Kuka muistaa sunnuntaiden ahdistavan ja tylsän tunnelman lapsuudessa?

Outo asettelu keskustelulle, mutta osoittaa ainaisen tarpeen etsiä huonoja piirteitä hyvistä muistoista ja päästää ääneen ainaiset valittajat.

Muistan lapsuuden sunnuntaista sen äidin valtavan kiireen imurin varressa ja keittiössä. Keittiöstä lähti yleensä rasvan käry, kun pannulla tirisi joko porsaankyljykset tai isän verkoilta saama hauki. Äiti siivosi kodin yleensä sunnuntain aikana, laittoi ruoan ja kattoi pöydän. Isä nousi mäkihyppykisojen ajaksi ruokapöytään sanomalla: "Jaaha, jaaha", kun äiti huusi ruoan olevan valmista.

Kaupat olivat menneet kiinni lauantaina klo 13 ja piti odottaa maanantai-iltapäivään, että leluun sai uudet paristot vanhojen tilalle. Isän mielestä sunnuntaina ei hötkyilty mihinkään, vaan "oltiin ihan kotosalla". Äiti totteli myös isää, enkä tiedä, mikä äidin oma visio sunnuntaista olisi ehkä ollut. Isä oli perheen pää ja määräsi talon kulttuurin. Ja katsoi formulat ja mäkihypyt.

Kirkon valta oli suuri, kaikki paikat kiinni ja huvit kielletty su. että jengi kävisi kirkossa !

Sunnuntait olivat lapsena kamalia.

Isä alkoi katsoa formuloita, joten lähdettiin äidin ja sisarusten kanssa ulos melkein koko päiväksi, ettei melumme häiritse isän katselua.

Ulkoilu oli kyllä mukavaa, mutta isäni oli etäinen hahmo ja kotona oli mukavampi tunnelma kun hän oli töissä.

Maanantai ahdisti valtavasti koska vihasin koulussa käymistä inhottavan opettajan takia. Luokkaltakaan ei oikein ollut kavereita. Pelkäsin myös koulumatkaa, koska pari poikaa naapurirapusta uhkasivat aina että saan turpaani.

Aikuisena olen yrittänyt tehdä sunnuntaista mahdollisimman mukavan päivän.

Käymme perheen kanssa ulkoilemassa, ajelulla, kahvilassa ym. Noutoruokaa haen myös usein sunnuntaisin.

Lama-ajan lapsuudessa siitä saattoi vain haaveilla.

Itselleni lapsuuden sunnuntait 80-luvulla ovat jääneet mieleen mukavan rauhallisina ja leppoisina päivinä. Äiti hääräili omia kotihommiaan ja isä katsoi tv:tä. Itse leikin barbeilla ja väritin värityskirjoja. Illalla telkkarista tuli ihania lastenohjelmia kuten Peukaloisen retket ja Matka maailman ympäri 80 päivässä. Lastenohjelman jälkeen tuli Silkkitie jossa oli ihana tunnusmusiikki.

Hauskaa, miten eri tavalla väki muistaa samoja asioita. Minua ei ahdista viikonloppuina televisiosta seuratut urheilukilpailut. Isä katsoi kaikki hiihdot ja mäkihypyt. Yhä edelleen muistan lämmöllä sen lapsuudenkotini turvallisen ilmapiirin kun kuulen urheiluselostajan ääneen. Joskus yksin ollessa pidän television urheilulähetyksiä päällä vain taustahälynä kun touhuan muita juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajoittaisen tylsyyden muistan 70-luvulta, en ahdistavuutta. Se ei ollut ahdistavaa aikaa olla lapsi.

Mitä me tehtiin viikonloppuisin? Täytyy ihan muistella ankarasti.

Käytiin satamassa raaputtamassa purjeveneenpohjaa, valtava savotta joka kevät, käytiin lentämässä, pelattiin sählyä, ajettiin autorataa, hengailtiin kavereiden kanssa kartsalla, pyöräiltiin, laskettiin Stigalla.

Merisää ja metronomin tikitys oli tylsää. Aikalaiset tietävät metronomin tikityksen!

Stereotesti, "Ääneni pitäisi kuulua nyt epämääräisestä suunnasta" 🤣  Eipä ollut stereo radiota, vaan vanha iso Fenno levysoittimella. Ihan hyvä ääni siinä oli. Levyjä oli kaksi, joku mummon hengellistä musiikkia sisältävä savikiekko, jota säilytettiin piirongin alla lattialla, ettei mitään vahingossa tipu sen päälle. No, minä kerran kurottelin jotain lipastosta ja astuin varpaillani sen päälle ja rikkihän se meni.  Se toinen levy oli Klubi 7 mainossingle "Onnellisten päiväin laulu, Klubi seitsemän piiristäää". Sitä tuli kuunneltua varmaan parisataa kertaa. 😅

Sunnuntait ei niinkään pahoja olleet kun päivästä riippumatta pystyi lähteä ulos haahuilemaan. Mutta sadepäivät ne vasta tympeitä oli jos ainoa mahdollisuus oli istua kotona lukemassa jotain. Kun ei silloin 70-80-luvuilla ollut niin hirveästi noita tv-kanavia sekä pelivehkeitä, tai niihin ei ainakaan ollut varaa.

Vierailija kirjoitti:

No ei ollut mikään auki, eikä edes ollut lähellä kauppaa. Televisiossa kaksi kanavaa joista tuli harvakseltaan mitään katsottavaa. Saattoi olla että siinä välillä tuli joku tylsempi hetki.

Ihan tuli tarpeeksi ohjelmaa kahdesta kun, paitsi öisin.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsuuden sunnuntait oli ihan kivoja, ja menivät näin:

- nukuttiin myöhään

- klo 12 pyhäkouluun joka oli aina jonkun tuttavaperheen kotona (joskus myös meillä)

- pyhäkoulun jälkeen kotona ruokailu perheen kanssa

- perheen kanssa seurustelua, sisarusten kanssa leikkimistä, lukemista jne

- klo 17 seuroihin 

- seurojen jälkeen mentiin jonnekin kylään tai meille tuli vieraita kylään

- ilta leikkiä ja hengailua muiden lasten kanssa

- illalla nukkumaan, seuraavan päivän kouluaamu ei ahdistanut

 

Heh, lestadiolaisen sunnuntain on pelastanut formuloilta televisiottomuus! Kerrankin kaikki täällä isiensä formulanhuudattamisesta traumatisoituneet voi olla kateellisia teille! Tuo on kuulostanut ihan kivalta tavalta viettää sunnuntaita. 

Ai kamala kun tulikin muistoja mieleen kun luki näitä juttuja! 80-90-luvulla telkkarin erittäin epäkiinnostavien hiihtokilpailujen lehmäkallon kalkatus ja epämääräinen ahdistus lähestyvästä kouluviikosta.... Yäk! 

50-luvulla syntyneenä ja maalla kasvaneena lapsuudessani ei ollut muita "ylellisyyksiä" kuin radio, josta tosin ei koskaan tullut ainuttakaan länsimaista biisiä, vaan tunnista toiseen jotain käsittämättömän hirveältä kuulostavia itäblokin viulu- ja pianokonsertteja.    Näin naapurissa ohjelmassa kerrottiin kuinka Neuvostoliitossa kaikki on maailman parasta, tekniikka ylivoimaista, eikä teollisuus saastuta ollenkaan, kuten rappeutuneissa länsimaissa. Ihmiset ovat onnellisia ja heillä on kaikkea mitä he tarvitsevat.

Sitten meille saatiin toinenkin radio, jolla saattoi öisin kuulla radio Luxemburgia eteisen vintillä rautalankaviritykset antennina.  Se musiikki kuulosti niin jumalaiselta, että sitä ei vieläkään oikein käsitä miten kahden eri maailman välillä voi olla niin valtava ero ja että miten ihmeessä Suomessakin joku uskoi sitä aivopesua jonka kymmenvuotiaskin tajusi valeeksi?

Sunnuntait olivat mukavia, ei ollut koulua ja viimeistään jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuimme poikajoukon kanssa milloin minnekin ja kotiin palattiin iltamyöhään. Jumalanpalveluksen aikana ei ollut sopivaa mennä minnekään.

Äitini ei ollut mikään hyvä kokki ja ruoat ei oikein maistuneet ja äiti hössötti vieressä koko ajan tyrkyttämässä lisää. Aloin vihaamaan syömistä ja yleensä häivyin aina kun äiti alkoi laittamaan ruokaa. Se poikajoukko kokoontui joka päivä ja aina myöhään kotiin. Illalla söin sitten ikään kuin salaa äidin kuistin komeroon leipomaa leipää, joka oli ainoa hänen tekemänsä ruoka josta tykkäsin.

Ikinä meillä ei ollut tylsää sunnuntaita, aina jollakin oli dynamiittia jolla leikimme jotain kymmenvuotiaina.  

Naapurin kaksifooninkisen vintin sahajauhoista kaivoimme sotamuistoja, enimmäkseen kiväärin patruunoita, joita sitten räjäyttelimme nuotiossa tai rautalankaan kiinnitettynä kynttilän pätkällä. Valojuovaluodit olivat pimeällä makeita!

Ilmakivääriin ei ollut rahaa, niin sellainen tehtiin polkupyörän pumpusta ja sisusrenkaasta, piittuna toimi kupariputki. 

Oli meillä vähemmän sotaisiakin harrastuksia, jopa leikittiin kymmentä tikkua laudalla tai oltiin piilosilla, pelattiin korttia ja koronaa.   Tekemistä oli yhdelle päivälle aivan loputtomasti, eikä meitä lapsia saatu sisään millään.   Meilläkin oli pieni talo, neljä huonetta joissa asui yhdeksän henkeä, mm. molemmat mummot.   Se ahtaus oli tylsää.

Ajeltiin käymää vieraspaikkakuntalaisessa bingossa mutsin ja mummon kanssa, se oli ihan mukavaa, muuten oli kyllä vähän tylsiä sunnuntaipäivät, Dawson creek ja varustamo tais tulla aina sunnuntai iltapäivänä niitä ja jotain muitaki sarjoja tuli katteltuu ja tosiaa inhottava kouluu meno aamulla ärsytti jo iltaa kohden.

Sellaista ei ollut ikinä. Mun lapsuudessa oli niin paljon ihanaa eikö tylsiä hetkiä muulloin kuin kesällä maalla jos satoi monta päivää putkeen.

Vierailija kirjoitti:

Outo asettelu keskustelulle, mutta osoittaa ainaisen tarpeen etsiä huonoja piirteitä hyvistä muistoista ja päästää ääneen ainaiset valittajat.

Samaa mieltä. Ja meilläkin isä katsoi formuloita, mutta me lapset katsottiin niitä välillä hänen kanssaan. Ei ollut ankeaa tai ahdistavaa.

Kamala miten ihmiset saakin väännettyä tavallisesta arjesta jotain traumaattista ja negatiivista. Mikä suomalaisia vaivaa??

Vierailija kirjoitti:

Kamala miten ihmiset saakin väännettyä tavallisesta arjesta jotain traumaattista ja negatiivista. Mikä suomalaisia vaivaa??

Sulla on selkeästi ollut kaikinpuolin hyvä kasvuympristö. Itse muistan ysäriltä ainaisen ahdistavat sunnuntait, ja ketjua selatessakin tulee sellainen pahoinvoiva ja juminen olo.

Nyt asiaa pohtiessani tajuan, että valtaosa ahdistuksestani johtui siitä ettei koulussa ollut hyvä ja turvallinen olla. Siellä oli sellainen jatkuva kiusaamisen ilmapiiri, jossa ihan opettajien siunauksella vahvat ja röyhkeät saivat jyrätä muut alleen. Jos olit "heikko", niin ihan opettajien kuullen pilkattiin ja opet osallistuivat naureskeluun ja piikittelyyn.

Kiltteys, herkkyys ja ujous nähtiin viallisuutena, ja nuo ominaisuudet omaavana tyttönä ei ollut turvallinen olo olla koulussa. Joka hetki sai olla varuillaan, että milloinka taas kiusataan.

Ilmankos ajatus kouluun palaamisesta sai (ja saa edelleen muistellessa) mahan ihan jännittymään ja oksettavan ahdistuksen valloilleen.

En enää ees muistanut tuota sunnuntai-ahdistusta, kun viikonloppu ohi ja ma kouluun. Läksyjäkin kait ois pitäny tehdä mutta ei huvittanut.

Meillä ei ollut mukava koti ja kotona olo oli kamalaa sen ahdistavan tunnelman takia.

Se koulukaan ei ollut kiva paikka vaikka sai ollakkin pois kotoa sillon.

Jouduin tekemään melkein 20 vuotta töitä että sain karistettua ne lapsuudenkodin viimeisetkin todella häiriintyneet ajatus- ja käytösmallit, jotka pilas kyllä joka ikisen muunkin päivän kuin vaan sunnuntait.

Nykyään arki on kivaa, opiskelu on kivaa, työntekokin kivaa, ruoanlaitto, siivous, arki ja sunnuntai on kivaa. Hämmästyttävää ettei tarvitse vihata lähestulkoon kaikkea elämässä kuten vanhempani ja erityisesti sadistinen marttyyriäitini teki.

Sunnuntait 80-luvulla oli kyllä ihan lasten juhlaa. Kaapeliboksilta tuli 4 tuntia piirrettyjä, sitten pelattiin nintendoa. Kesäisin uitiin ja kivitettiin oravia, talvet oltiin urheilukentän kaukalossa lätkää pelaten kunnes tuli pimeää ja sitten vasta joku huomasi hitokseen että huomenna on maanantai. Viikonloput meni todella nopsaan. Koulussa nyt ei kukaan viihtynyt mutta ei viikonlopuissa tai sunnuntaissa mitään vikaa ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkuinen vanha mummo kirjoitti:

Minä muistan lapsuuden sunnuntait viikon kohokohtina ja oikeastaan jopa elämäni parhaimpina aikoina.

Aamiaisen jälkeen kuunneltiin radiosta jumalanpalvelus ja sen jälkeen isä otti esiin perheraamatun ja luki sekä selitti sieltä meille Jobin kirjaa.

Muistan kuinka äiti seisoi esiliinassaan hellan ääressä ja hämmensi kattilaa, jossa kiehui Pulmentum iecoris.

Me lapset saimme leikkiä tuvan lattialla käpylehmillä ja temmeltä ometan vintillä olkien seassa. Pian kuuluikin jo äidin kutsuhuuto: Ptryii Mielikki, ptryii Annikki, ptryii Kalevi, ptryiii Maikki. SYÖMÄÄN !

Ne olivat onnellisia päiviä. Kirkkaimmat helmet elämäni helminauhassa.

Voi kuinka söpöä ! Mutta mitä ihmettä se Pulmentum iecoris on ?

Se on ihan tavallinen maksamakkarakeitto. Hyvää vanhan ajan arkiruokaa.

Kuinka vanhan?  Ensimmäisen kerran tutustuin kyseiseen ruokalajiin tällä palstalla ja olen kuusikymppinen. Epäilin kauan, että se on jokin vitsi.

Taitaa olla jo 50-luvun juttuja se maksamakkarakeitto. Eiköhön nuo mummun käpylehmät ja navetan ylisillä peuhaamisetkin viittaa siihen suuntaan.