shoppailla, sisustaa jne. Mutta lapsia en halua. Joo, olen toki nuori, mutta tätä mieltä olin jo n. 15 vuotta sitten kun itse olin lapsi, eikä päätös osoita pienimpiäkään horjumisen merkkejä, päinvastoin.



En sitten tiedä ovatko kaikki täällä palstailevat niitä rikkaiden perheiden kermapersekakruja, joilla oli varaa bilettää, shoppailla, matkustella ja muutenkin viihdyttää itseään jo nuorella iällä niin paljon, että alkoi jo pursuta korvista ulos, mutta minulle " pintaliitoelämä" ei ole mahdollista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää. Tai no, opintolainan maksun jälkeen taidan päästä elämäni ensimmäiselle ulkomaanmatkalle ja kosmetologikäynnille ja hienolle ravintolaillalliselle joskus kolmevitosena. Ja todellakin haluan tehdä nämä yksin.

eroa. nauttikaa kaksinolosta ja hankkikaa vaikka koira.

Minäkin olin päälle kolmikymppinen, kun sain esikoiseni ja ainokaiseni. Vauvakuumetta ei ollut missään vaiheessa, eikä tilanne muuksi muuttunut vauvan synnyttyäkään. Vauva-aika oli äärimmäisen raskasta ja tylsää, ja oli nimenomaan juuri sellainen tunne, että tätäkö se sitten on! Puolitoista vuotta sinnittelin, sitten oli isän vuoro jäädä hoitovapaalle. Nyt ei voisi tietenkään kuvitellakaan elämää ilman lasta, eikä ole tunnetta, ettäkö portteja olisi sulkeutunut. Päinvastoin tuntuu, että olenpahan edes jotain saanut aikaiseksi!



Ap:lle en pysty neuvoa antamaan suuntaan enkä toiseen. On hyvä varautua siihen, että elämä muuttuu lapsen myötä radikaalisti ja se vaatii veronsa. Toisaalta, kyllä lapsi rikastuttaa elämää valtavasti, loppujen lopuksi.

En kutsuisi kotiäitiaikojani tylsiksi. Se, että meidän perheessä on enemmän jäseniä, ei lopeta hauskuutta maailmasta. Lastenkin kanssa voi mennä ja tehdä, ja kyllä me mentiinkin.