Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini olisi voinut kirjoittaa tuon. Minulla on äitiä ikävä, mutta todellisuudessa äitini on äärimmäisen hankala, huonokäytöksinen, tungetteleva ihminen joka tietää kaikki asiat paremmin kuin minä.

Hän loukkaa minua herkästi sillä hänen puheensa on piikittelevää, olen kertonut useasti etten suostu olemaan epäsuoran haukkumisen ja arvostelun ja kritisoinnin kohde, mutta hän ei ole pystynyt oppimaan mukavampaa tapaa olla toisten kanssa tekemisissä. 

Tämä kritisointi ja arvostelu on jatkunut lapsesta saakka ja minulla on oikeasti hiton huono itsetunto tämän takia. Suurin ongelma on se, että minulle on kertynyt hirveä kasa aivan aiheellista mielipahaa tällaisesta ja muusta lapsellisen vanhemman harjoittamasta henkisestä väkivallasta, mutta ei ole mitään keinoa voida puhua asiasta hänen kanssaan kuin aikuinen aikuiselle. 

Hän on äärimmäisen kritiikkiherkkä ja siirtyy välittömästi puolustamaan itseään ja toimintaansa hirveällä aggressiolla, jos minä millään lailla olen ilmaissut tarvetta puhua lapsuudestani. Minullakin on siinä ongelmani, kuten se että kun mielipahaa ja suoranaista vihaa on sisälläni paljon, se tunne nousee nopeasti ja minäkin muutun loukatuksi pikkulapseksi.

Hän puolustaa itseään väittämällä että minun mielikuvani ovat harhaisia ja aivan väärin. Tämä pätee aivan kaikkiin asioihin, hän tietää miten asiat ovat ja kaikki mitä sanon on suoranaista valehtelua. Näin ollen tilanne ei koskaan etene, sillä hänen ajattelunsa on niin jähmeää ja tämä kritiikin pelko hänessä niin vahva. 

Tiedän millainen lapsuus hänellä on ollut ja olenkin itseopiskellut kaiken kehityspsykologiasta jotta hänen persoonansa olisi minulle logiisemmin avautuva ja pystyisin keksimään jonkin keinon päästä tämän kovan ja kylmän kuoren läpi.

Nyt tiedän miksi hän on sellainen, mutta en silti yksin ole kyennyt tekemään mitään asialle. Hänen käytöksensä perusteella hän haluaisi että voisi puida kanssani kevyitä ajankohtaisasioita silloin tällöin ja saada tarvittaessa käytännön apua mikäli sellaista tarvitsee. Minulla on aina ikuinen pelko kritisointia kohtaan takaraivossa kun olemme tekemisissä ja olen itsekin hänen kanssaan hyvin räjähdysherkkä,. Hän tietänee jo että olen loukkaantunut hänen tekemisistään ja tämän vuoksi hänelläkin tuntuu olevan kova pelko kritiikkiä kohtaan kun olemme tekemisissä. Parasta olisi jos saisi jonkun ulkopuolisen fasilitoimaan kanssakäymistämme jotta molemmat eivät taantuisi lapsiksi. 

Minulla on äitiä ikävä. 

Sinulla on ikävä jotain, mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Kultturissamme hyvän äidin myytti on vahva, ja se antaa myös väärää toivoa, että sen itsekkään ja lapsellisen ihmisen sisältä muka vielä löytyisi joku kultainen ihana satuäiti. Ei löydy, tuo toive on samaa sarjaa kuin aloittaminen puhtaalta pöydältä väkivaltaisen puolison kanssa, kun mustelmat ovat vähän parantuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on valemuistoja ja omalla lapsellani on valemuistoja. Hän joskus jopa soittaa ja kysyy että onko näin oikeasti tapahtunut vai onko hän keksinyt sen itse päästään. 

Valemuistot ovat hyvin yleisiä.

Lapsella on taipumus peittää aukot ymmärryksessään asioilla jotka hän tietää, ja näin on valemuisto valmis. Lapsi myös herkästi ottaa itseensä asiat, koska hän kokee itsensä kautta kaiken, kun ei vielä osaa erottaa vanhempiaan itsestään, ja teininä kaikki pyörii muutenkin teinin navan ympärillä.

Lisäksi lapsi saatta sekoittaa asioita. Oma lapseni väitti että minä olen tehnyt/ sanonut sellaista minkä tosiasiassa olikin sanonut hänen isänsä jne.

On hyvä että minulla on lapseni kanssa hyvät välit ja hän voi luottaa siihen että en hänelle valehtele, ja olen hänen puolellaan, niin hän voi uskoa kun sanon ettei jotain tapahtunut, tai ei tapahtunut niin kuin hän sen muistaa.

Ja kas, sama sössötys taas vähän eri versiona.

Äitis tais sössöttää kun sua teki. Kannattaisi opetella kuuntelemaan muitakin kuin itseäsi.

Sinulla on paha ongelma. Oletko itse narsistiäiti kun noin kolahti?

Sinä vaikutat täysin narsistilta. Niihin kolahtaa juuri noin. 

Ei minuun ole mikään kolahtanut. Ihmettelen tarvettasi jankuttaa erilaisilla valheilla jatkuvasti soopaa.

Hetkinen? Olet nyt mun lisäksi ainakin kahta ihmistä syyttänyt valehtelusta. Onko sulla kaikki hyvin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on valemuistoja ja omalla lapsellani on valemuistoja. Hän joskus jopa soittaa ja kysyy että onko näin oikeasti tapahtunut vai onko hän keksinyt sen itse päästään. 

Valemuistot ovat hyvin yleisiä.

Lapsella on taipumus peittää aukot ymmärryksessään asioilla jotka hän tietää, ja näin on valemuisto valmis. Lapsi myös herkästi ottaa itseensä asiat, koska hän kokee itsensä kautta kaiken, kun ei vielä osaa erottaa vanhempiaan itsestään, ja teininä kaikki pyörii muutenkin teinin navan ympärillä.

Lisäksi lapsi saatta sekoittaa asioita. Oma lapseni väitti että minä olen tehnyt/ sanonut sellaista minkä tosiasiassa olikin sanonut hänen isänsä jne.

On hyvä että minulla on lapseni kanssa hyvät välit ja hän voi luottaa siihen että en hänelle valehtele, ja olen hänen puolellaan, niin hän voi uskoa kun sanon ettei jotain tapahtunut, tai ei tapahtunut niin kuin hän sen muistaa.

Ja kas, sama sössötys taas vähän eri versiona.

Äitis tais sössöttää kun sua teki. Kannattaisi opetella kuuntelemaan muitakin kuin itseäsi.

Sinulla on paha ongelma. Oletko itse narsistiäiti kun noin kolahti?

Sinä vaikutat täysin narsistilta. Niihin kolahtaa juuri noin. 

Ei minuun ole mikään kolahtanut. Ihmettelen tarvettasi jankuttaa erilaisilla valheilla jatkuvasti soopaa.

Mikä noissa on ollut soopaa? Aika hurjaa että dissaat kaikkien muiden ajatukset ja kokemukset. Taisi osua turhan lähelle.

Minun lapsuuteni oli monin osin aika kamala isäni vuoksi. Vanhempi sisarukseni on katkaissut välit äitiini koska on vihainen siitä että äiti ei ottanut eroa aggressiivisesta isästä. Minä en ole siitä katkera äidilleni sillä äitini oli nuori ja taloudellisesti huonossa asemassa ja muutenkin isäni uhri siinä missä me lapsetkin.

En silti aikuisena jaksaisi olla äitini kanssa yhteyksissä. Olen etäisyyttä ottaneena tajunnut miten negatiivinen ihminen äitini on. Äitini on sitä mieltä ettei millekään asialle voi mitään ja että hänellä on mennyt asiat elämässä persiilleen syistä x, y ja k ja sama teema jatkuu. Meihin lapsiinkin on myös äitini taholta jo pienestä istutettu siemen että ette ole mitään, ette näytä hyvältä, teillä ei ole kavereita ja teitä kiusataan koska olette viallisia, tulette aina olemaan tuollaisia ettekä koskaan kuin fiksut ja filmaattiset serkkulapset/työkaveri Pirkon perhe/naapurin mussukat. Olen ihan koko elämäni hävennyt kaikkea mahdollista ja edelleen aikuisena olen monilta osin estoinen ja tunnen hyvin helposti häpeää ja huonommuuden tunnetta.

Toisekseen olen aina ollut äitini terapeutti jo pienestä lähtien ja sama trendi jatkuu edelleen. Ne keskustelut eivät vaan ole koskaan olleet mitenkään erityisen hedelmällisiä sillä mitkään ratkaisut eivät kelpaa äidilleni.

Ikävä sanoa, mutta voin paremmin kun kontakti äitiini on minimaalista.

Vierailija kirjoitti:

Oma äitini olisi voinut kirjoittaa tuon. Minulla on äitiä ikävä, mutta todellisuudessa äitini on äärimmäisen hankala, huonokäytöksinen, tungetteleva ihminen joka tietää kaikki asiat paremmin kuin minä.

Hän loukkaa minua herkästi sillä hänen puheensa on piikittelevää, olen kertonut useasti etten suostu olemaan epäsuoran haukkumisen ja arvostelun ja kritisoinnin kohde, mutta hän ei ole pystynyt oppimaan mukavampaa tapaa olla toisten kanssa tekemisissä. 

Tämä kritisointi ja arvostelu on jatkunut lapsesta saakka ja minulla on oikeasti hiton huono itsetunto tämän takia. Suurin ongelma on se, että minulle on kertynyt hirveä kasa aivan aiheellista mielipahaa tällaisesta ja muusta lapsellisen vanhemman harjoittamasta henkisestä väkivallasta, mutta ei ole mitään keinoa voida puhua asiasta hänen kanssaan kuin aikuinen aikuiselle. 

Hän on äärimmäisen kritiikkiherkkä ja siirtyy välittömästi puolustamaan itseään ja toimintaansa hirveällä aggressiolla, jos minä millään lailla olen ilmaissut tarvetta puhua lapsuudestani. Minullakin on siinä ongelmani, kuten se että kun mielipahaa ja suoranaista vihaa on sisälläni paljon, se tunne nousee nopeasti ja minäkin muutun loukatuksi pikkulapseksi.

Hän puolustaa itseään väittämällä että minun mielikuvani ovat harhaisia ja aivan väärin. Tämä pätee aivan kaikkiin asioihin, hän tietää miten asiat ovat ja kaikki mitä sanon on suoranaista valehtelua. Näin ollen tilanne ei koskaan etene, sillä hänen ajattelunsa on niin jähmeää ja tämä kritiikin pelko hänessä niin vahva. 

Tiedän millainen lapsuus hänellä on ollut ja olenkin itseopiskellut kaiken kehityspsykologiasta jotta hänen persoonansa olisi minulle logiisemmin avautuva ja pystyisin keksimään jonkin keinon päästä tämän kovan ja kylmän kuoren läpi.

Nyt tiedän miksi hän on sellainen, mutta en silti yksin ole kyennyt tekemään mitään asialle. Hänen käytöksensä perusteella hän haluaisi että voisi puida kanssani kevyitä ajankohtaisasioita silloin tällöin ja saada tarvittaessa käytännön apua mikäli sellaista tarvitsee. Minulla on aina ikuinen pelko kritisointia kohtaan takaraivossa kun olemme tekemisissä ja olen itsekin hänen kanssaan hyvin räjähdysherkkä,. Hän tietänee jo että olen loukkaantunut hänen tekemisistään ja tämän vuoksi hänelläkin tuntuu olevan kova pelko kritiikkiä kohtaan kun olemme tekemisissä. Parasta olisi jos saisi jonkun ulkopuolisen fasilitoimaan kanssakäymistämme jotta molemmat eivät taantuisi lapsiksi. 

Minulla on äitiä ikävä. 

Oma äitini on 76-vuotias, ja olen jo vuosia sitten tehnyt tilin selväksi sen kanssa että en tule koskaan saamaan äitiä. Tiedän mistä hän on lähtöisin, ja sen että hän on ottanut strategiakseen elämässään kieltämisen, ja omassa nurkassaan oikeassa olemisen, joka menee kaiken muun ohi, jopa oman tyttärensä.

Paikkaan tätä osittain olemalla omalle tyttärelleni niin hyvä äiti kuin mahdollista. Sain siis tavallaan hyvän äiti-lapsisuhteen, mutta en omaan äitiini, vaan omaan lapseeni. 

On ollut ihan mitättömän pieni vaatimus oikeasti kuunnella omaa lastani, ja joka kerta kun sen teen, se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. En mitätöi lapseni tunteita enkä kokemuksia, ja on hyvä että väärät muistikuvat on saatu oikaistua. Sen myötä olen oivaltanut itsekin että ei ne minunkaan muistikuvat aina ihan satavarmoja faktoja ole olleet, vaan ne on värittyneet milloin milläkin tavalla johtuen asioista x, y ja z.

Oma äitini on yrittänyt sen minkä on itse pystynyt, niillä työkaluilla ja voimavaroilla joita hänellä on ollut. Sama pätee minuun. Tyttäreni on tajunnut tämän paljon aiemmin kuin minä kohdallani tajusin, osittain varmasti johtuu siitä ettei poteroitumiselle ole kanssani ollut tarvetta, vaan olemme voineet keskustella mieltä vaivaavista asioista rehellisesti.

Sen haluaisin vielä saada tyttärelleni välitettyä, että hän on aikuisena itse vastuussa itsestään, ja huolimatta mistään mitä on tapahtunut menneisyydessä, hänellä yksin on avaimet omaan tulevaisuuteensa, eikä niitä voi, eikä missään nimessä saa antaa kenenkään toisen käsiin.

Vierailija kirjoitti:

Kun äiti yrittää pitää aikuisen lapsen kohdalla kiinni äiti-lapsi-suhteesta ja sen koskemattomuudesta, on kaikki vaaran merkit narsismista ilmassa. Lapsen ja äidin/isän suhde pitäisi muuttua kahden aikuisen väliseksi tasavertaiseksi vuorovaikutukseksi, kun lapsi kasvaa aikuiseksi. Se, että vanhempi yrittää edelleen nähdä lapsen lapsena ja "omanaan", on merkki hallitsevasta ja ainakin narsismiin päin kallellaan olevasta persoonasta.

Ja se että valtakunnan päälehti julkaisee moisen, kertoo käsittämättömästä tilannetajun puutteesta. Mitä seuraavaksi, jonkun väkivaltainen ex vaatii samaa hesarissa, "aina pitää jutella ja nauretaan yhdessä ongelmille eikä saa ketään enää vanhoista syytellä"?

Eikö se ollut mielipidekirjoitus?

Eikö sanan ja mielipiteen vapautta siis saisikaan olla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun äiti yrittää pitää aikuisen lapsen kohdalla kiinni äiti-lapsi-suhteesta ja sen koskemattomuudesta, on kaikki vaaran merkit narsismista ilmassa. Lapsen ja äidin/isän suhde pitäisi muuttua kahden aikuisen väliseksi tasavertaiseksi vuorovaikutukseksi, kun lapsi kasvaa aikuiseksi. Se, että vanhempi yrittää edelleen nähdä lapsen lapsena ja "omanaan", on merkki hallitsevasta ja ainakin narsismiin päin kallellaan olevasta persoonasta.

Ja se että valtakunnan päälehti julkaisee moisen, kertoo käsittämättömästä tilannetajun puutteesta. Mitä seuraavaksi, jonkun väkivaltainen ex vaatii samaa hesarissa, "aina pitää jutella ja nauretaan yhdessä ongelmille eikä saa ketään enää vanhoista syytellä"?

Eikö se ollut mielipidekirjoitus?

Eikö sanan ja mielipiteen vapautta siis saisikaan olla?

Missähän siinä paskassa oli mielipide?

Vierailija kirjoitti:

Omasta puolestani voin sanoa, että pidän etäisyyttä enkä kerro asioistani, koska mikään tekemiseni ei ole kelvannut. Olen tekemisissä vain sen verran kuin kohteliaisuuden vuoksi tarvitsee.

Minäkin tein näin, kunnes oltiin tilanteessa, että vanhempieni mielestä minun olisi pitänyt jatkaa (ja antaa heidän toteuttaa) heidän vahingollisia kasvatustapojaan omiin lapsiini. Siis niitä, joiden vaikutuksesta olen itse kärsinyt vuosikymmeniä. Siinä meni raja, en pyytele anteeksi sitä, etten jatka ja anna jatkaa samaa omille lapsilleni. Ja tiedän, että vain anteeksiannon anelu heiltä ratkaisisi tilanteen, mutta siihen en voi suostua.

Eri aikakausilla on omat tapansa ja vuosikymmenten kuluttua ne vanhat asiat saattavat näyttäytyä ihan erilaisessa valossa kuin silloin aikanaan. Tämä ilmiö korostaa monia vanhoja erimielisyyksiä ja saattaa tehd jostain aikanaan tavanomaisesta ikävästä kokemuksesta vahvasti traumaattisen.

Minua kasvatettiin 60-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito mainio jälkiruoka.

Olemme käsitelleet tätä asiaa usein ja olem ymmärtänyt, että äitini toteutti vain oman lapsuudenperheensä sitä kurittaa, jota rakastaa - kasvatusihannetta. Äitini on nykyään jo yli yhdeksänkymppinen. Ei meillä yhteisymmärrystä näistä asioista vieläkään ole, mutta aika on haalistanut muistot. Syömme nykyään pari kerta kuukaudessa yhdessä pullamaitoa ja täytyy sanoa, että se on edelleen yhtä hyvää kuin sillin ennen.

Oli aika jörkyttävää nähdä ns oma äitinsä täysin paljaana siinä vaiheessa, kun hän suvereenisti erotteli minun lapsistani sen kultalapsen itselleen ja toinen lapsi lakkasi olemasta millään tavalla merkityksellinen.

Lapsuuteni oli aivan hirveä ja nuoruuteni samoin mutta olin uskotellut itselleni että se johtui olosuhteista ja vaikeuksista jne.

Sitten kun hän vain tyynen rauhallisesti tunki perheeseeni ja alkoi kohdella lapsiani samoin kuin oli kohdellut minua ja sisaruksiani, suomut putosivat silmiltä saman tien.

Hän siis meni niin pitkälle että vain päätti että se hänen mielestään älykkäämpi ja kauniimpi lapsi on hänen. Minä saan pitää tyhmän ja ruman.

Meni jopa niin pitkälle että yritti sosiaaliviraston avulla saada kuvion lailliseksi. Kun en hyvällä suostunut luopumaan lapsestani.

Vierailija kirjoitti:

Eri aikakausilla on omat tapansa ja vuosikymmenten kuluttua ne vanhat asiat saattavat näyttäytyä ihan erilaisessa valossa kuin silloin aikanaan. Tämä ilmiö korostaa monia vanhoja erimielisyyksiä ja saattaa tehd jostain aikanaan tavanomaisesta ikävästä kokemuksesta vahvasti traumaattisen.

Minua kasvatettiin 60-luvulla tyypilliseen ajan tapaan. Äiti löi joka päivä (mummulta perityllä) pyykkikartulla. Perustelu oli se, että jos en ollut juuri sinä päivänä mitään pahaa tehnyt, niin kuitenkin olin tehnyt jotain, josta en vaan ollut jäänyt kiinni.

Syntymäpäivänä äiti kuitenkin löi pullapitkolla, joka kuivattiin juuri tätä tarkoitusta varten. Se pitko sitten syötiin seuraavana sunnuntaina jälkiruuaksi, eli tehtiin ns. pullamaitoa. Kuivan pullaviipaleen päälle kaadettiin kuumaa maitoa ja annos koristeltiin mansikkahillolla. Se oli reilua sentään ja pullamaito mainio jälkiruoka.

Olemme käsitelleet tätä asiaa usein ja olem ymmärtänyt, että äitini toteutti vain oman lapsuudenperheensä sitä kurittaa, jota rakastaa - kasvatusihannetta. Äitini on nykyään jo yli yhdeksänkymppinen. Ei meillä yhteisymmärrystä näistä asioista vieläkään ole, mutta aika on haalistanut muistot. Syömme nykyään pari kerta kuukaudessa yhdessä pullamaitoa ja täytyy sanoa, että se on edelleen yhtä hyvää kuin sillin ennen.

Ero on nyt siinä, että äitisi lopetti sen lyömisen, kun aikuistuit, ja vieläpä on keskustellut asiasta jotenkin muuten kuin syyttämällä sinua vääristelystä tai valemuistoista.

Silloin voikin syntyä terve aikuisten välinen suhde, jossa menneet ovat menneitä.

Jos ysikymppinen äitisi edelleen vaanisi sinua ovella sen karttunsa kanssa (vaikka ei mielestään koskaan olisi mitään väkivaltaa käyttänyt, sinä vaan kuvittelet!) ja manaisi kuviteltuja mielenterveytesi ongelmia, olisitko tekemisissä?

Vierailija kirjoitti:

Oli aika jörkyttävää nähdä ns oma äitinsä täysin paljaana siinä vaiheessa, kun hän suvereenisti erotteli minun lapsistani sen kultalapsen itselleen ja toinen lapsi lakkasi olemasta millään tavalla merkityksellinen.

Lapsuuteni oli aivan hirveä ja nuoruuteni samoin mutta olin uskotellut itselleni että se johtui olosuhteista ja vaikeuksista jne.

Sitten kun hän vain tyynen rauhallisesti tunki perheeseeni ja alkoi kohdella lapsiani samoin kuin oli kohdellut minua ja sisaruksiani, suomut putosivat silmiltä saman tien.

Hän siis meni niin pitkälle että vain päätti että se hänen mielestään älykkäämpi ja kauniimpi lapsi on hänen. Minä saan pitää tyhmän ja ruman.

Meni jopa niin pitkälle että yritti sosiaaliviraston avulla saada kuvion lailliseksi. Kun en hyvällä suostunut luopumaan lapsestani.

Tämä.

Lapsena sitä vielä ajatteli, että jotenkin omalla viallisuudellaan ansaitsi sen nurjan kohtelun. Mutta omista lapsistaan tietää, että he syntyivät yhtä ihanina ja viattomina kumpikin, ja itkuistakin vauvaa lohduttaa eikä rakkaus siitä normaalilla äidillä kärsi. Silloin tajuaa, miten väärin se äiti toimi aikanaan ja toimii yhä.

Ja sitten haluaa katkaista pahan kierteen. Ei vaan voi seurata, miten sama meno jatkuu, eikä enää hyväksy itsernkään kohdistuvaa syrjintää.

Kuinka paljon narsisti sanan arkipäiväistyminen ja asioiden ylipsykologisointi onkaan luonut syntipukkeja tyhjästä.

Kuka täysipäinen pui omia perheasioitaan julkisesti lehdessä? Ei kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

Traumaattiset tapahtumat ovat monesti sellaisia, että ne unohtuvat TÄYSIN. Mieli suojaa näin itseään liian järkyttäviltä asioilta. Eli ei ole ollenkaan tavatonta, että toinen sisarus muistaa kammottavia tapahtumia ja toiselle niistä ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuka täysipäinen pui omia perheasioitaan julkisesti lehdessä? Ei kukaan.

Narsisti. Narsisti rakastaa tuollaista julkista uhriutumista.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon narsisti sanan arkipäiväistyminen ja asioiden ylipsykologisointi onkaan luonut syntipukkeja tyhjästä.

Ei yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

Traumaattiset tapahtumat ovat monesti sellaisia, että ne unohtuvat TÄYSIN. Mieli suojaa näin itseään liian järkyttäviltä asioilta. Eli ei ole ollenkaan tavatonta, että toinen sisarus muistaa kammottavia tapahtumia ja toiselle niistä ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.

Itse asiassa tällaisesta pahojen asioiden unohtamisesta ei ole tieteellistä näyttöä. Päinvastoin ihminen muistaa traumatisoivat asiat vaikka pyrkii ne unohtamaan ja olemaan ajattelematta niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

Traumaattiset tapahtumat ovat monesti sellaisia, että ne unohtuvat TÄYSIN. Mieli suojaa näin itseään liian järkyttäviltä asioilta. Eli ei ole ollenkaan tavatonta, että toinen sisarus muistaa kammottavia tapahtumia ja toiselle niistä ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.

Itse asiassa tällaisesta pahojen asioiden unohtamisesta ei ole tieteellistä näyttöä. Päinvastoin ihminen muistaa traumatisoivat asiat vaikka pyrkii ne unohtamaan ja olemaan ajattelematta niitä.

Mikä onkin siinä mielessä ihan sama asia, että

tällainen ihminen väittää kiven kovaan, ettei ikävää asiaa ole tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

Traumaattiset tapahtumat ovat monesti sellaisia, että ne unohtuvat TÄYSIN. Mieli suojaa näin itseään liian järkyttäviltä asioilta. Eli ei ole ollenkaan tavatonta, että toinen sisarus muistaa kammottavia tapahtumia ja toiselle niistä ei ole jäänyt mitään muistikuvaa.

Itse asiassa tällaisesta pahojen asioiden unohtamisesta ei ole tieteellistä näyttöä. Päinvastoin ihminen muistaa traumatisoivat asiat vaikka pyrkii ne unohtamaan ja olemaan ajattelematta niitä.

Lähde?