Hesarin mielipidepalstalla äiti valittaa, ettei lapsi halua pitää yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

On myös mahdollista, että se sisaruksista, joka kokee lapsuutensa olleen vaikein, on itseasiassa jo lapsena ja nuoruudessaan tarvinnut ja saanut kaikkein eniten huomiota ja tukea. Meitä on 5 sisarusta syntynyt 11 vuoden haarukassa ja 4 kokee, että vanhin tarvitse erityispaljon huomiota vaativan persoonallisuutensa vuoksi. Hän pahoittaa yhä aikuisena herkästi mielensä ja on usein riidoissa joko jonkun sisaren, äidin tai ystävän kanssa sellaisista aiheista kuin erilaiset näkemykset peruskoulutuksen tasosta, pandemian hoidosta, julkisen terveydenhuollon asemasta jne. Emme ole poliitikkoja kukaan, joten usein kummastelen niin ehdotonta ja intohimoista suhtautumista aiheisiin, että pitää suuttua ja katkoa välejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Liikuttavan naivi kommentti. Ihme, ettei tuon ikäisellä ihmisellä ole yhtään elämänkokemuksen tuomaa perspektiiviä.

Eikä itseaiheutettuja mielenterveysongelmia. Sulla on.

Huomaa että mt ongelmaiset mammat ei osaa suhtautua mihinkään mistä kokevat kritiikin osuvan omalle kohdalle. Joku taisikin mainita jo lumihiutaleista jotakin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lumihiutaleet täällä taas syyttää omaa mt ongelmia vanhempiensa syyksi. Katsokaa peiliin välillä, sieltä löydätte todelliset syylliset siihen miksi elämänne on kurjaa.

Jos me lapset olemme niin kauheita lumihiutaleita, niin miksi haluatte seuraamme te täydelliset vanhemmat? 

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Ajatteletko, että olet jotenkin houkutteleva ja hyvä argumentoija kun haukut ihmisiä hulluiksi, joilla on päässä vikaa?

En. Ajattelen että uhriutujan kanssa on turha väitellä, hän syyttää aina ongelmistaan muita, eikä ole koskaan valmis näkemään itsesään mitään vikaa tai korjattavaa. Maailman pitäisi muuttua jotta uhriutuja olisi tyytyväinen, ei koskaan itse.

Kuvailit juuri äitini täydellisesti.

Minussa on vikani, tiedostan ne, enkä syytä niistä vanhempiani. Vanhemmillani on vikansa, joita eivät tiedosta saati koskaan ääneen myönnä, toki osa johtuu minusta koska en ollut marionetti.

Aika ja tavat pakottivat vanhempani toimimaan kuten silloin toimivat ja minun pitäisi olla nyt heidän mielestään samanlainen, niin enhän minä voi olla. Nythän aika ja tavat ovat ihan erilaiset kuin silloin. Tätä he eivät ymmärrä.

Ehkä tässä on kyse toisen osapuolen tahallisesta vieraannuttamisesta lapsestaan. Niin itse tulkitsin. Äiti ei ole välttämättä mitään traumoja tehnyt vaan äitiä on haukuttu.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tässä on kyse toisen osapuolen tahallisesta vieraannuttamisesta lapsestaan. Niin itse tulkitsin. Äiti ei ole välttämättä mitään traumoja tehnyt vaan äitiä on haukuttu.

Mistä sait tuon kuvan? Omia vastaavia kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Mä oon vasta 33v. Tunnistan kyllä lumihiutaleen ja uhriutujan kun osa sukupolvestani on näitä.

Ei munkaan vanhemmat täydellisiä ole, mutta en syytä niitä mun ongelmista. Katsos itse teet oman elämäsi.

Jos sulla on ollut ruokaa pöydällä ja katto pään päällä, niin hyvät lähtökohdat on elämään, vaikka isä tai äiti ei oliskaan täydellisiä.

Se voi olla vaikea ymmärtää jos on mielenterveysongelmia ja päässä vikaa.

Kukaan ei ole täydellinen, mutta kun se epätäydellisyys tarkoittaa väkivaltaista vanhempaa, ei ihan se katto ja ruoka riitä. Päinvastoin, tuntui kuin olisi kasvatettu kuin sikaa teuraaksi. Pidetään kakara elossa, jotta voidaan tuhota se? No, heidän mt-ongelmistaanhan siinä oli kyse enkä ihmettele, että olivat sekaisin. Omat vanhempansa olivat vielä vahingollisempia.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lapsi on yrittänyt keskustella asioista, mutta äiti toistelee vain "kaikki tekevät virheitä", "aina olen parhaani yrittänyt" tai "ajat olivat toisenlaiset kuin nyt".

Selviäähän se siitä tekstistäkin, että tuon äidin kanssa on yritetty puhua, mutta äiti ei usko puhetta vaan syyttää lapsella olevan harhaisia muistikuvia.

Tekstin perusteella ko. henkilö on hyvinkin halukas ja kykenevä kääntämään mustan valkoiseksi eikä tule ikinä uskomaan itsessään olevan mitään vikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

On myös mahdollista, että se sisaruksista, joka kokee lapsuutensa olleen vaikein, on itseasiassa jo lapsena ja nuoruudessaan tarvinnut ja saanut kaikkein eniten huomiota ja tukea. Meitä on 5 sisarusta syntynyt 11 vuoden haarukassa ja 4 kokee, että vanhin tarvitse erityispaljon huomiota vaativan persoonallisuutensa vuoksi. Hän pahoittaa yhä aikuisena herkästi mielensä ja on usein riidoissa joko jonkun sisaren, äidin tai ystävän kanssa sellaisista aiheista kuin erilaiset näkemykset peruskoulutuksen tasosta, pandemian hoidosta, julkisen terveydenhuollon asemasta jne. Emme ole poliitikkoja kukaan, joten usein kummastelen niin ehdotonta ja intohimoista suhtautumista aiheisiin, että pitää suuttua ja katkoa välejä.

Lainasit minua. Ihan turhaan yrität puolustella vanhempien kaltoinkohtelua ja kai ymmärrät, että myös te sisarukset olette voineet kiusata ja kaltoinkohdella sisarustanne, joka on käytöksestänne traumatisoitunut? Kyllä neljä voi ulossulkea pois joukosta yhden, eikä se tarkoita, että ne neljä olisivat oikeassa. Mietipä sitä.

Tuttavani on minulle hyvin läheinen kuin myös sisaruksensa. Isosisarus on aika ollut vaativampi ja hyvin temperamenttinen, tuttavani taas todella rauhallinen ja vähään tyytyväinen. En tunne ketään, kenen kanssa olisi koskaan riidellyt. On työstänyt terapiassa lapsuuttaan alkoholistivanhempien kanssa ja minusta on kauheaa, että kun kerron tuttavani kärsineen vanhempiensa alkoholismista ja kokeneen erilaisen lapsuuden kuin sisaruksensa, niin hänen vihjataan olevan itse hankala ja ikään kuin ansainneen sen luonteensa vuoksi. Järkyttävää.

"Ajat ovat erilaiset" "ei vanhoista asioista saa enää syyllistää" "omat traumat niillä äideilläkin on" "eri kriteerit"

Lasten fyysinen pahoipitely on ollut lapsen kehitykselle yhtä haitallista, riippumatta siitä tapahtuiko se vuonna 1983 (ei rikos) vai 1984 (rikos). Järkevä aikuinen vanhempi osaisi peilata omaa toimintaansa nykytiedon valossa ja pyytää anteeksi. Oma äitini vaan hokee ettei pahoinpitely ollut vielä ehkä rikos ja en voi muistaa, minä vuonna mitäkin pahoinpitelyä tapahtui, joten olen ehkä itse keksinyt kaikki ne hiuksista ilmaan nostamiset, lyömiset ja ruuatta jättämiset. Tosin kaikki siskoni muistavat samat, mutta äidin mielestä vaan olemme hankalia. Ja valittaa kun emme pidä yhteyttä.

Joo, kaikki tekevät virheitä, mutta pointti on se, että ottaa vastuun niistä asioista. Yrittää ymmärtää toista osapuolta ja pahoittelee aiheuttamaansa mielipahaa.

Vierailija kirjoitti:

""Psykoterapiat eivät valitettavasti laukaise pattitilannetta, jos hoidettavana on vain jälkeläisen yksipuolinen kokemus. Syyllisyydentunne äidin mielessä voi kasvaa kestämättömäksi, vaikka syyllisiä ei edes olisi olemassa. Stressi lisääntyy ja fyysiset sairaudet uhkaavat. Vakavaksi kriisiksi muodostunut kahden perheenjäsenen välinen harhainen muistikuva yhdessä eletystä elämästä ei laukea, vaan jatkuu tulehtuneena jopa vuosia. Asioilla voi olla täysin looginen selitys, joka pitäisi kahden kesken purkaa tai vaikka terapeutin avustuksella.

”Puhumalla asiat paranevat” on vanha suomalainen sanonta, ja se pätee myös nykyisessä digitaalisessa ympäristössämme. Ihmisten pitäisi opetella purkamaan arkisia asioitaan keskustelemalla ja muistelemalla yhdessä menneitä aikoja – myös nauramalla. Elämme vähän turhan vakavaa aikaa. Lapsen silmin asiat ovat voineet näyttää erilaiselta kuin vanhemman silmin, ja siihen voi olla omat tärkeät syynsä. Olemme kaikki vain ihmisiä virheinemme, eikä menneistä ajoista voi tuomita kumpaakaan osapuolta.

Keskustelun kautta voi rakentua terve tasavertainen ihmissuhde. Sitä ahdistavaan tilanteeseen ajautunut kunnon äiti sydämessään toivoo."

Miten tästä tulee nyt sellainen mielikuva, että tämän kunnon äiti tietää ihan tasan tarkkaan, missä hiertää, mutta ei vaan osaa myöntää omaa osaansa. Helpompi syyttää jälkeläistä harhaisista ja yksipuolisista kokemuksista.

Lapsi ei katkaise välejä vanhempaansa ilman syytä.

Tietää tasan tarkkaan miksi lapsi on katkaissut välit eli lapsi on yrittänyt hänen kanssaan keskustella, mutta äiti vaan haukkuu lastaan harhaiseksi eikä suostu edes näkemään, saati myöntämään, että omassa persoonassa ja toiminnassa olisi ollut ja mitä ilmeisimmin edelleenkin on korjattavaa.

Minun äitini olisi voinut kirjoittaa moisen vuodatuksen.

Taustastani voin kertoa, että koko lapsuus ja nuoruus oli yhtä munankuorilla kävelyä väkivaltaisen isän ja manipuloivan ja itsekeskeisen äidin taloudessa.

Kumpikin vanhemmistani oli narsistinen käytökseltään ja minä esikoisena valikoiduin syntipukkilapseksi ja siitä roolista ei pääse irti kuin kuoleman tai välien katkaisemisen kautta.

Kuulostaa dramaattiselta, mutta olen yrittänyt äitini kanssa puhua asioista, eikä siitä ikinä ole ollut mitään apua, päinvastoin.

Silloin saa niskaansa syytöksiä, syyllistämistä, suoranaista valehtelua ja nimittelyt harhaisuudesta ja vieläkin pahempaa, lähes uhkauksen tapainen 'onkohan sulla nyt kaikki hyvin, voi voi lapsiparka, liian rankkaa töissä ja se miehesikin on kelvoton, mitähän mun pitäisi tehdä, kun sulla on ne lapsetkin...'

Oikeasti työ,-ja kotitilanteeni on ihan hyvä, tavallinen, ja mieheni on ihana ja varsinainen kallio koko perheelleen ja lapseni ovat onnellisen oloisia, harrastavia, koulussa menee hyvin, oikein kivat kaverit, eli ihan tavallista elämää vietän. (Ihme sinänsä, lähtöperheeni oli oikeasti sairas ja toksinen)

Vanhempani erosivat kun olin lähtenyt opiskelemaan ja isä käytännössä katosi elämästäni tuolloin. Äitini taas tarrasi minuun tiukasti kiinni ja kun olin nuori ja koko elämäni alistettu, en saanut itseäni pyristeltyä irti.

Äiti venkoili, temppuili, sanalla sanoen käytti kaikki narsistiset temppuni minuun vuosikausia ja sai myös sisarukseni tähän mukaan.

Sitten sain tarpeekseni, olin jo nelikymppinen ja jotenkin se tulahduttava, ahdistava, syyllisyyden ja huonouden tunteita minussa aiheuttava äiti oli yksinkertaisesti liikaa. Liikaa oli myös se, mitä äitini käytös aiheutti avioliitolleni, perheelleni, lapsilleni. (kiva mummi, kunnes ei enää ollutkaan, ja varsinkin kuopukseni sai tätä kokea)

Tajusin, etten voi kannatella äitiä enää, että en ole vastuussa hänestä, en hänen elämästään, tunteistaan, voinnistaan, en ole, eikä mun koskaan olisi pitänyt ollakaan. Eihän minulle ikinä tulisi mielenkään vastuuttaa omia lapsiani, eikä ketään muutakaan, tällä tavalla. Koko sairas kuvio olikin minulle siinä hetkessä nähtävillä, eikä vaihtoehtoja enää ollut. Välien katkaiseminen oli ainoa tie, jotta saisin viimeinkin oman elämäni.

Vierailija kirjoitti:

"pitäisi opetella purkamaan arkisia asioitaan keskustelemalla ja muistelemalla yhdessä menneitä aikoja myös nauramalla"

Nauramalla minunkin vanhempani muistelevat kaikenlaisia asioita, kuten pahoinpitelyä. On harhaista sanoa että minä koin syvää turvattomuudentunnetta, koska heistä se on jälkeenpäin hassua.

Aikoinaan Osama Bin Laden lähetti tosiaan ne lentokoneet törmäämään amerikkalaisiin WTC-pilvenpiirtäjiin ja niinpä 3000 amerikkalaista kuoli. No, tuon tempun jälkeen Osaman olisi tottakai pitänyt käsitellä tuo juttu sillä lailla että hän olisi televisiossa muistellut tuota tapahtumaa ja kertonut siitä useita hauskoja juttuja, olisi vitsaillut, olisi kertonut kaikkea härskiä settiä, olisi naureskellut ja pilaillut amerikkalaisten kustannuksella, olisi kovaan ääneen nauranut amerikkalaisille päin naamaa. Noin tuo tapahtuma olisi tullut purettua, keskustellen selvitettyä, niin ei olisi jäänyt mitään hampaankoloon, ei olisi jäänyt vaivaamaan mieltä. Niin amerikkalaisilla ei olisi enää sen jälkeen ollut mitään syytä kantaa kaunaa, ei mitään syytä olla enää pahalla mielin, ei mitään syytä vaatia kostoa, vaatia Osaman kiinni ottamista, vaatia amerikkalaista armeijaa ryhtymään sotaan vihollista vastaan.

Mutta jostain kumman syystä amerikkalaiset lähti sotaan. Niillä taitaa olla huono itsetunto, henkisesti kypsymättömiä ihmisiä jotka ottaa kaiken henkilökohtaisesti eikä osaa nauraa itselleen, huumorintajuttomia. Eikö ne osaa käsitellä omia asioitaan, purkaa omia tuntojaan? Onko ne jäänyt kasvattamatta, eikö kukaan ole opettanut niitä sanoittamaan omia tunteitaan? Jos itsestä tuntuu pahalta niin se pitää sanoittaa niin sitten ei enää tunnu pahalta. Jos itsestä tuntuu pahalta niin ei se ole mikään syy lähteä sotaan. Onpas amerikkalaiset lapsellisia, niitä käy sääliksi, onneksi en itse ole tollanen!

En ota kantaa tapaukseen. Jotkut vanhemmat äidit ja isät eivät muista edes mitä nuorena tekivät lapselle, joka on nyt aikuinen. Muistavatko mitä tekivät muutama vuosi sitten tai vuosikymmenien saatossa, jos se jatkui. Ja siis ei nyt syyllisiä etsitä, mutta joidenkin lasten on pidettävät pieni etäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

On myös mahdollista, että se sisaruksista, joka kokee lapsuutensa olleen vaikein, on itseasiassa jo lapsena ja nuoruudessaan tarvinnut ja saanut kaikkein eniten huomiota ja tukea. Meitä on 5 sisarusta syntynyt 11 vuoden haarukassa ja 4 kokee, että vanhin tarvitse erityispaljon huomiota vaativan persoonallisuutensa vuoksi. Hän pahoittaa yhä aikuisena herkästi mielensä ja on usein riidoissa joko jonkun sisaren, äidin tai ystävän kanssa sellaisista aiheista kuin erilaiset näkemykset peruskoulutuksen tasosta, pandemian hoidosta, julkisen terveydenhuollon asemasta jne. Emme ole poliitikkoja kukaan, joten usein kummastelen niin ehdotonta ja intohimoista suhtautumista aiheisiin, että pitää suuttua ja katkoa välejä.

Lainasit minua. Ihan turhaan yrität puolustella vanhempien kaltoinkohtelua ja kai ymmärrät, että myös te sisarukset olette voineet kiusata ja kaltoinkohdella sisarustanne, joka on käytöksestänne traumatisoitunut? Kyllä neljä voi ulossulkea pois joukosta yhden, eikä se tarkoita, että ne neljä olisivat oikeassa. Mietipä sitä.

Tuttavani on minulle hyvin läheinen kuin myös sisaruksensa. Isosisarus on aika ollut vaativampi ja hyvin temperamenttinen, tuttavani taas todella rauhallinen ja vähään tyytyväinen. En tunne ketään, kenen kanssa olisi koskaan riidellyt. On työstänyt terapiassa lapsuuttaan alkoholistivanhempien kanssa ja minusta on kauheaa, että kun kerron tuttavani kärsineen vanhempiensa alkoholismista ja kokeneen erilaisen lapsuuden kuin sisaruksensa, niin hänen vihjataan olevan itse hankala ja ikään kuin ansainneen sen luonteensa vuoksi. Järkyttävää.

Juu niin varmasti. Ja ystävät on kamalia ja jatkaa sitä kaltoinkohtelua kuin myös pomo tai lapsen opettaja. Jossain vaiheessa voinee peiliin katsomisen lisäksi tällainen lapsuuden perheeseensä perustyytyväinen sisarus myös laskea ihan todennäköisyyksiä. Jos yhdellä on vaikeaa vähän joka paikassa niin mikä on mielestäsi todennäköisyys että vika on joka kerran muissa, eikä koskaan tässä draaman keskiössä olevassa henkilössä? Sun mielestäsi on kohtuullinen reaktio pätkiä välit jos vaikka ystäväperhe ei tulekaan kylään koska perheen isä on sairastunut? Ja näitä vastaavia riittää..

Kyseessä on rakas siskoni, jonka kanssa olen mielelläni yhteyksissä aina, mutta jos hän päättää suuttua jostain rajojen sulkemisesta pandemian aikana PERHEELLEEN niin minkä me sille voimme? En minä niitä rajoja aukikaan saa hänen mielikseen

Joo me ollaan ihan kauheita vanhempia ja te olette ihan täydellisiä.

Samanlaisia nepsylapsia tekin olitte, siihen ei vaan saanut mitään apua mistään ja yritettiin pärjätä kuitenkin.

Katsokaa niitä teidän omia kultamussukoita jotka ei enää tiedä onko ne edes tyttöjä vai poikia ja tulkaa sitten kuittailemaan että kumman kasvatusmetodit on paremmat.

Joku kirjoitti:

"Lapsen silmin asiat ovat voineet näyttää erilaiselta kuin vanhemman silmin, ja siihen voi olla omat tärkeät syynsä."

Minun silmin minun lapsuuteni ei näyttänyt miltään. Vanhempani nimittäin tekivät minua kohtaan niin paljon väkivaltaa, että elämäni ensimmäistä kertaa muistin lapsuuteni vasta kun olin 35 vuotias kun traumani paranivat.

Niin, nyt minä voin olla lapsuudestani jotain mieltä, voin olla jotain mieltä esim siitä mitä vanhempani minulle tekivät. Aiemmin en voinut olla tapahtumista yhtään mitään mieltä kun en muistanut enkä tiennyt että yhtään mitään oli koskaan tapahtunut.

Kun ei ole muistoja tapahtumista, niin ei voi myöskään olla ajatuksia tapahtumista.

Vierailija kirjoitti:

Joo me ollaan ihan kauheita vanhempia ja te olette ihan täydellisiä.

Samanlaisia nepsylapsia tekin olitte, siihen ei vaan saanut mitään apua mistään ja yritettiin pärjätä kuitenkin.

Katsokaa niitä teidän omia kultamussukoita jotka ei enää tiedä onko ne edes tyttöjä vai poikia ja tulkaa sitten kuittailemaan että kumman kasvatusmetodit on paremmat.

Palstan translakiulisijalla mitään omia lapsia ole. Tuolla vihan määrällä olet karkottanut luotasi isovanhemmatkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa hirveästi tuodaan ilmi, kuinka tyytyväiset ja tasapainoiset sisarukset osoittavat, että lapsuus on ollut hyvä ja vika olisi sitten lapsessa itsessään, jos hän on tyytymätön lapsuuteensa ja kärsii mielenterveysongelmista. Läheiseni on kokenut täysin erilaisen lapsuuden kuin 10 vuotta vanhempi sisaruksensa. Sisarus muisteli ihanaa lapsuuttaan ja järkyttyi, kun tuttavani sanoi suoraan, että hän muistaa lapsuudestaan riidat ja alkoholismin, jotka alkoi tämän isomman sisaruksen jo muutettua kotoa. Vanhemmat voivat myös suosia jotain lapsistaan toisten/toisten kustannuksella.

On myös mahdollista, että se sisaruksista, joka kokee lapsuutensa olleen vaikein, on itseasiassa jo lapsena ja nuoruudessaan tarvinnut ja saanut kaikkein eniten huomiota ja tukea. Meitä on 5 sisarusta syntynyt 11 vuoden haarukassa ja 4 kokee, että vanhin tarvitse erityispaljon huomiota vaativan persoonallisuutensa vuoksi. Hän pahoittaa yhä aikuisena herkästi mielensä ja on usein riidoissa joko jonkun sisaren, äidin tai ystävän kanssa sellaisista aiheista kuin erilaiset näkemykset peruskoulutuksen tasosta, pandemian hoidosta, julkisen terveydenhuollon asemasta jne. Emme ole poliitikkoja kukaan, joten usein kummastelen niin ehdotonta ja intohimoista suhtautumista aiheisiin, että pitää suuttua ja katkoa välejä.

Lainasit minua. Ihan turhaan yrität puolustella vanhempien kaltoinkohtelua ja kai ymmärrät, että myös te sisarukset olette voineet kiusata ja kaltoinkohdella sisarustanne, joka on käytöksestänne traumatisoitunut? Kyllä neljä voi ulossulkea pois joukosta yhden, eikä se tarkoita, että ne neljä olisivat oikeassa. Mietipä sitä.

Tuttavani on minulle hyvin läheinen kuin myös sisaruksensa. Isosisarus on aika ollut vaativampi ja hyvin temperamenttinen, tuttavani taas todella rauhallinen ja vähään tyytyväinen. En tunne ketään, kenen kanssa olisi koskaan riidellyt. On työstänyt terapiassa lapsuuttaan alkoholistivanhempien kanssa ja minusta on kauheaa, että kun kerron tuttavani kärsineen vanhempiensa alkoholismista ja kokeneen erilaisen lapsuuden kuin sisaruksensa, niin hänen vihjataan olevan itse hankala ja ikään kuin ansainneen sen luonteensa vuoksi. Järkyttävää.

Juu niin varmasti. Ja ystävät on kamalia ja jatkaa sitä kaltoinkohtelua kuin myös pomo tai lapsen opettaja. Jossain vaiheessa voinee peiliin katsomisen lisäksi tällainen lapsuuden perheeseensä perustyytyväinen sisarus myös laskea ihan todennäköisyyksiä. Jos yhdellä on vaikeaa vähän joka paikassa niin mikä on mielestäsi todennäköisyys että vika on joka kerran muissa, eikä koskaan tässä draaman keskiössä olevassa henkilössä? Sun mielestäsi on kohtuullinen reaktio pätkiä välit jos vaikka ystäväperhe ei tulekaan kylään koska perheen isä on sairastunut? Ja näitä vastaavia riittää..

Kyseessä on rakas siskoni, jonka kanssa olen mielelläni yhteyksissä aina, mutta jos hän päättää suuttua jostain rajojen sulkemisesta pandemian aikana PERHEELLEEN niin minkä me sille voimme? En minä niitä rajoja aukikaan saa hänen mielikseen

Sisaruksellasi on varmasti ongelmia, kuten kirjoitat. Mutta ymmärrätkö, että ne hyvin suurella todennäköisyydellä johtuu nimenomaan lapsuudesta ja siitä kuinka häntä on kohdeltu? Ja tässä ei nyt puhuta sisarussuhteista, vaan vanhempien ja lapsen välisestä suhteesta. Pointtini oli ja on edelleen, että se, että sisarukset ovat kokeneet lapsuuden eri tavoin, ei kerro siitä, että toisen kokemus ei pitäisi paikkaansa.