Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä

Miksi ei voi vain kasvaa erilleen ilman että siihen liittyy riitoja tai virheiden tekemistä? Ystäville ja puolisoillekin sitä tapahtuu.

Kuulostaa ällöttävälle tyypille.

Just tyypillinen narsisti: jos sinusta ei löydy vikaa terapiassa, pitää etsiä parempaa terapeuttia niin kauan että se vika löytyy

Ehkä lapsi on yrittänyt keskustella asioista, mutta äiti toistelee vain "kaikki tekevät virheitä", "aina olen parhaani yrittänyt" tai "ajat olivat toisenlaiset kuin nyt".

Samat fiilikset. Olen katkaissut välini koska kokemani mitätöidään ja vähätellään perusteluna että niin se nyt vaan oli mitä siinä nillität.

Luottamus meni jo kauan sitten joten ainoa tapa tulla heidän kanssaan toimeen on tehdä kuten he sen sanovat olevan eikä elämälläni ole heille edelleenkään mitään väliä koska he tietävät parhaiten miten toimitaan.

Arvostus kohtaani oli nolla edelleen. Mitäpä sitä henkistä turpaan ottamista olisi jatkanut. Parempi kaikille kun välit on poikki.

Tiedän tapauksen, että äidin ja lapsen välit tulehdutti vittumainen, vaativa isäpuoli eikä äiti puuttunut asiaan mitenkään, koska joku mies piti olla. Ei myönnä äiti vieläkään ja mies roikkuu aina mukana. Lapsi sitten ilmoitti, ettei halua olla enää missään tekemisissä äidin ja tämän miehen kanssa. Ymmärrän täysin lapsen ratkaisua.

Kaikki tekevät virheitä, kyllä, mutta silloin lapsi päättää, jatkaako suhdetta vanhempaansa, kun ei laki siihen enää pakota. Niinhän se on muidenkin ihmisten kanssa.

Hohhoijaa. Tämä äiti puhuu ikään kuin äitiys olisi hänen oikeutensa mitään velvollisuuksia. Äitiys, kuin isyyskin, on sellainen lahja, joka pitää ansaita. Emmehän syytä alkoholistivanhempienkaan lapsia siitä, että ovat otettu huostaan.

Karmivaa, miten äiti sanoo että äidin ja lapsen VÄLINEN suhde on maailman tärkein ja herkin. Kyse on epäsymmetrisestä suhteesta jota ei voi tuolla lailla määritellä toisen osapuolen kannalta että miten lapsi suhteen kokee.

Voisiko joku selittää miksi aloin itse voimaan hyvin sen jälkeen kun olin ottanut etäisyyttä lapsuudenperheeseeni?

Omalla äidilläni on vittuilunhallintaongelma.

Keskustelu on ollut aina sitä että häneltä lipsahtelee, ja sitten pyytelee anteeksi.

En jaksa enää.

Miksi kukaan äiti menee kirjoittamaan julkisesti jotsin omasta äiti-lapsisuhteestaan? Ja miksi sellaista edes julkaistaan? ( en edes lukenut/ avannut linkkiä, mutta jo ketjun otsikko kuvotti )

Siellä taas yksi "kunnon äiti" vaatimassa itselleen seuraa. Siitähän tuossa on kyse, nuo äidit luulivat tekevänsä itselleen vanhuuden turvaa, mutta koko 80- ja 90-luvun joivat alkoholia ja pahoinpitelivät lapsiaan. Nyt pitäisi kaikki tuo unohtaa ja tanssia edelleen äidin pillin mukaan.

Oma äiti just tuollainen, ja hän kirjoittaisi vielä tuon omalla nimellään, koska luulee että julkisesti painostamalla ja häpäisemällä meitä lapsia me tullaan sitten kiltisti joka viikonloppu kylään.

Rivien välistä tuostakin näkee että lapsuus on ollut huono, äiti on manipuloiva ja käyttää aikuisena kaikki konstit että vanha hierarkinen äiti määrää lastaan-kuvio toimisi edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku selittää miksi aloin itse voimaan hyvin sen jälkeen kun olin ottanut etäisyyttä lapsuudenperheeseeni?

Sama. Todella vaikeaa ensin päästää irti ja syyllisyydentuntoa tulee, koska aina on syyllistetty, mutta ajan kanssa ymmärtää mistä on kyse. Olo on todella kevyt ja helppo on hengittää kun lopettaa vaativien ihmisten miellyttämisen.

Kun oma lapseni tuli puhumaan niistä tapahtumista, joista hän koki kärsimystä lapsena, niin kuuntelin ja pyysin anteeksi. Lisäksi myönsin, että asiat olivat totta ja hänen kokemuksensa myös.

Tiesin myös miksi näin oli tapahtunut, mutta en pitänyt siinä tilanteessa tärkeänä hieroa sitä lapseni naamaan, koska hän oli silloin lapsi ja minä aikuinen, jonka tehtävä oli suojella ja epäonnistuin radikaalisti.

Olen myös aidosti miettinyt tapahtuneita asioita ja tuntenut niistä syyllisyyttä, ehkä siksi minun oli helpompi tulla lastani vastaan, kun sen aika tuli.

Vierailija kirjoitti:

Kun oma lapseni tuli puhumaan niistä tapahtumista, joista hän koki kärsimystä lapsena, niin kuuntelin ja pyysin anteeksi. Lisäksi myönsin, että asiat olivat totta ja hänen kokemuksensa myös.

Tiesin myös miksi näin oli tapahtunut, mutta en pitänyt siinä tilanteessa tärkeänä hieroa sitä lapseni naamaan, koska hän oli silloin lapsi ja minä aikuinen, jonka tehtävä oli suojella ja epäonnistuin radikaalisti.

Olen myös aidosti miettinyt tapahtuneita asioita ja tuntenut niistä syyllisyyttä, ehkä siksi minun oli helpompi tulla lastani vastaan, kun sen aika tuli.

 

Juuri näin vastuullinen aikuinen toimii.

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa. Tämä äiti puhuu ikään kuin äitiys olisi hänen oikeutensa mitään velvollisuuksia. Äitiys, kuin isyyskin, on sellainen lahja, joka pitää ansaita. Emmehän syytä alkoholistivanhempienkaan lapsia siitä, että ovat otettu huostaan.

Täällä vauvapalstalla kyllä syyllistetään. Vähän väliä saa lukea kirjoituksia, joissa kerrotaan kuinka nämä lapsena huostatut ovat syyllisiä siihen, että eivät nyt aikuisena pärjää.

Ihan kuin jostain taivaasta niskaan putoaisi se tietotaito miten eletään tarumoineen normaalisti, kun ihminen täyttää 18. Aikuinen on vaan vastuussa elämästään ja muuta höpöhöpöä. Jos ei ole ikinä oppinut, eikö saanut mallia/keinoja mistä ja miten trapoida itseään, kun julkiselta ei saa apua ja yksityiseen ei ole varaa.

""Psykoterapiat eivät valitettavasti laukaise pattitilannetta, jos hoidettavana on vain jälkeläisen yksipuolinen kokemus. Syyllisyydentunne äidin mielessä voi kasvaa kestämättömäksi, vaikka syyllisiä ei edes olisi olemassa. Stressi lisääntyy ja fyysiset sairaudet uhkaavat. Vakavaksi kriisiksi muodostunut kahden perheenjäsenen välinen harhainen muistikuva yhdessä eletystä elämästä ei laukea, vaan jatkuu tulehtuneena jopa vuosia. Asioilla voi olla täysin looginen selitys, joka pitäisi kahden kesken purkaa tai vaikka terapeutin avustuksella.

”Puhumalla asiat paranevat” on vanha suomalainen sanonta, ja se pätee myös nykyisessä digitaalisessa ympäristössämme. Ihmisten pitäisi opetella purkamaan arkisia asioitaan keskustelemalla ja muistelemalla yhdessä menneitä aikoja – myös nauramalla. Elämme vähän turhan vakavaa aikaa. Lapsen silmin asiat ovat voineet näyttää erilaiselta kuin vanhemman silmin, ja siihen voi olla omat tärkeät syynsä. Olemme kaikki vain ihmisiä virheinemme, eikä menneistä ajoista voi tuomita kumpaakaan osapuolta.

Keskustelun kautta voi rakentua terve tasavertainen ihmissuhde. Sitä ahdistavaan tilanteeseen ajautunut kunnon äiti sydämessään toivoo."

Miten tästä tulee nyt sellainen mielikuva, että tämän kunnon äiti tietää ihan tasan tarkkaan, missä hiertää, mutta ei vaan osaa myöntää omaa osaansa. Helpompi syyttää jälkeläistä harhaisista ja yksipuolisista kokemuksista.

Lapsi ei katkaise välejä vanhempaansa ilman syytä.

Haluatte vääntää äidin tässä tarinan pahikseksi. Itse ihan hyvin ymmärrän hänen ajatuksensa. Myös lapsi voi olla passiivisaggressiivinen ja tuollainen hyökääminen on yksi vallankäytön muoto sellaiselle.

Oisko kuitenkin niin, että tämä äiti ei ole itse vielä kasvanut aikuiseksi?

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Vierailija kirjoitti:

Haluatte vääntää äidin tässä tarinan pahikseksi. Itse ihan hyvin ymmärrän hänen ajatuksensa. Myös lapsi voi olla passiivisaggressiivinen ja tuollainen hyökääminen on yksi vallankäytön muoto sellaiselle.

Mutta minkä takia lapsi haluaa olla passiivis-aggressiivinen? Ja miksi hänestä on tullut sellainen, jos kasvattajana on ollut omasta mielestään täydellinen äiti?