Apua! Ahdistaa kun lapsiperheiden elämä vaikuttaa niin tappavan tylsältä ja ankealta! Olenko ihan väärässä?

Ja kutoselle vastaan että kun ajatus lapsettomaksi jäämisestä ei sekään houkuttele! Tää kuulostaa lapselliselta, mutta haluaisin vain olla ainakin 5 vuotta nuorempi...



Ap

Päätimme vain hankkia lapsia, vaikka vauvakuumetta tai -kiinnostusta ei ollut. Ei ole kaduttanut! Kyllä se alkaa kiinnostaa. Pitää silti muistaa huolehtia parisuhteesta ja hauskanpidosta aikuisena ihmisenä, ettei vain hautaudu kotiin vaippavuoren alle. Hyvä parisuhde on kaikkien etu.

Helpommalla pääsee jos lapsia ei tee. Ja ilman lapsiakin voi olla onnellinen.



Mulla oli vähän sama tilanne eli ennen 35v. ikää ollut kiinnostanut yhtään lasten tekeminen ja lapsiperheen arki. Oli ihana olla vapaa ja harrastaa, matkustaa ym. ilman velvollisuuksia. Sitten löytyi ihana mies ja ikääkin oli jo aika paljon, niin sitten saatiin ne pari lasta, kun kumpikin halusi jälkikasvua. Nyt on tilanne se, että on pienet lapset ja on tämä elämänvaihe kaikkine rasittavuuksineen jne..



Mutta mä koen, että lapset todellakin kasvattavat vanhempiaan ja auttavat ymmärtämään muutakin elämää oman navan ulkopuolelta. Ja olen varma, että kun tämä väsyttävä ja rasittava vaihe pienten lasten kanssa on joskus takana, niin olen todella onnellinen siitä, että minulla on ne lapset.

kun päivät kuluvat samaan tahtiin, ainakin äitiysloman aikana. No esikoisen kanssa pystyi tekemään monenlaisia asioista, käymään siellä täällä ja tapaamaan ystäviä, mutta sitten kun on tullut enemmän lapsia, kyllä se elämä täällä kotona pitkälti pyörii. Ja kieltämättä on välillä tosi tylsää, kun tuntuu, että päivät menevät siivoamisessa, ruuan laittamisessa ja pyykkäämisessä. Mutta sitten taas, oppii nauttimaan pienistä asioista, kahvikupista rauhassa, elokuvasta illalla kun lapset nukkuvat, arvostaa hyvin nukuttua yötä ja muita asioita, joita ei ennen lapsia oikein edes tiedostanut :-)

Lasten myötä kiinnostuksen kohteet jonkinverran muuttuvat, ja kiinnostus omiin lapsiin tullee aika luonnostaan, lapsirakkaaksi tuskin ei lapsista kiinnostunut ihminen tulee. Itse en ainakaan edelleenkään ole erityisen kiinnostunut muiden lapsista, vaikka lapsista sinänsä pidän. Mutta en ole innokas hoitamaan toisten lapsia ja kummilapsienikin muistaminen on enemmän velvollisuus kuin luontainen halu, vaikka haluaisin kyllä, että se olisi luontevampaa.

Joka tapauksessa, sinulla on hyvä tilanne siinä mielessä, että tuskin kuvitteletkaan, että lapsiperheen elämä olisi jotain muuta kuin tylsää, joten saatat jopa yllättyä positiivisesti, etkä masennu, kuten monet, joilla on ruusuiset kuvitelmat äitiysloman varalle :-)

Ja jos miehesi on lapsirakas ja haluaa osallistua paljon lapsenhoitoon, ehkä elämäsi ei olekaan niin kovin tylsää, koska sinulle jää paljon aikaa myös itsellesi.

Kyllähän siinä joku oma motivaatio pitäisi olla, että paremmin jaksaisi sitä alkuaikojen härdelliä. Mulla on ollu aikanaan aika pitkälti samat fiilikset kuin sulla. Lapsi syntyi kun olin 34-vuotias järkipäätöksellä. Usein kaduttaa kyllä, mutta toisaalta taas sitten ei. Tunnen että aikuistuin sitten vasta kun lapsi syntyi. Ja lapsi on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiin rakas ettei se voi olla tottakaan. Lisää en silti tee, koska lapset ei ole mun juttu siitä huolimatta että rakastan tuota muksua ihan hulluna. En vaan jaksa ottaa sitä kaikkea enää uudestaan, nyt kun on jo pikkuisen helpompaa.

ja päätettiin sitten alkaa yrittämään lasta. Raskaaksi tulin heti, joten se tottutautumisaika raskauden yritykseenkin jäi väliin. Koko raskausajan olin puoliksi paniikissa ja halusin monesti perua koko jutun, toisaalta taas luonto hoiti hommansa ja pesänrakennus ja kaiken valmiiksi laittokin kiinnosti. Vauvan synnyttyä en kokenut mitään suurta ahaa-elämystä ja muuttunut yössä äidiksi, mutta suurena yllätyksenä tuli silti se valtava äidin suojeluvaisto. Ja siitä eteenpäin kuukausi kuukaudelta kasvava rakkaus lasta kohtaan oli mykistyttävää. Nyt noita on kaksi, nuorempi on reilut 2v ja vauvakuume on taas nostellut päätään. Olen ollut kotona lasten kanssa nyt jo reilut 5v, enkä olisi ikimaailmassa kuvitellut sellaista itsestäni vuosia sitten! En koe arkea erityisen raskaana tai rutiininomaisena, johtuen varmaankin jo siitä, etten kummemmin piittaa siitä miten lapsiperheen oletetaan toimivan ja elävän, enkä anna ympäristön painostaa omia valintojani.



Eli pohdiskele vielä, tunnustele tuntojasi ja muista että sinä voit itse paljon määritellä sen lapsiperheen arjenkin, sen ei tarvitse olla pelkästään ankeaa ja tylsää.

Vierailija:

Vauvan synnyttyä en kokenut mitään suurta ahaa-elämystä ja muuttunut yössä äidiksi, mutta suurena yllätyksenä tuli silti se valtava äidin suojeluvaisto. Ja siitä eteenpäin kuukausi kuukaudelta kasvava rakkaus lasta kohtaan oli mykistyttävää.

Siis tuo suojeluvaiston vahvuus ja hitaasti kasvava rakkaus (ei tosiaankaan alkanut päivästä nolla).

t. tuo yksi jota ei olis voinut lapset vähempää kiinnostaa ennen esikoisen syntymää

Haluaisin vielä kysyä eikö kellekään ole tullut lasten hankkimisen jälkeen sellainen olo, että tuntuis että on menettänyt jotakin elämästä tai että joitakin ovia on laitettu pysyvästi kiinni? Minua pelottaa sekin, että tuntuu että lapsen myötä en enää tuntisi itseäni " nuoreksi" ...ja sehän ei tätä 30-kriisiä yhtään helpota.:(

ehkä sulkeutuu, väistämättä lasten hankinnan myötä uusia ovia aukeaa. Ja olisko ne vanhat ovet toisaalta enää 40-50-vuotiaana niin kiinnostaviakaan, mistä sitä tietää. Aika aikaansa kutakin...

Vierailija:

Haluaisin vielä kysyä eikö kellekään ole tullut lasten hankkimisen jälkeen sellainen olo, että tuntuis että on menettänyt jotakin elämästä tai että joitakin ovia on laitettu pysyvästi kiinni? Minua pelottaa sekin, että tuntuu että lapsen myötä en enää tuntisi itseäni " nuoreksi" ...ja sehän ei tätä 30-kriisiä yhtään helpota.:(

ole kovin todennäköistä. Itse toivoin, että alkaisin kokea itseni aikuisemmaksi lasten myötä, mutta järkytyn aina kun huomaan jonkun naapurin vauvan kirjoittaneet ylioppilaaksi, kun mielestäni en ole itse muuttunut yhtään siitä kun nämä olivat ihan vauvoja....

Ja kolme lastakin jo on....

ja ainahan ihminen vastustaa muutosta, koska se on hyppy tuntemattomaan. Mutta niiden asioiden tilalle mitä menetät, saat kymmeniä uusia. Ne asiat mitkä ennen olivat tärkeimpiä, korvautuvat uusilla tärkeillä asioilla. Sitä ei taatusti kukaan jolla ei ole lapsia voi ymmärtää tai kuvitella, mutta niin siinä vain tapahtuu. Elämä ei missään tapauksessa lopu lasten hankkimiseen!



t. 15

Liikakilot, mahassa on sellainen makkara ettei se varmasti enää häviä vaikka laihtuisin olemattomiin, peräpukamat (ei taida se osasto olla enää ikinä entisensä). Toisaalta en enää ollut ihan nuori, ehkä nuoret palautuu paremmin. Paljon on varmasti kiinni siitä miten itse jaksaa panostaa itsensä kuntouttamiseen. Seiskassa oli tähtityttönä aivan mahtavavartaloinen 19-vuotias, jolla oli 2 vee lapsi!

Myöntäkää että kyllähän tekin mieluummin ottaisitte glamoröösin elämän jossakin mielenkiintoisemmissa ympyröissä, jännittävän, hyväpalkkaisen työn, kauniin ulkonäön ja vilkkaan sosiaalisen elämän. Mutta kun ei ole kaikki kortit tässä elämässä tasaisesti jaettu... Jos on tavis-mollukka lähiöstä kotoisin, keskinkertaisilla lahjoilla varustettu, niin mitäpä stä elämältä sen erikoisempia odottaisi kuin mukavaa, tasaista perhe-elämää. :)

Mutta vaatiihan se hirvittävän paljon enemmän organisoimista kun on lapsia. Ja pahimmillaan jos on esim vaikka erityislapsi niin voi unohtaa suurimman osan entisestä elämästä. Kaikkeen pitää varautua jos lapsia haluaa.



Ensisijaisesti pitäisi olla halukas vanhemmuuteen. Mutta helppoa se ei ole. Eikä ruusuista. Lapsien kanssa on ihania unohtumattomia hetkiä mutta on se rankkaakin.



En kyllä suosittele lasten tekoa kenellekään vain siksi ettei olisi vanhana yksin tms



Lapsi kun sitoo seuraavaksi 20 vuodeksi VÄHINTÄÄN.

vuosikaudet, olen saanut matkustaa ihan missä vaan, olen saanut juhlia maailman tappiin. Se on TYHJÄÄ elämää, eikä siitä jää käteen yhtään mitään.

Itsellä oli aikanaan samantapaisia ajatuksia kuin aplla. Sitten tein järkiratkaisun, lapsi sai alkunsa heti ja nyt meillä on ihana tyttö.



Olen onnellinen lapsestamme ja niin on mieskin, mutta en totta vie menisi sanomaan että aika ennen lasta oli TYHJÄÄ! Päinvastoin, teimme mieheni kanssa ihania ulkomaanmatkoja kahdestaan (mm. häämatka), harrastimme, moottoripyöräilimme ja meillä oli aikaa toisillemme. Tuntuisi suoranaiselta loukkaukselta sanoa, että tuo elämä oli tyhjää. Haluaisinkin kysyä teiltä jotka näin koette, eikö teitä huolestuta aika kun lapsenne lentävät pesästä ja jäätte miehenne kanssa kahden? Onko elämä sitten taas TYHJÄÄ ja merkityksetöntä? Vai alatteko roikkua aikuisissa lapsissanne ja kiusaatte heidät ja heidän puolisonsa henkihieveriin?



Lapsi on ihanan ja vauva-arkikin tavallaan ihanaa, mutta niin oli myös aika ennen lapsia ja sitä aikaa emme koskaan saa takaisin.

jaksaa nauttia aikansa ja ehkä sitten taas, kun lapset on lentäneet pois kotoa, mutta ei se todellakaan, todellakaan riitä elämän sisällöksi. Ainakaan minulle. Kaipasin kunnollisia ihmissuhteita, oikeasti jotain aitoa tekemistä ja oikeaa aitoa arkea. Kaipasin sitä, että saa kunnolla tuntea olevansa tärkeä, että joku tarvitsee, että sillä mitä päivän mittaan tekee on oikeasti jotain väliä, että siitä on hyötyä.



75

En ole sanonut lapsettoman elämän olevan tyhjää, mutta itse ajattelen näin: jos elämä on aina ihan samaa, 20-vuotiaasta 80-vuotiaaksi, niin sitten se olisi ehkä tylsää. SIis jos elämänsisältö olisi matkustelu, shoppailu, juhliminen. Mielestäni ihminen tarvitsee muutakin. Kaikki eivät halua lapsia ja hyvä niin. Mutta kuitenkin jotakin vastuullisempaa sisältöä elämäänsä ehkä?



Itselläni on vanhin lapsi täysi-ikäinen, nuorin 5 v. Mielestäni elämä on rikasta ja vaihtelevaa, ehdin harrastaakin ihan riittävästi. Enkä ymmärrä, miksi lasten kanssa pitäisi jämähtää loputtomaan leikkipuisto-tuulipuku-toppapuku-kurahousut -kierteeseen; lasten kanssa kotona ollessahan saa itse organisoida päivän kulun ja päättää ajankäytöstään. TOki lapset tarvitsevat suht. säännöllisen päivärytmin, mutta pienet voivat nukkua vaunuissa/autossa/liinassa jne, ja pääsee liikkumaan.

Vierailija:

jaksaa nauttia aikansa ja ehkä sitten taas, kun lapset on lentäneet pois kotoa, mutta ei se todellakaan, todellakaan riitä elämän sisällöksi. Ainakaan minulle. Kaipasin kunnollisia ihmissuhteita, oikeasti jotain aitoa tekemistä ja oikeaa aitoa arkea. Kaipasin sitä, että saa kunnolla tuntea olevansa tärkeä, että joku tarvitsee, että sillä mitä päivän mittaan tekee on oikeasti jotain väliä, että siitä on hyötyä.

75

Onko lapsesi ainoa " kunnollinen ihmissuhde" ? Eikö sinulla ole miestä? Tai jos on, eikö miehesi saa sinua tuntemaan itseäsi tärkeäksi? Ainoastaan lapset? Tuo ei pidemmän päälle ole kovin terveellinen ajatusmalli.

Vaikka äiti-ihminen olen minäkin, ei minun itsetuntoni ole noin riippuvainen siitä onko minulla jälkikasvua vai ei. Rakkautta oli elämässäni jo ennen lapsia, enpä olisi rakkaudettomaan liittoon tenavia halunnutkaan. Ja ihminen voi olla tärkeä muutenkin kuin hoitamalla omia jälkeläisiään...

Mun mielestä ei ole syytä tehdä jokaisesta elämän millisentistä ja sekunnista pelkkää vauva-vauva-lapset-arkea - ja antaa sen " lapsellisuuden" loistaa kilometrin päähän.



Eli elämän ei ole pakko muuttua tasolle:



" Kun meidän aapo vilkaisi sivulle, sanoi öh ja kakkasi, eikö olekin ihanaaa... Ja minähän en ole käyttänyt hajuvettä, enkä käynyt missään sataan vuoteen enkä ole yhtään kireä (vaikka näytän kyllä siltä kilometrin päähän), lakkasin käymästä suihkussa, enkä enää IKINÄ osta vaatteita, paitsi reimatekkejä"