Kuka muistaa sunnuntaiden ahdistavan ja tylsän tunnelman lapsuudessa?

Ei ollut tylsää, koska oltiin aina kavereiden kanssa ja leikittiin sisarusten kesken. Lapsilla oli tapana leikkiä ja juosta pihalla.

Omat vanhemmat aina stressasivat ruuanlaittoa. Äidin mielestä mikään mitä isä teki ei koskaan ollut riittävän hyvää ja usein tunnelma oli kireä.

Oli pakko mennä ulos, vaikka ei olisi ollut kavereitakaan. Monesti kun kaverit olivat muualla, pyörin vain yksin leikkipaikalla, kunnes tunnin päästä olin ollut riittävän kauan pihalla ja sain taas mennä sisään. Muistan monet harmaat päivät kun yritin keksiä jotain tekemistä yksin (silloin kun oli jo vähän isompi eikä enää ollut missään leikki-iässä.)

Kotiin palatessa ei ikinä tiennyt oliko äiti hyvällä tuulella. Ruokailu sitten tapahtui hiljaisissa merkeissä, usein äidin päivitellessä miten oli pyhäpäivä ja silti olisi jotain hommia. (Koko lauantai oli aina käytetty siivoamiseen.)

Tunnistan myös saman ajatuksen kouluviikkoon paluusta ahdistavana. Vaikka olin itse hyvä koulussa ja siellä oli kavereita, silti jokin siinä oli epämiellyttävää.

En tiedä oliko sunnuntai niin ankea. Muistan katselleeni aamusta lastenohjelmia ja päivällä syötiin. Isäni katsoi teeveestä jalkapalloa. Ahdistavinta oli ehkä vanhempien riidat, mutta niitä pakenin leikkimään ulos taloyhtiön pihalle.

Lapsena sunnuntait oli kivoja, maalaistalossakin pidettiin pyhää, sai leikkiä paperinukeilla ja lukea. Vieraita kävi tai kyläiltiin sukulaisissa. Usein oli namiruokaa: perunamuussia ja lihapullakastiketta puolukkahillolla. Tiikerikakkua.

Ne sunnuntain ahdistukset tuli vasta aikuisena, kiva vkl mennyt ja maanantaina töihin. Usein sunnuntai oli aamusta asti ankea.

Vierailija kirjoitti:

Minä kaipaan entisajan pyhäsunnuntaita.

Niin minäkin! Aamulla saimme nukkua pitkään ja oli mukava heräillä keittiöstä kuuluviin ääniin. Me lapset odotimme sängyissämme torkkuen, että milloin isä tai äiti tuli kutsumaan syömään. Sunnuntaina sai laiskotella tai olla koko päivä ulkona, ja kyläilytkin kuuluivat sunnuntaipäivän viettoon.

Telkkarista tuli jotain historia-/tiedeohjelmaa, Tao Tao ja Sunnuntairaportti/Karpo.

Sunnuntai on se välttämätön puskuri ihanan lauantain ja ankean maanantain välissä. Se fiilis lauantai-iltana, kun tietää ettei vielä huomenna tartte mennä kouluun. Ei ahdista niin kuin sunnuntai-iltana.

Ei ne mielestäni tylsiä olleet kun oli kavereita lähitaloissa. 60 luvulla piti olla pyhävaatteet jos mentiin jonnekkin. Muuten leikittiin kaiken aikaa,hiihdettiin tai pelattiin.

Minulle(kin) yhdistyy lapsuuden sunnuntaihin formulat ja ankeus. Koko perhe oli silloin kotona, tunnelma oli painostava ja koko päivä kulki todella hitaasti. Ruokana oli joka sunnuntai kanankoipia, niitä en voi syödä vieläkään tuntematta puistatusta.

Minä muistan lapsuuden sunnuntait viikon kohokohtina ja oikeastaan jopa elämäni parhaimpina aikoina.

Aamiaisen jälkeen kuunneltiin radiosta jumalanpalvelus ja sen jälkeen isä otti esiin perheraamatun ja luki sekä selitti sieltä meille Jobin kirjaa.

Muistan kuinka äiti seisoi esiliinassaan hellan ääressä ja hämmensi kattilaa, jossa kiehui Pulmentum iecoris.

Me lapset saimme leikkiä tuvan lattialla käpylehmillä ja temmeltä ometan vintillä olkien seassa. Pian kuuluikin jo äidin kutsuhuuto: Ptryii Mielikki, ptryii Annikki, ptryii Kalevi, ptryiii Maikki. SYÖMÄÄN !

Ne olivat onnellisia päiviä. Kirkkaimmat helmet elämäni helminauhassa.

Ei sunnuntait olleet ankeita. Pikkukylällä kaikki lapset kävivät pyhäkoulussa, minäkin. Tuli ulkoiltua tai luettua paljon. Telkkari oli mustavalkoinen, en sitä viitsinyt katsoa enkä tänäkään päivänä omista töllöä.

Miten sunnuntai päivät kuluivatkin hitaasti,joskus käytiin Rossossa pizzalla. En vieläkään tykkää sunnuntaipäivistä. N.59

Vierailija kirjoitti:

Muistan! Olipa sattuma tämä keskustelu, kun just toissapäivänä muistelin lapsuuden sunnuntaipäiviä. Formulat oli ylivoimaisesti kaikista pahin, mulle tulee vieläkin sellainen lievä ahdistuksen aalto, kun esimerkiksi urheilu-uutisissa kuulen pienenkin pätkän sitä autojen metelin ja selostuksen yhteensekoittunutta kakofoniaa. En kyllä mistään muustakaan penkkiurheilusta tykännyt, voi luoja jotkut Keski-Europpan mäkiviikot, tuntitolkulla maailman tylsintä urheilulajia, ja piti olla hiljaa, kun tärkeintä siinä mäkihypyn katsomisessa kai on kuulla se selostus eikä nähdä niitä tapahtumia. 

Mieletöntä että jollain muullakin on tällainen sunnuntai-formula -trauma! :D

Vierailija kirjoitti:

Muistan! Olipa sattuma tämä keskustelu, kun just toissapäivänä muistelin lapsuuden sunnuntaipäiviä. Formulat oli ylivoimaisesti kaikista pahin, mulle tulee vieläkin sellainen lievä ahdistuksen aalto, kun esimerkiksi urheilu-uutisissa kuulen pienenkin pätkän sitä autojen metelin ja selostuksen yhteensekoittunutta kakofoniaa. En kyllä mistään muustakaan penkkiurheilusta tykännyt, voi luoja jotkut Keski-Europpan mäkiviikot, tuntitolkulla maailman tylsintä urheilulajia, ja piti olla hiljaa, kun tärkeintä siinä mäkihypyn katsomisessa kai on kuulla se selostus eikä nähdä niitä tapahtumia. 

Mä yritin vähentää tylsistymistä kirjaamalla mäkihyppyjen tuloksia ylös.

Vierailija kirjoitti:

Ajoittaisen tylsyyden muistan 70-luvulta, en ahdistavuutta. Se ei ollut ahdistavaa aikaa olla lapsi.

Mitä me tehtiin viikonloppuisin? Täytyy ihan muistella ankarasti.

Käytiin satamassa raaputtamassa purjeveneenpohjaa, valtava savotta joka kevät, käytiin lentämässä, pelattiin sählyä, ajettiin autorataa, hengailtiin kavereiden kanssa kartsalla, pyöräiltiin, laskettiin Stigalla.

Merisää ja metronomin tikitys oli tylsää. Aikalaiset tietävät metronomin tikityksen!

Ei ollut tylsää, useimmiten ,luin tosi paljon. Meille joillekin kirjaston kirjat oli kuin "ilmaiset" tv kanavat, ilman mainoksia. Kesälomat vietettiin kokonaan mökillä , naapureidenkin kanssa. Vanhemmat pääsivät töihin sieltä vaikka bussilla, 14 km . Nyt tuntuu osin aika luksukselta.

Pikkuinen vanha mummo kirjoitti:

Minä muistan lapsuuden sunnuntait viikon kohokohtina ja oikeastaan jopa elämäni parhaimpina aikoina.

Aamiaisen jälkeen kuunneltiin radiosta jumalanpalvelus ja sen jälkeen isä otti esiin perheraamatun ja luki sekä selitti sieltä meille Jobin kirjaa.

Muistan kuinka äiti seisoi esiliinassaan hellan ääressä ja hämmensi kattilaa, jossa kiehui Pulmentum iecoris.

Me lapset saimme leikkiä tuvan lattialla käpylehmillä ja temmeltä ometan vintillä olkien seassa. Pian kuuluikin jo äidin kutsuhuuto: Ptryii Mielikki, ptryii Annikki, ptryii Kalevi, ptryiii Maikki. SYÖMÄÄN !

Ne olivat onnellisia päiviä. Kirkkaimmat helmet elämäni helminauhassa.

Mummulla on ihanat muistot

Olen syntynyt 80, joten ap:n kuvailemat muistot Simpsoneiden, formuloiden ja Frendien täyttämistä sunnuntaista on enemmänkin omaa nuoruuttani. Lapsuuden 80 luvun sunnuntaista mulla on aika raukean mukavat muistot. Oli sellainen leppoisa hiljentymisen pyhäpäivä. Tulen uskovaisesta kodista, joten sekin vaikutti. Vanhemmat kävi kirkossa toisinaan tai kirkonmenot katsottiin televisiosta. Lapsille ei kuitenkaan tuputettu mitään. Muistan tv-kirkon kuitenkin aika rauhoittavan mukavana. Muutenkin 80-luvulla tuli sunnuntaina, tai "pyhänä", jotain uskonnollisia/hartaita ohjelmia, etenkin jos oli joku kirkkopyhä. 

Mukava muisto lapsuuden sunnuntaista on ruoka. Muutoin syötiin jotain peruspahaa arki-ruokaa keittiössä, mutta sunnuntaina syötiin juhlava lounas hienosti katettuna ruokahuoneesta. Astiat oli jotain designia, kankaiset lautasliinat, jne. tyylikästä. Lisäksi jälkiruokaa. Toisinaan oli myös sunnuntailounasvieraita. Minusta tuo on edelleen kiva tapa, ikään kuin pienet juhlat keskellä viikkoa. Luulin pitkään lapsena, että kaikissa perheissä on hienompi sunnuntailounas, ja olin tyyliin kutosluokalla aika järkyttynyt, kun ei ollutkaan ns maan tapa. 

Lapsuuden sunnuntaita en kokenut tylsänä. Ehkä jotain läksyjä tehtiin, mutta enemmän oli leikkiä niin leluilla sisällä mutta etenkin ulkona. Oli iso piha, jossa paljon tekemistä ja virikkeitä. Sunnuntai-iltapäivisin lounaan jälkeen saattoi mennä monta tuntia ulkosalla leikkien. Sitten illalla jotain lämpimiä voileipiä ja tv:n ääreen, sieltä tuli Sunnuntairaportti ja Karpolla on asiaa :D Aivan ihanan leppoisaa!

Teini-iästä ysärin puolesta välistä ysärin loppuun taas en erityisemmin pitänyt sunnuntaista. Olisin kaivannut tekemistä, mutta valikoimaa oli huonosti. Tykkäsin Simpsoneista tosi paljon, mutta Frendejä jostain kumman syystä inhosin ja ärsytti, jos vahingossa jouduin katsomaan pätkänkin Frendejä. Vasta aikuisena olen alkanut pitää Frendeistä. Ysärin puolesta välistä eteenpäin MTV3:lla tuli myös Jyrkin Countdown lista, sitä tykkäsin katsoa. Pitkään ykkösenä oli No Doubtin Don't speak, edelleenkin se biisi herättää voimakkaat sunnuntaimuistot. Formuloista ei sen sijaan muistikuvia, niitä ei perheessämme koskaan katsottu, ei oikein muutakaan urheilua. 

Ysärin loppupuolella ja vuosituhannen vaihteesta sunnuntaista ikävät sävyt. Usein olin ollut lauantaina baarissa, ja sunnuntaina krapula, morkkis ja jatkuva röökinhaju vaikka oli käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet.

Nyt keski-ikäisenä sunnuntai on itselleni hyvä ilmapuntari siihen, mikä on stressitasot töissä ja vapaalla. Silloin, kun on liikaa stressiä, sunnuntaina alkaa jo puolen päivän aikaan ahdistus tulevasta työviikosta. Hyvinä kausina taas sunnuntai on ihan paras päivä, samaa raukeaa ja leppoisaa tunnelmaa mitä lapsena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kekkosen aika oli muutenkin harmaata sontaa.

70-luku oli paljon värikkäämpi kuin nykyaika. Katso vaikka autoja siltä ajalta.

Kodeissa käytettiin paljon voimakkaita värejä.

Musta, valkoinen ja harmaa olivat täysin out, toisin kuin nykyään kun kaikki on joko mustaa tai valkoista.

Porukka oli muutenkin aika villiä.

Oli ihan superahdistavaa. Muistan Peukaloisen tarinat ja Tao Taon, joka aina tarkoitti, että läksyt on tekemättä ja seuraavana aamuna kouluun.