Kuka muistaa sunnuntaiden ahdistavan ja tylsän tunnelman lapsuudessa?

Minusta sunnuntai oli ihana päivä! Kävimme kymmeneltä kirkossa ja sinne pukeuduttiin hienommin kuin arkisin kouluun.

Söimme myös sunnuntaisin koko perhe yhdessä lounasta, mitä tai tapahtunut muina päivinä töiden, koulun ja harrastusten takia.

Muuten sinä päivänä sai tehdä mitä halusi. Käydä luistelemassa, tavata kavereita, kutsua kavereita kylään, katsoa telkkaria tms.

Oi niitä aikoja, sunnuntai oli oikea lepopäivä. Kaupat menivät lauantaina kiinni klo 14 ja viikonloppu alkoi.

Sunnuntaina oli aina jalkapalloharkat. Sen jälkeen Simpsonit tv:stä ja sitten oli tylsää loppupäivä.

Muistan, että sunnuntaiaamut olivat lapsena leppoisia. Aina paistoi aurinko. Ensin lastenohjelmat, aamupalaa ja sitten lähdettiin kavereiden kanssa pihalle, hiihtämään, pulkkailemaan tai luistelemaan. Pihalla tuoksui paistettu sipuli ja liha, ja sisään tullessa olikin jo ruoka. Rakentelin lattialla legoja tai luin Aku Ankan taskukirjoja. Radiosta tosiaan kuului joku Sävellahja, jossa mummoa ja ukkia onnitteli kultahääpäivästä lapset ja lapsenlapsenlapset, toivekappaleena Ruusuja hopeamaljassa :D

Vanhempana sit sunnuntait jo ahdisti. Muistan, että lukiolaisena luin koeviikolla illalla saksan sanoja, kun olkkarista kuului kaamea Ajankohtaisen kakkosen tunnari. Oli siis aika lähteä pesulle ja nukkumaan, maanantaina kasin aamu ja herätys 6:30... hrrrr.

Jos nyt olisin lapsi, minua ahdistaisi Arto Nybergin tunnari. Ahdistaa jo ne ohjelman mainoksetkin viikolla.

Meillä sunnuntait oli mukavia perhepäiviä. Käytiin usein isovanhempien luona iltapäiväkahveella ja samalla mankeloitiin lakanat, kesäisin vietettiin aikaa pihalla. Huonolla kelillä luin papan kirjahyllyn kirjoja- paitsi Päätalon jätin väliin.

Katsottiin telkasta sunnuntain piirretyn, ja Fame tuli muistaakseni myös sunnuntaisin. Aiemmin sunnuntaiohjelmana taisi olla Pieni talo preerialla?

Ennen auringonlaskua kirjoitti:

Jostain syystä lämmin ja aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä ahdistaa ja tulee tosi inhottava olo, päälle vielä hiljaisuus, kun mistään ei kuulu elämisen ääniä, korkeintaan jonkun koira haukkuu jossain kauempana. Lapsuudessa tai nuoruudessa ei ole tapahtunut mitään traumatisoivaa, mistä tämä olisi peräisin. 

Minulla on ihan sama!! Olen aina miettinyt mistä ihmeestä tämä johtuu.

Vierailija kirjoitti:

Meillä sunnuntait oli mukavia perhepäiviä. Käytiin usein isovanhempien luona iltapäiväkahveella ja samalla mankeloitiin lakanat, kesäisin vietettiin aikaa pihalla. Huonolla kelillä luin papan kirjahyllyn kirjoja- paitsi Päätalon jätin väliin.

Katsottiin telkasta sunnuntain piirretyn, ja Fame tuli muistaakseni myös sunnuntaisin. Aiemmin sunnuntaiohjelmana taisi olla Pieni talo preerialla?

Ja tosiaan unohdin Toivotaan toivotaan -ohjelman! Sitäkin katsottiin.

Sunnuntait oli rauhallisia ja valoisia. Äiti teki hyvää ruokaa ja jälkiruokaa ja koko perhe oli pöydässä samaan aikaan.  Käytiin kylässä tai meille tuli vieraita.  Luettiin ja oltiin paljon ulkona.  Maanantain ankeus kolkutteli kuitenkin mielessä koko ajan.

50-luvun lapsi kirjoitti:

50-luvulla syntyneenä ja maalla kasvaneena lapsuudessani ei ollut muita "ylellisyyksiä" kuin radio, josta tosin ei koskaan tullut ainuttakaan länsimaista biisiä, vaan tunnista toiseen jotain käsittämättömän hirveältä kuulostavia itäblokin viulu- ja pianokonsertteja.    Näin naapurissa ohjelmassa kerrottiin kuinka Neuvostoliitossa kaikki on maailman parasta, tekniikka ylivoimaista, eikä teollisuus saastuta ollenkaan, kuten rappeutuneissa länsimaissa. Ihmiset ovat onnellisia ja heillä on kaikkea mitä he tarvitsevat.

Sitten meille saatiin toinenkin radio, jolla saattoi öisin kuulla radio Luxemburgia eteisen vintillä rautalankaviritykset antennina.  Se musiikki kuulosti niin jumalaiselta, että sitä ei vieläkään oikein käsitä miten kahden eri maailman välillä voi olla niin valtava ero ja että miten ihmeessä Suomessakin joku uskoi sitä aivopesua jonka kymmenvuotiaskin tajusi valeeksi?

Melkoinen lapsuus kyseessä. Näin naapurissa -ohjelma alkoi Ylessä todellisuudessa syyskuussa 1978, jolloin 50-luvulla syntyneet olivat 18–28-vuotiaita. Mainittakoon, että se ei tullut sunnuntaisin vaan maanantai-iltaisin, yksi 30 minuutin ohjelma viikossa.

Popmusiikin syrjiminen Ylen radio-ohjelmissa puolestaan on aito 50-luvun ja 60-luvun muutaman ensimmäisen vuoden ilmiö, mutta tuli päätökseen jo toukokuussa 1963. Silloin aloitti toimintansa Sävelradio, joka lähetti pelkkää populaarimusiikkia, pääosin ulkomaista ja nimenomaan länsimaista sellaista, aluksi kuusi tuntia päivässä, mutta pian jo 11 tuntia päivässä. Muistikuvat klassisen musiikin yms. ylitarjonnasta kuuluvat tätä edeltäneeseen aikaan, joka ei sen koommin palannut takaisin enää koskaan. Lisäksi sanomalehtien radio-ohjelmatiedoista ilmenee, että siinä klassisen soitossa ei ollut minkäänlaista vinoumaa itäblokin suuntaan.

Muistoissa menee siis iloisesti sekaisin asioita, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa ja jotka aikajanalla sijaitsevat aivan eri kohdissa, heittoa on 15 vuotta tai ylikin.

Sunnuntait oli parhaita päiviä! Mitä ihmettä!

Aamulla lastenohjelmat tulille ja vanhemmilla aikaa leikkiä ja olla yhdessä, iltapäivällä iskän kainalossa Avaraa luontoa ja illalla jotain hyvää ja erilaista iltapalaa. Näin 90-luvun lopulla. Oi niitä aikoja <3 Ei ollut kännyköitä tai padeja viemässä aikaa ja energiaa ja huomiota.

Sunnuntait on aina olleet ja on yhä ihan parhaita! <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pikkuinen vanha mummo kirjoitti:

Minä muistan lapsuuden sunnuntait viikon kohokohtina ja oikeastaan jopa elämäni parhaimpina aikoina.

Aamiaisen jälkeen kuunneltiin radiosta jumalanpalvelus ja sen jälkeen isä otti esiin perheraamatun ja luki sekä selitti sieltä meille Jobin kirjaa.

Muistan kuinka äiti seisoi esiliinassaan hellan ääressä ja hämmensi kattilaa, jossa kiehui Pulmentum iecoris.

Me lapset saimme leikkiä tuvan lattialla käpylehmillä ja temmeltä ometan vintillä olkien seassa. Pian kuuluikin jo äidin kutsuhuuto: Ptryii Mielikki, ptryii Annikki, ptryii Kalevi, ptryiii Maikki. SYÖMÄÄN !

Ne olivat onnellisia päiviä. Kirkkaimmat helmet elämäni helminauhassa.

Voi kuinka söpöä ! Mutta mitä ihmettä se Pulmentum iecoris on ?

Se on ihan tavallinen maksamakkarakeitto. Hyvää vanhan ajan arkiruokaa.

Kuinka vanhan?  Ensimmäisen kerran tutustuin kyseiseen ruokalajiin tällä palstalla ja olen kuusikymppinen. Epäilin kauan, että se on jokin vitsi.

Taitaa olla jo 50-luvun juttuja se maksamakkarakeitto. Eiköhön nuo mummun käpylehmät ja navetan ylisillä peuhaamisetkin viittaa siihen suuntaan.

Kyllä meillä syötiin maksamakkarakeittoa nimenomaan 60-luvulla sunnuntaipäivällisen alkuruokana. Ei meillä arkipäivisin mitään alkuruokaa ollutkaan, pelkästään yksi ruokalaji. Esimerkiksi kaalikääryleitä ja perunoita, lihapullia ja perunoita, lihamakaronilaatikkoa tms.

Nuo mummun käpylehmäleikit taitavat olla hänen omien isovanhempiensa muistoja. En tiedä yhtään 60-luvun lasta, joka olisi leikkinyt käpylehmillä.

Formulathan olivat suurta luksusta silloin kun ne alkoivat tulemaan teeveestä - tuulahdus jostain ihmeellisestä vapaasta maailmasta, jossa pantiin rahaa haisemaan jotta paheelista elämää viettäneet kuskit pääsivät kierämään rataa. Samaan aikaan alkoi näkymään enemmän myös huonoja nuorisoa rappeuttavia amerikkalaisia elokuvia.

Tätä ennen sunnuntaiden tv-tarjonta muistuu mieleen katkeamattomana virtana keskieuroopan mäkiviikkoja, 50km hiitokisoja, ryppyotsaista yleisurheilua - ja neuvostoliittolaista / romanialaista tms. "taide-elokuvaa" - unohtamatta kotimaisia YYA-hengessä tehtyjä elokuvia ryyditettynä satunnaisilla Pekka-ja-Pätkillä ja Turhapuroilla. Vielä nykyäänkin moinen tyypillinen kekkoslovakialainen ohjelmatarjonta synnyttää tarpeen etsiä jostain voiveitsen, jolla nirhata ranteet auki.

Meillä kukaan perheestä ei ollut edes tippaakaan uskonnollinen eikä kukaan käynyt kertaakaan elämässään vapaaehtoisesti kirkossa mutta silti äiti hössötti huolestuneesti ettei saa tehdä lepopäivänä ainakaan pihalla mitään töitä vaikka se oli ainoa päivä kun olisi ehtinyt esim. huoltaa tai pestä fillaria (sittemmin mopoa) tai leikata edes nurmikkoa. Omakotitalueella asui naapurissa jotain uskovaisia tms.

Todella pysähtynyt tunnelma kun kaikki paikat olivat kiinni eikä mitään voinut tehdä. Valmistauduttiin vain uuden kouluviikon alkuun.

Mullekin sunnuntait olivat ahdistavia lapsuudessa, juuri avauksessa mainituista syistä. Ja toki alkoholistiperheenkin. Ja ne ahdistavat tästä syystä vieläkin vähän...

Isäpuoli saattoi ilmestyä alushoususillaan lastenhuoneen ovelle mölyämään:

"Nonni ylös sieltä ettei mee koko päivää ".

Aamupala oli kauravelliä tai paakkuista mannapuuroa. Juotiin maitoa. Syötiin Vaasan Ruispaloja. Aikuiset joi kahvia.

Äiti poltti alkkarisillaan tupakkaa liesituulettimen luona.

Haaveilin muroista ja leikkeleestä joka ei ole Gotleria. Nyt aikuisena kaapistani löytyy aina muroja ja kalkkunaleikkelettä. En osta ruispaloja.

Jos ei ollut siivoussunnuntai, aamupuuro oli riisipuuroa ja tunnelma miellyttävämpi.

Lastenohjelmat saatiin lauantaisin ja sunnuntaisin eka katsoa, mutta sunnuntain tarjonta oli huonompi.

Hilarius Hiiri oli kuolettavan tylsä. Kun "Joka Kodin Asuntomarkkinat" tai "Sunnuntaivekkari" (aikuisten lätinäohjelma) alkoi, tiesi loppupäivän olevan vanunutta nurkissa vötkyämistä ja imurin äänen pakoilua.

Aikuiset ei peitelleet talouspuheitaan, tiesin lapsena että on tiukkaa. Meillä ei tehty ollenkaan lomareissuja.

Ankeinta oli, ettei menty mihinkään. Vanhempien pienituloisuus rajoitti kaikessa. Onneksi telkusta tuli elokuvia. Emme menneet ikinä koko porukalla elokuviin tai teatteriin.

Tivolissa käytiin n. 1x vuodessa, 2-3 laitelippua per naama. Joskus äiti pyysi olla kertomatta nuorimmaiselle tivolin kaupunkiin tulosta. Kerroin tahallaan.

Su harva paikka oli auki. Tylsistyttiin ja nujakoitiin sisarusten kesken. Puhuttiin toistemme päälle ja huutamalla.

Kotona kaupungissa: Imuri huusi, joku aikuinen nalkutti, saatettiin uhata laittaa tavarat roskiin jos ne oli tiellä.

Siivottuani huoneen vetäydyin sohvan nurkkaan lukemaan, kuulokkeet korville, omaan maailmaani. Läksyt olin tehnyt jo koulussa niiden saantipäivän välitunneilla tai perjantaina. Olin tunnollinen ja tahdoin vapautua läksyistä mahdollisimman nopeasti.

Jos oltiin mummolassa, helvetillä pelotteleva puolisokea isomummu tuli sunnuntailounaalle, joka oli pottumuusia ja oranssia broilerinkoipea kastikkeella.

Lähtökahvit keinotekoisen makuisella vaniljajäätelöllä. 2000-luvun edetessä alkoi tulla parempia jäätelömakuja. Isomummu pelotteli sokeritaudilla, ettei varmasti nautittaisi jäätelöstä. Jos kyseenalaistimme isomummun puheita, hyssyteltiin.

Ne aikuisten pyhien hiihtokisojen seuraamiset olivat jotain mitä en ymmärtänyt. Se kilke, kalke ja häly on jäänyt ikuisesti mieleen. Olivat ukille tärkeitä.

Onneksi tv:ssä oli älytty ajoittaa lastenohjelmat eri aikaan, muuten aikuisten mäkiviikot olisivat menneet edelle. Talossa oli vain 1 kusinen kuvaputkitelkku.

Sunnuntait olivat muuten ok mutta ahdisti että seuraavana päivänä alkoi taas kouluviikko. En oikein viihtynyt koulussa.

Tvn katselusta sain traumoja ainoastaan hiihdon katsomisesta, vaikka muutenkin oli vähän ikävää kun lapsena joutui katsomaan aina samaa kanavaa kuin mitä vanhemmat halusivat. Ei siihen aikaan ollut useampaa televisiota kuin harvoilla. Vähän vanhempana aloin jäädä valvomaan aina vanhempien mennessä nukkumaan ihan vain voidakseni katsoa mitä huvitti, ja katsoinkin paljon sen ajan tv-sarjoja.

Hiihtokisatrauma johtuu puhtaasti siitä, että koulussa ongelmaoppilaat keksivät pyytää opettajalta, että saamme katsoa oppitunnilla hiihtokisoja televisiosta. Opettaja tarkkaili meitä samalla joten oli pakko koko ajan tuijottaa ruutua ja teeskennellä tuntikausia katsovansa kisoja mielenkiinnolla. Katsoimme viikkojen ajan aamusta iltapäivään niitä helvetin kisoja, jotka ei kiinnostaneet yhtään, vain sen takia ettei ongelmaoppilaiden tarvinnut paljastaa osaamattomuuttaan oppitunneilla. Mitään ei opetettu viikkoihin, oli vain helvetin hiihtokisaa. Edelleen ahdistaa jos näen vilauksenkin hiihtokilpailua tvssä koska se pakollinen katsominen palaa heti mieleen.

Ikävä kyllä muistan. Yleensä porukat raahas mut Aurlahteen. Elettiin 2000-luvun puoltaväliä. Nykyään en pysty menee sinne ollenkaan koska muistoja on liikaa handlata siellä ja paikatkin salee muuttunut niistä ajoista.

Meidän perheessä Etelä-Pohjanmaalla 70-luvulla kuunneltiin radiosta jumalanpalvelusta. Muistan sen kamalan laahaavan pyhätunnelman, todellakaan ei saanut leikata nurmikkoa tms. Ja se ahdistus, kun kouluviikko edessä...