Lue keskustelun säännöt.
Miesystävä puhuu vain käytännön asioista, en enää jaksa
02.02.2023 |
Tunteista, hellyydestä ja rakkaudesta ei koskaan, eikä pidä siitä, jos aiheen nostaa jotenkin esille. Kyseessä reippaasti yli 40+ mies.
Kommentit (155)
Vierailija kirjoitti:
Miksi te tarvitsette niin paljon vakuutteluja rakkaudesta? Huono itsetunto, kuvitteletteko ettette riitä tai ole kelvollinen?
Parisuhde eroaa muista suhteista siksi, että siihen kuuluu rakastaminen ja sen ilmaiseminen sanoin ja teoin.
Toki voi sanoa rakastavansa myös hyvää ystävää, lapsiaan jne.
Parempi sanoa rakastavansa kuin ei sanoa. Mikä ihme on, että tunteistaan puhumista pitää pantata jos huomaa kumppanin sitä toivovan? Toki, kuten joku sanoikin, vaikeaa on puhua jos tunteita ei ole, mutta sekin pitää sitten sanoa.
"Myöhäistä on polttaa kynttilää, kun hautakumpu umpeen luotu on" Veikko Lavin sanoin.
"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä", eli kannattaa puhua tunteistaan jos kokee toisen ihmisen olevan tärkeä.
Tehdä kaikkensa ja siihen kaikkeen kuuluu silloin se mitä kumppani sanoo kaipaavansa.
En puhu nyt materiaalisista asioista tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja toisella palstalla mies arvatenkin tuskastuneena kirjoittaa, että kun akkaa ei kiinnosta käytännönasiat, vaan haluaisi vain hempeillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei munkaan mies puhu tunteistaan juurikaan. Sanoo kyllä että rakastaa, ja että olen nätti, ja että on onnellinen kun saa olla ja elää kanssani .
Kaipasin suhteesta puhumista, sillä en voi luottaa suhteeseen josta ei puhuta, ja josta en tiedä mitä mies ajattelee. Hänelle kaikki on nyt ok, ja se pitäisi riittää. Hän ei koskaan ajattele että on olemassa tulevaisuus, ja mitä hän tulevaisuudessa haluaisi ja kaipaisi, vaan on vain nyt ja tämä hetki, ja hän haluaa olla aina näin. Tai siis nyt.
Ollaan oltu 8v yhdessä kuitenkin, ja ymmärrän että hän on tuollainen, mutta minä kaipaisin jotain ajatusta tulevaisuudellekin, kuten esim miten järjestämme asiat, menemmekö koskaan naimisiin, mitä jos toinen sairastuu tai kuolee?
Näistä olisi hyvä puhua mutta miehen mielestä puhutaan sitten kun on ajankohtaista. Miten äkkikuoleman jälkjeen pystyy enää puhumaan siitä miten tehdään jos toinen kuolee yllättäen? Tai miten naimisiinmeno on yhtäkkiä ajankohtainen tänään, kun kuulutukset ja muut pitäisi kuitenkin hoitaa.
Veikkaan, että ette mene naimisiin. Olisitte menneet jo.
Menimme naimisiin puolisoni kanssa yli 25 vuoden yhdessäolon jälkeen. Elämä ei muuttunut mitenkään.
En itsekään miehenä puhu tunteista. Aihe on niin tylsä. Varmaan samanlainen kuin jos selittäisin prosessorin toimintaa naiselle, joka ei ole alasta kiinnostunut.
Edellytän, että nainen ymmärtää tunteeni tekojeni kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää, minulla siis samanlainen mies. Mutta --- negatiivisista tunteista kyllä puhuu!
Onko valinta vai ei? Joskus, oikein harvoin, ollessaan "sopivalla" päällä, puhuu tunteista (pos.), ehkä 1-2 krt vuodessa.
Onhan se kiva silloin kuulla, mutta pyynnöistä huolimatta arjen romantiikkaa ei ole :(
Negatiiviset puheet inhottaa. Kun yritän keskustella, vaikka kuinka nätisti, jostain joka harmittaa tms, niin hänen reaktio on siis negatiivinen. Tyyliin: älä vingu tyhjästä, anna olla, oliko huono päivä? jne??
Ilmeisesti kasvatuksen tulos hänen kohdalla.
Miksi joku sietää tuollaista? Tuohan on todella ruma tapa puhua kenelle tahansa eikä osoita mitään lämpöä tai empatiaa.
Ja myös narsistinen piirre. Jos sulla on jo valmiiksi huono olo jostain, niin narsisti osaa kyllä huonontaa sitä entisestään. Been there. Ja jokaisen käytös on oma valinta. Jos hän ei näe käytöksessään mitään vikaa, niin kyllä punainen lippu heiluu jo myrskytuulessa.
Narsistilla on myös itsellään kroonisesti huono päivä lukuun ottamatta niitä energisiä ylivireyshetkiä, kun kaikki on yhtä hattaraa ja hän pyrkii myös levittämään sitä huonoa oloa ympäristöönsä, koska ei siedä, että joku on aidosti onnellinen ja hyväntuulinen. Lisäksi suhtautuu perheenjäseniinsä vihamielisesti, arvostelevasti ja kylmästi, kuten nuo esimerkkilauseet.
Tämä ei ole narsistikeskustelu. Niitä on täällä useita, joten nappaapa joku henkiin niin pääset jatkamaan :)
Vierailija kirjoitti:
En minäkään jatkuvasti lässytä tunteista vaikka nainen olenkin. Meillä mies on enemmän romanttinen, höpöttää tykkäämisestä ja muusta ihan turhankin paljon. Minä olen sanonut että riittää jo , onhan tässä nyt jo oltu yhdessä parikymmentä vuotta. Ei kai sitä muuten olisi oltu. Ei sellainen jatkuva tykkäämis höpötys kuulu arkipäivään, on minun mielestä oikeastaan kiusallista. Oikeasti.
Puhut melko aliarvostavasti tunteista ja niiden ilmaisusta. "Lässytä" "tykkäämis höpötys" (on mielestäni yhdyssana muuten) "turhankin paljon" kertoo aika paljon miten arvostat miestäsi ja hänen tunteitaan ja tunteellisuuttaan.
Tuossa on ilmeisesti kovin erilaiset ihmiset menneet yhteen.
Sanon yli 60-vuotiaana naisena, että meillä tunteista puhuminen ja rakastamisen sanominen kuuluu kyllä ihan siihen arkipäivään.
Ei tietenkään koko ajan, mutta niin, että kumpikin osoittaa, että on mukavaa elää yhdessä, illalla sanomme rakastan sinua, läheisyys on luontevaa ja muuta sellaista.
Olisi kyllä todella puisevaa jos eläisimme tässä vain pelkkää arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi te tarvitsette niin paljon vakuutteluja rakkaudesta? Huono itsetunto, kuvitteletteko ettette riitä tai ole kelvollinen?
Kenenkään itsetunto ei ole joku stabiili kerran syntymässä annettu ominaisuus vaan se rakentuu koko ajan, vahvistuu ja heikkenee. Toki jos on lapsuudessa saanut todella vahvat eväät, voi olla ettei itsetunto romahda edes minkään ikävien elämänkohtaloiden myötä.
Normaali ihminen haluaa rakentaa rakkaidensa itsetuntoa ja pitää sitä ylhäällä. Se ei ole itseltä pois vaan se heijastuu myös hyvänä itselle, kun läheinen ihminen voi hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei munkaan mies puhu tunteistaan juurikaan. Sanoo kyllä että rakastaa, ja että olen nätti, ja että on onnellinen kun saa olla ja elää kanssani .
Kaipasin suhteesta puhumista, sillä en voi luottaa suhteeseen josta ei puhuta, ja josta en tiedä mitä mies ajattelee. Hänelle kaikki on nyt ok, ja se pitäisi riittää. Hän ei koskaan ajattele että on olemassa tulevaisuus, ja mitä hän tulevaisuudessa haluaisi ja kaipaisi, vaan on vain nyt ja tämä hetki, ja hän haluaa olla aina näin. Tai siis nyt.
Ollaan oltu 8v yhdessä kuitenkin, ja ymmärrän että hän on tuollainen, mutta minä kaipaisin jotain ajatusta tulevaisuudellekin, kuten esim miten järjestämme asiat, menemmekö koskaan naimisiin, mitä jos toinen sairastuu tai kuolee?
Näistä olisi hyvä puhua mutta miehen mielestä puhutaan sitten kun on ajankohtaista. Miten äkkikuoleman jälkjeen pystyy enää puhumaan siitä miten tehdään jos toinen kuolee yllättäen? Tai miten naimisiinmeno on yhtäkkiä ajankohtainen tänään, kun kuulutukset ja muut pitäisi kuitenkin hoitaa.
Veikkaan, että ette mene naimisiin. Olisitte menneet jo.
Menimme naimisiin puolisoni kanssa yli 25 vuoden yhdessäolon jälkeen. Elämä ei muuttunut mitenkään.
En itsekään miehenä puhu tunteista. Aihe on niin tylsä. Varmaan samanlainen kuin jos selittäisin prosessorin toimintaa naiselle, joka ei ole alasta kiinnostunut.
Edellytän, että nainen ymmärtää tunteeni tekojeni kautta.
Itselleni olisi todella raskasta olla tunnesuhteessa ihmisen kanssa, jotan ei kiinnosta mikään tunteisiin liittyvä. Antaisitko naisen valita itsellesi aina auton, jos nainen osoittaa kaikin voimin, ettei hän tiedä mitään autoista eikä häntä kiinnosta autot eikä oikeastaan edes sinun mielipiteesi ja tarpeesi niiden suhteen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on mies joka on vain kanssasi koska ei osaa olla yksin. Ei se sinua rakasta vaan olet sille seksiseuralainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te tarvitsette niin paljon vakuutteluja rakkaudesta? Huono itsetunto, kuvitteletteko ettette riitä tai ole kelvollinen?
Kenenkään itsetunto ei ole joku stabiili kerran syntymässä annettu ominaisuus vaan se rakentuu koko ajan, vahvistuu ja heikkenee. Toki jos on lapsuudessa saanut todella vahvat eväät, voi olla ettei itsetunto romahda edes minkään ikävien elämänkohtaloiden myötä.
Normaali ihminen haluaa rakentaa rakkaidensa itsetuntoa ja pitää sitä ylhäällä. Se ei ole itseltä pois vaan se heijastuu myös hyvänä itselle, kun läheinen ihminen voi hyvin.
Noinhan se menee.
Jopa oma puolisoni, joka masentui irtisanoutumisen jälkeen ja ei ole tottunut aiemmin "hempeilyyn" eikä siihen ollut aiemmin tottunut parisuhteissaan niin on alkanut näyttämään tunteitaan. Ei niistä puhuminen ole hänelle edelleenkään luontevaa, mutta on alkanut jo selvästi paremmin vastaanottamaan kehuja, kun sanon hänen olevan mielestäni oikein komea edelleen. Hän puolestaan kutittelee nenän päätäni ohimennen tai vatsaani. Sellaista, jota joku saattaisi sanoa ällöksi. Hän ilmaisee tunteitaan kosketuksella ja sen tunnistaminen itselleni on auttanut minua vahvistamaan sitä hänessä. Ymmärrän paremmin hänen tapaansa rakastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomalainen mies osoittaa tunteensa rakentamalla talon yhteiseksi kodiksi tai hankkimalla käytännöllisiä lahjoja. Eikö se riitä osoittamaan jotain että hän pysyy suhteessa?
Aika kapea kuva suomalaisesta miehestä.
Suhteessa voi pysyä myös jos esim.ei ole tavannut ketään "parempaakaan".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei munkaan mies puhu tunteistaan juurikaan. Sanoo kyllä että rakastaa, ja että olen nätti, ja että on onnellinen kun saa olla ja elää kanssani .
Kaipasin suhteesta puhumista, sillä en voi luottaa suhteeseen josta ei puhuta, ja josta en tiedä mitä mies ajattelee. Hänelle kaikki on nyt ok, ja se pitäisi riittää. Hän ei koskaan ajattele että on olemassa tulevaisuus, ja mitä hän tulevaisuudessa haluaisi ja kaipaisi, vaan on vain nyt ja tämä hetki, ja hän haluaa olla aina näin. Tai siis nyt.
Ollaan oltu 8v yhdessä kuitenkin, ja ymmärrän että hän on tuollainen, mutta minä kaipaisin jotain ajatusta tulevaisuudellekin, kuten esim miten järjestämme asiat, menemmekö koskaan naimisiin, mitä jos toinen sairastuu tai kuolee?
Näistä olisi hyvä puhua mutta miehen mielestä puhutaan sitten kun on ajankohtaista. Miten äkkikuoleman jälkjeen pystyy enää puhumaan siitä miten tehdään jos toinen kuolee yllättäen? Tai miten naimisiinmeno on yhtäkkiä ajankohtainen tänään, kun kuulutukset ja muut pitäisi kuitenkin hoitaa.
Veikkaan, että ette mene naimisiin. Olisitte menneet jo.
Menimme naimisiin puolisoni kanssa yli 25 vuoden yhdessäolon jälkeen. Elämä ei muuttunut mitenkään.
En itsekään miehenä puhu tunteista. Aihe on niin tylsä. Varmaan samanlainen kuin jos selittäisin prosessorin toimintaa naiselle, joka ei ole alasta kiinnostunut.
Edellytän, että nainen ymmärtää tunteeni tekojeni kautta.
Itselleni olisi todella raskasta olla tunnesuhteessa ihmisen kanssa, jotan ei kiinnosta mikään tunteisiin liittyvä. Antaisitko naisen valita itsellesi aina auton, jos nainen osoittaa kaikin voimin, ettei hän tiedä mitään autoista eikä häntä kiinnosta autot eikä oikeastaan edes sinun mielipiteesi ja tarpeesi niiden suhteen?
No en voisi elää kanssasi. Oma puolisoni on ollut tyytyväinen kymmeniä vuosia.
Koen todella epäreiluna ehdottoman vaatimuksen kiinnostuksesta tunteisiin, niin että niistä pitäisi jatkuvasti puhua. En minäkään odota, että vaimollani olisi samat kiinnostuksen aiheet kuin minulla. Jos edellyttäisin, että hän keskustelee kanssani esimerkiksi harrastuksistani, olisimme eronneet jo ajat sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi te tarvitsette niin paljon vakuutteluja rakkaudesta? Huono itsetunto, kuvitteletteko ettette riitä tai ole kelvollinen?
Miksi itse et koe tarvetta kertoa kumppanillesi, että rakastat häntä?
Tunteettomuus? Tyytyminen? Kuvitteletko koskaan olevasi riittämätön tai itsetuntosi olevan aina hyvä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te tarvitsette niin paljon vakuutteluja rakkaudesta? Huono itsetunto, kuvitteletteko ettette riitä tai ole kelvollinen?
Parisuhde eroaa muista suhteista siksi, että siihen kuuluu rakastaminen ja sen ilmaiseminen sanoin ja teoin.
Toki voi sanoa rakastavansa myös hyvää ystävää, lapsiaan jne.Parempi sanoa rakastavansa kuin ei sanoa. Mikä ihme on, että tunteistaan puhumista pitää pantata jos huomaa kumppanin sitä toivovan? Toki, kuten joku sanoikin, vaikeaa on puhua jos tunteita ei ole, mutta sekin pitää sitten sanoa.
"Myöhäistä on polttaa kynttilää, kun hautakumpu umpeen luotu on" Veikko Lavin sanoin.
"Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä", eli kannattaa puhua tunteistaan jos kokee toisen ihmisen olevan tärkeä.
Tehdä kaikkensa ja siihen kaikkeen kuuluu silloin se mitä kumppani sanoo kaipaavansa.
En puhu nyt materiaalisista asioista tms.
Sanat on tyhjiä ilman tekoja. Ex toitotti rakkauttaan, nykyinen ei ja silti olen tunteista varmempi tässä suhteessa kuin aiemmassa ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalainen mies osoittaa tunteensa rakentamalla talon yhteiseksi kodiksi tai hankkimalla käytännöllisiä lahjoja. Eikö se riitä osoittamaan jotain että hän pysyy suhteessa?
Aika kapea kuva suomalaisesta miehestä.
Suhteessa voi pysyä myös jos esim.ei ole tavannut ketään "parempaakaan".
Sekä kuvittelee, ettei kukaan "parempi" huolisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi te tarvitsette niin paljon vakuutteluja rakkaudesta? Huono itsetunto, kuvitteletteko ettette riitä tai ole kelvollinen?
Miksi itse et koe tarvetta kertoa kumppanillesi, että rakastat häntä?
Tunteettomuus? Tyytyminen? Kuvitteletko koskaan olevasi riittämätön tai itsetuntosi olevan aina hyvä?
Kerron kyllä, älä huoli. En ole parisuhteessa sen takia, että se boostaisi itsetuntoani.
Tuolla ylempänä joku antoi esimerkin, jossa asiaa ei tarvitse jatkuvasti kertoa, koska se on tiedossa kaikilla. Tietyille sukupolville nämä minä rakastan sinua -sanat eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan tuntuvat lähinnä jenkkileffoista Suomeen omaksutuilta asioilta. Ei meidänkään suvussamme näitä sanoja ole viljelty, mutta rakastettu on ja paljon. Toki jos itse on ihan toisenlaisista lähtökohdista liikkeellä ja nimenomaan kaipaa rakkaudentunnustuksia, kannattaa etsiä vastaava kumppani, ettei pety.
Jos et jaksa niin eroa siitä, älä valita!
Vierailija kirjoitti:
Olisi kyllä todella puisevaa jos eläisimme tässä vain pelkkää arkea.
Jännää kyllä miten olemme niin erilaisia. Itse arvostan yli kaiken sitä, että parisuhteessa arki sujuu mukavasti. Mutta meillä onkin sellainen suhde, että teemme lähestulkoon kaiken yhdessä (toki myös omia harrastuksia löytyy), jolloin arjestamme tuleekin juhlaa, kun se on niin kivaa. Minun ei tarvitse kysellä, rakastatko nyt varmasti vielä, kun tiedän että näin on.
Vierailija kirjoitti:
Normaali ihminen haluaa rakentaa rakkaidensa itsetuntoa ja pitää sitä ylhäällä. Se ei ole itseltä pois vaan se heijastuu myös hyvänä itselle, kun läheinen ihminen voi hyvin.
Tässä ei taaskaan oteta huomioon sitä, että se itsetunnon rakentaminen ei tarvitse tapahtua niillä sanoilla. Tapoja rakastaa on monia. Jotkut eivät vaan ymmärrä toisien tapoja ollenkaan, ja silloin ajaudutaan näihin ongelmiin.
Vierailija kirjoitti:
Eivät kaikki ole sellaisia, että puhuisivat tunteista. Tunteet voivat olla niin voimakkaita, että niitä ei vaan saa puettua sanoiksi. En minäkään koskaan esim. vanhemmilleni ole sanonut, että rakastan heitä. He tietävät sen joka tapauksessa, olen omistanut ison osan elämästäni heille. Veikkaan, että yllättävänkin monen ns. puhumattoman henkilön takaa löytyy tällainen tilanne. Helppohan se on toisten vaan kategorisoida että "et sä varmaan mua rakasta kun et mitään sano", vaikka toinen tekee kaikkensa sinun eteesi.
Ei se niin selvää aina ole tuossakaan asiassa. En minä rakastanut vanhempiani, tai siis ehkä sitäkin mutta kun he kuolivat, en ole jäänyt kaipaamaan. Olin puhtaasti huojentunut. Rakkauden sijasta minua ohjasi omistamaan elämäni heille syyllisyydentunto. Ja jonkinlainen itsekeskeisyys minussakin, koska en ole kantanut tarpeeksi huolta siitä, että oma perhe jäi vähemmälle huomiolle itsekeskeisten vanhempieni takia. Nyt hävettää ja mietin, paljonko vahinkoa siitä on seurannut.
Niinpä. Ihmiset on erilaisia ja monella on paska ympäristö, josta ponnistaa. Niin itsellänikin. Siellä on vaiettu täysin, kotoa en ole saanut oppia yhtään mihinkään muuhuin kuin siihen, miten asioiden ei pidä olla. Sen takia kirjoitinkin, että kehityshalu on oleellinen osa kumppanissa, jos on itse kehittänyt itseään ja hankkinut ympärilleen läheisiä, jotka osaavat olla normaalisti. Ne kaksi lapsuuteen jumahtanutta voivat sitten olla keskenään. Sitten on vaan vaikeaa, kun toinen haluaa alkaa kehittyä paremminvoivaksi ja toinen ei, tulee yleensä ero.