9v ei hyväksy uutta kumppania

Minä voin kanssa sanoa omasta ns kaveripiiristäni että kaikkia uusperhe virityksiä ei aina katsota hyvällä, ja usein juuri tuo on syynä varsinkin jos pieni kaupunki missä asuu. Monesti biologiset vanhemmat pelkäävät sitä että heidän oma pikku kullannuppunsa ei enää yksi kaunis päivä rakastakkaan omaa isää/äitiä niin paljon kuin vaikka sitä ei biologista äitiään/isäänsä , mutta silloin useasti on syytä katsoa peiliin ja kysyä itseltä miksi tässä näin kävi.

Lapselle ei saa joka tapauksessa puhua pahaa kenestäkään, lapsella on ihan samanlaiset oikeudet päättää kenestä tykkää kenestä ei kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä. Moni biologinen vanhempi ei tajua sitä vain kuvittelee siellä kierossa mielessään tekevänsä hyvää lapsille ja opettamalla heille asioita mitkä eivät ole edes tosia. Mutta haluatteko arvon biologiset vanhemmat tietää mitä te teette sillä (pahan puhumisella toisesta) lapsellenne?. Siitä tulee tunnevammainen ihminen, ja kaikki menee uusiksi sinä hetkenä kun lapsi tajuaa sen tavalla tai toisella että se oikea isä/äiti ei siis ollutkaan oikeassa sen uuden naisen/miehen suhteen, ja sinä hetkenä se lapsi halaa sitä ihmistä ja pyytää anteeksi kaikkea vaikkei se ole lapsen vika edes.

Kannattaa miettiä monta kertaa mitä sanoo ja puhuu lapsille jos vaikka äiti on löytänyt uuden miehen ja elämän.

Moni on niin mustasukkainen/katkeroitunut/ jopa narsismia yms löytyvää sorttia että pilaa omien lapsien lapsuuden olemalla itse ääliö. Siinä on sitten lapsille selittäminen kun totuus paljastuu ja lapset kysyy että MIKSI? miksi sinä sanoit että se on xxxxxxxxxx vaikka se ei ole ollut sellainen ikinään tai muuta vastaavaa.

Tsekatkaapa kuinka yleinen ongelma tämä ikävä ilmiö on suomessa niin järkytytte, ja uskon että monikin noista tuhansista ongelmista on nimenomaan sen biologisen vanhhemman TEKOSIA!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko miestä tavata vain silloin kun lapsi on esim. harrastuksissa?

Kuule. Seurustele itse vuosikausia niin, että näette rakkautesi kohteen kanssa vain ei-koskaan. Jos lapsi ei ole koskaan poissa kotoa kuin koulussa, sitä se seurustelu olisi. Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan eikä harrasta mitään, kaverit ovat nekin kotonaan pelikoneidensa äärellä huutamassa. Ette voi olla tosissamme, että aikuisen pitää jäädyttää koko elämänsä siksi, että hänellä on lapsi. Jos tapaa jonkun jonka kanssa alkaa tuntea suurta kiintymystä, niin pitääkö kaikki sellainen normaaliin elämään kuuluva jättää pois siksi, että on lisääntynyt. Elämä on puoliksi hyllyllä. Entä jos lapsi ei itsenäisty, vaan jää kotiin loisimaan vielä pitkälle aikuisuuteen. Edelleenkin pitää vanhemman elää puolinaista elämää. Yleensä ihmisellä on kaipuu lähelle toista, johon toden totta kuuluu muutakin kuin "melan imeminen".

Anteeksi kuinka? Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan, ei harrasta mitään, ei osoita itsenäistymisen merkkejä eikä ole kavereidenkaan kanssa.

Nyt pää pois sieltä omasta pyllystä. Lapsi se tarvii kiireellisimmin rakkautta ja seuraa, et sinä.

Toista vanhempaa ei kiinnosta. Kaverit ovat netissä, pelaavat siellä.Se ei ole minusta ok, mutta en voi määrillä mitään. Lapsi on 12-v, ei kiirettä kotoa vielä. Mutta niin voi käydä, että syystä tai toisesta jälkikasvu ei itsenäisty.

Tarkoitan "määräillä". Pitäisi nähdä kavereita myös kasvotusten, mutta olen vissiin liian vanha ymmärtämään tätä nettikaveruutta. Ehkä se on ok, ehkä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko miestä tavata vain silloin kun lapsi on esim. harrastuksissa?

Kuule. Seurustele itse vuosikausia niin, että näette rakkautesi kohteen kanssa vain ei-koskaan. Jos lapsi ei ole koskaan poissa kotoa kuin koulussa, sitä se seurustelu olisi. Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan eikä harrasta mitään, kaverit ovat nekin kotonaan pelikoneidensa äärellä huutamassa. Ette voi olla tosissamme, että aikuisen pitää jäädyttää koko elämänsä siksi, että hänellä on lapsi. Jos tapaa jonkun jonka kanssa alkaa tuntea suurta kiintymystä, niin pitääkö kaikki sellainen normaaliin elämään kuuluva jättää pois siksi, että on lisääntynyt. Elämä on puoliksi hyllyllä. Entä jos lapsi ei itsenäisty, vaan jää kotiin loisimaan vielä pitkälle aikuisuuteen. Edelleenkin pitää vanhemman elää puolinaista elämää. Yleensä ihmisellä on kaipuu lähelle toista, johon toden totta kuuluu muutakin kuin "melan imeminen".

Anteeksi kuinka? Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan, ei harrasta mitään, ei osoita itsenäistymisen merkkejä eikä ole kavereidenkaan kanssa.

Nyt pää pois sieltä omasta pyllystä. Lapsi se tarvii kiireellisimmin rakkautta ja seuraa, et sinä.

Toista vanhempaa ei kiinnosta. Kaverit ovat netissä, pelaavat siellä.Se ei ole minusta ok, mutta en voi määrillä mitään. Lapsi on 12-v, ei kiirettä kotoa vielä. Mutta niin voi käydä, että syystä tai toisesta jälkikasvu ei itsenäisty.

Eli lapsi on hyvää vauhtia syrjäytymässä, ja sinä itket täällä, että pitääkö normaaliin elämään kuuluva suuri kiintymys jättää pois, koska on sattunut lisääntymään.

Normaalia elämää olisi se, että suurin ja syvin kiintymys juuri tässä elämänvaiheessa kohdistuisi lapseesi. Lapseen, jolla ei ole kavereita, ei harrastuksia, ei suhdetta toiseen vanhempaan. Vai ajatteletko, että hänelle onkin ok elää elämää ilman sitä suurta kiintymystä? Koska lapset sopeutuu? Lapset eivät mene jäähän?

Eiköhän lapsedta eroon pääse kun pyytää sossuja järjestämään jonnekin paikan lapselle.

Voi rauhassa elää omaa elämäänsä sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Minä voin kanssa sanoa omasta ns kaveripiiristäni että kaikkia uusperhe virityksiä ei aina katsota hyvällä, ja usein juuri tuo on syynä varsinkin jos pieni kaupunki missä asuu. Monesti biologiset vanhemmat pelkäävät sitä että heidän oma pikku kullannuppunsa ei enää yksi kaunis päivä rakastakkaan omaa isää/äitiä niin paljon kuin vaikka sitä ei biologista äitiään/isäänsä , mutta silloin useasti on syytä katsoa peiliin ja kysyä itseltä miksi tässä näin kävi.

Lapselle ei saa joka tapauksessa puhua pahaa kenestäkään, lapsella on ihan samanlaiset oikeudet päättää kenestä tykkää kenestä ei kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä. Moni biologinen vanhempi ei tajua sitä vain kuvittelee siellä kierossa mielessään tekevänsä hyvää lapsille ja opettamalla heille asioita mitkä eivät ole edes tosia. Mutta haluatteko arvon biologiset vanhemmat tietää mitä te teette sillä (pahan puhumisella toisesta) lapsellenne?. Siitä tulee tunnevammainen ihminen, ja kaikki menee uusiksi sinä hetkenä kun lapsi tajuaa sen tavalla tai toisella että se oikea isä/äiti ei siis ollutkaan oikeassa sen uuden naisen/miehen suhteen, ja sinä hetkenä se lapsi halaa sitä ihmistä ja pyytää anteeksi kaikkea vaikkei se ole lapsen vika edes.

Kannattaa miettiä monta kertaa mitä sanoo ja puhuu lapsille jos vaikka äiti on löytänyt uuden miehen ja elämän.

Moni on niin mustasukkainen/katkeroitunut/ jopa narsismia yms löytyvää sorttia että pilaa omien lapsien lapsuuden olemalla itse ääliö. Siinä on sitten lapsille selittäminen kun totuus paljastuu ja lapset kysyy että MIKSI? miksi sinä sanoit että se on xxxxxxxxxx vaikka se ei ole ollut sellainen ikinään tai muuta vastaavaa.

Tsekatkaapa kuinka yleinen ongelma tämä ikävä ilmiö on suomessa niin järkytytte, ja uskon että monikin noista tuhansista ongelmista on nimenomaan sen biologisen vanhhemman TEKOSIA!

Asiaa on tutkittu ja tiedetään, että nimenomaan lapset ovat lojaaleja biologiselle vanhemmalleen silloinkin, kun vanhempi ei sitä ansaitsisi. Eli vastustus isä- ja äitipuolia kohtaan nousee ennen kaikkea lapsista itsestään.

Lapset ovat siinä mielessä kauniimpia luonteita kuin aikuiset, että heillä on huikeat valmiudet kiintyä vanhempiinsa ja antaa heille anteeksi. Jos aikuiset olisivat yhtä taitavia noissa taidoissa, eläisivät kaikki ydinperheissä kunnes kuolema erottaa.

AP:lle ohjeeksi, että ihmissuhteet ovat vuorovaikutteisia. Lapsen suhde aikuiseen ei ole koskaan tasa-arvoinen siinä mielessä, että lapsi ei käsitä asioita samalla tavalla kuin aikuinen tekee. Tämä on nimenomaan perheen aikuisten tehtävä ymmärtää, sisäistää ja kohdella lasta neuvoen ja hyväksyvästi. Tässä kohtaa uuden puolison pitäisi kyetä leikkimään lapsen kanssa ja esim. pelailla lautapelejä. Jos lapsi tekee mieluisiaan asioita uuden aikuisen kanssa, niin tällöin saa helpommin ne epämielyttävätkin asiat sujumaan. Tämä voi olla alkuun raskasta, jos ei ole kokemusta lapsista mutta jos ja kun lapsi ymmärtää saavansa aikuiselta hyväksyntää ja apua, niin asiat yleensä helpottuvat.

Jos kuningasajatus on pitää lapsi ja uusi puoliso erillään samassa asunnossa, niin mikä ihmeen ajatusmalli tämä on? Onko ajatus olla uusioperhe vaiko kaksi erillistä kuppikuntaa, jotka taistelevat siitä kummassa äiti aikansa viettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä voin kanssa sanoa omasta ns kaveripiiristäni että kaikkia uusperhe virityksiä ei aina katsota hyvällä, ja usein juuri tuo on syynä varsinkin jos pieni kaupunki missä asuu. Monesti biologiset vanhemmat pelkäävät sitä että heidän oma pikku kullannuppunsa ei enää yksi kaunis päivä rakastakkaan omaa isää/äitiä niin paljon kuin vaikka sitä ei biologista äitiään/isäänsä , mutta silloin useasti on syytä katsoa peiliin ja kysyä itseltä miksi tässä näin kävi.

Lapselle ei saa joka tapauksessa puhua pahaa kenestäkään, lapsella on ihan samanlaiset oikeudet päättää kenestä tykkää kenestä ei kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä. Moni biologinen vanhempi ei tajua sitä vain kuvittelee siellä kierossa mielessään tekevänsä hyvää lapsille ja opettamalla heille asioita mitkä eivät ole edes tosia. Mutta haluatteko arvon biologiset vanhemmat tietää mitä te teette sillä (pahan puhumisella toisesta) lapsellenne?. Siitä tulee tunnevammainen ihminen, ja kaikki menee uusiksi sinä hetkenä kun lapsi tajuaa sen tavalla tai toisella että se oikea isä/äiti ei siis ollutkaan oikeassa sen uuden naisen/miehen suhteen, ja sinä hetkenä se lapsi halaa sitä ihmistä ja pyytää anteeksi kaikkea vaikkei se ole lapsen vika edes.

Kannattaa miettiä monta kertaa mitä sanoo ja puhuu lapsille jos vaikka äiti on löytänyt uuden miehen ja elämän.

Moni on niin mustasukkainen/katkeroitunut/ jopa narsismia yms löytyvää sorttia että pilaa omien lapsien lapsuuden olemalla itse ääliö. Siinä on sitten lapsille selittäminen kun totuus paljastuu ja lapset kysyy että MIKSI? miksi sinä sanoit että se on xxxxxxxxxx vaikka se ei ole ollut sellainen ikinään tai muuta vastaavaa.

Tsekatkaapa kuinka yleinen ongelma tämä ikävä ilmiö on suomessa niin järkytytte, ja uskon että monikin noista tuhansista ongelmista on nimenomaan sen biologisen vanhhemman TEKOSIA!

Asiaa on tutkittu ja tiedetään, että nimenomaan lapset ovat lojaaleja biologiselle vanhemmalleen silloinkin, kun vanhempi ei sitä ansaitsisi. Eli vastustus isä- ja äitipuolia kohtaan nousee ennen kaikkea lapsista itsestään.

Lapset ovat siinä mielessä kauniimpia luonteita kuin aikuiset, että heillä on huikeat valmiudet kiintyä vanhempiinsa ja antaa heille anteeksi. Jos aikuiset olisivat yhtä taitavia noissa taidoissa, eläisivät kaikki ydinperheissä kunnes kuolema erottaa.

No, tarkalleen ottaen tuo viimeinen kappaleesi lähtee riippuvuudesta. Onneksi lapsi itsenäistyy henkisesti eikä hänen tarvitse enää olla lojaali (lue: riippuvainen) vanhemmasta, joka ei teoillaan sitä ole ansainnut.

Lapsi siis kertomasi mukaankin vastustaa isä-tai äitipuolta lojaalisuudesta sitä yksin jäänyttä vanhempaa kohtaan. Miksi lapsella on sellainen käsitys, että vanhemman uusi kumppani on toiselle vanhemmalle haitaksi, eikä hänkään näin ollen voi lojaalisuuttaan tästä pitää? Mistä tällainen käsitys on lapselle syntynyt?

Luojalle kiitos lapsen isästä, joka ei omia tunteitaan liittyen uuteen kumppaniini ole lapselle jakanut, ainakaan negatiivisessa mielessä. Lapsi, tai no nyt jo nuori, pitää kanssamme asuvasta toisesta aikuisesta kovasti. Isän uuden puolison kanssa hänellä ei ilmeisesti aivan kemiat toimi, mutta olen pyrkinyt hänen suhdettaan tähän naiseen vahvistamaan kuten vain pystyn. Olemme keskustelleet paljon siitä kuinka ihmiset ovat erilaisia ja voi tuntua aluksi vähän oudolta, mutta isä on onnellinen ja kotona on vähemmän yksinäistä jne jne. Lapsikin on hyväksynyt perheen uudet jäsenet ja oppinut arvostamaan heidän tyhjään taloon mukanaan tuomaa "elämää".

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä ihmiset olettaa että lapsi hyväksyy hymysuin kotiinsa vieraan miehen leikkimään isää. Lapsella on vain yksi isä, ja oikeus olla tälle lojaali.

Kylläpäs nousi käsikarvat pystyyn kun tätä luin, täällä ilmiselvästi isä joka soittaa nauhalta lapsilleen "sinulla saa olla vain yksi isä ja se ISÄ ON KAIKKIEN ISÄ.

Kyllä se on kuule niin että lapsi saa olla yhtä lojaali ihan kenellä hän ITSE huom ITSE niiin haluaa, ilman että siihen vaikutetaan ulkopuolelta.

Ap, sinä vaihdoit kumppania - muut eivät. Mies on ulkopuolinen lapsen kodissa ja pitää hänestä ihan yhtä paljon, kuin sinä pitäisit jostain tuntemattomasta, joka tunkisi kotiisi asumaan.

Muista myös, että miehen puolen suku ei ole eronnut lapsesta. Lapsen isovanhemmat ovat ex miehesi vanhemmat, lapsen tädit,  sedät ja serkut tulevat ex miehesi sukulaisista. Jos haluat, että lapsellasi on näistä ihmissuhteista jotain tukea elämässään, niin muista vaalia niitä. Älä odota, että uuden miehesi suku ryhtyisi jotenkin asettumaan siihen asemaan, jossa ex miehesi sukulaiset olivat.

Kuten kaikki muutkin niin ehdotan, että muutatte yhteen vasta, kun lapsi on muuttanu pois kotoa. Lapsen käytös voi parantua kun saa varmuuden, ettei mies ole tulossa saman katon alle.

Kyllä se on kaikkien etu että lapsella on ensisijaisesti hyvä olla niin isänsä, puoli-isänsä, äidinsä, puoli-äidinsä seurassa. WINWIN joka suuntaan tässäkin hommassa.

Vaan kun ei, biologiset vanhemmat eivät pysty nielemään tappiotaan , kun ovat kusseet omat suhteensa niihin elämänsä naisiin/miehiin.

Täältä kun lukee tekstejä NIIN SE OIKEIN PURSUAA ULOS SE KATKERUUS :).

Ap voimia , kyllä se lapsi vielä hyväksyy ja näkee asiat toisin (kun vuodet vierii). ja pysytte toistenne tukena, teistä voi tulla vielä oikea tehotiimi kolmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko miestä tavata vain silloin kun lapsi on esim. harrastuksissa?

Kuule. Seurustele itse vuosikausia niin, että näette rakkautesi kohteen kanssa vain ei-koskaan. Jos lapsi ei ole koskaan poissa kotoa kuin koulussa, sitä se seurustelu olisi. Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan eikä harrasta mitään, kaverit ovat nekin kotonaan pelikoneidensa äärellä huutamassa. Ette voi olla tosissamme, että aikuisen pitää jäädyttää koko elämänsä siksi, että hänellä on lapsi. Jos tapaa jonkun jonka kanssa alkaa tuntea suurta kiintymystä, niin pitääkö kaikki sellainen normaaliin elämään kuuluva jättää pois siksi, että on lisääntynyt. Elämä on puoliksi hyllyllä. Entä jos lapsi ei itsenäisty, vaan jää kotiin loisimaan vielä pitkälle aikuisuuteen. Edelleenkin pitää vanhemman elää puolinaista elämää. Yleensä ihmisellä on kaipuu lähelle toista, johon toden totta kuuluu muutakin kuin "melan imeminen".

Anteeksi kuinka? Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan, ei harrasta mitään, ei osoita itsenäistymisen merkkejä eikä ole kavereidenkaan kanssa.

Nyt pää pois sieltä omasta pyllystä. Lapsi se tarvii kiireellisimmin rakkautta ja seuraa, et sinä.

Toista vanhempaa ei kiinnosta. Kaverit ovat netissä, pelaavat siellä.Se ei ole minusta ok, mutta en voi määrillä mitään. Lapsi on 12-v, ei kiirettä kotoa vielä. Mutta niin voi käydä, että syystä tai toisesta jälkikasvu ei itsenäisty.

Eli lapsi on hyvää vauhtia syrjäytymässä, ja sinä itket täällä, että pitääkö normaaliin elämään kuuluva suuri kiintymys jättää pois, koska on sattunut lisääntymään.

Normaalia elämää olisi se, että suurin ja syvin kiintymys juuri tässä elämänvaiheessa kohdistuisi lapseesi. Lapseen, jolla ei ole kavereita, ei harrastuksia, ei suhdetta toiseen vanhempaan. Vai ajatteletko, että hänelle onkin ok elää elämää ilman sitä suurta kiintymystä? Koska lapset sopeutuu? Lapset eivät mene jäähän?

Hän ei ole minun lapseni. Kaverit ovat koulukavereita, jotka yhdessä pelaavat netissä. Sanoin jo, että minusta olisi syytä nähdä myös kasvotusten. En kuitenkaan voi kehotella mitään, koska en ole hänen äitinsä, vaan isän naisystävä 6-v ajalta. Olen vinkannut harrastuksista, mutta ei ota tuulta alleen. Äidin häipymisestä en voi ottaa vastuuta. Mielestäni olisin kelpo lisä hänen elämäänsä, mutta tämä vastarinta todella lannistaa jo. Tunnen huolta ja vastuuta lapsesta, vaikka muuta luuletkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä voin kanssa sanoa omasta ns kaveripiiristäni että kaikkia uusperhe virityksiä ei aina katsota hyvällä, ja usein juuri tuo on syynä varsinkin jos pieni kaupunki missä asuu. Monesti biologiset vanhemmat pelkäävät sitä että heidän oma pikku kullannuppunsa ei enää yksi kaunis päivä rakastakkaan omaa isää/äitiä niin paljon kuin vaikka sitä ei biologista äitiään/isäänsä , mutta silloin useasti on syytä katsoa peiliin ja kysyä itseltä miksi tässä näin kävi.

Lapselle ei saa joka tapauksessa puhua pahaa kenestäkään, lapsella on ihan samanlaiset oikeudet päättää kenestä tykkää kenestä ei kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä. Moni biologinen vanhempi ei tajua sitä vain kuvittelee siellä kierossa mielessään tekevänsä hyvää lapsille ja opettamalla heille asioita mitkä eivät ole edes tosia. Mutta haluatteko arvon biologiset vanhemmat tietää mitä te teette sillä (pahan puhumisella toisesta) lapsellenne?. Siitä tulee tunnevammainen ihminen, ja kaikki menee uusiksi sinä hetkenä kun lapsi tajuaa sen tavalla tai toisella että se oikea isä/äiti ei siis ollutkaan oikeassa sen uuden naisen/miehen suhteen, ja sinä hetkenä se lapsi halaa sitä ihmistä ja pyytää anteeksi kaikkea vaikkei se ole lapsen vika edes.

Kannattaa miettiä monta kertaa mitä sanoo ja puhuu lapsille jos vaikka äiti on löytänyt uuden miehen ja elämän.

Moni on niin mustasukkainen/katkeroitunut/ jopa narsismia yms löytyvää sorttia että pilaa omien lapsien lapsuuden olemalla itse ääliö. Siinä on sitten lapsille selittäminen kun totuus paljastuu ja lapset kysyy että MIKSI? miksi sinä sanoit että se on xxxxxxxxxx vaikka se ei ole ollut sellainen ikinään tai muuta vastaavaa.

Tsekatkaapa kuinka yleinen ongelma tämä ikävä ilmiö on suomessa niin järkytytte, ja uskon että monikin noista tuhansista ongelmista on nimenomaan sen biologisen vanhhemman TEKOSIA!

Asiaa on tutkittu ja tiedetään, että nimenomaan lapset ovat lojaaleja biologiselle vanhemmalleen silloinkin, kun vanhempi ei sitä ansaitsisi. Eli vastustus isä- ja äitipuolia kohtaan nousee ennen kaikkea lapsista itsestään.

Lapset ovat siinä mielessä kauniimpia luonteita kuin aikuiset, että heillä on huikeat valmiudet kiintyä vanhempiinsa ja antaa heille anteeksi. Jos aikuiset olisivat yhtä taitavia noissa taidoissa, eläisivät kaikki ydinperheissä kunnes kuolema erottaa.

No, tarkalleen ottaen tuo viimeinen kappaleesi lähtee riippuvuudesta. Onneksi lapsi itsenäistyy henkisesti eikä hänen tarvitse enää olla lojaali (lue: riippuvainen) vanhemmasta, joka ei teoillaan sitä ole ansainnut.

Lapsi siis kertomasi mukaankin vastustaa isä-tai äitipuolta lojaalisuudesta sitä yksin jäänyttä vanhempaa kohtaan. Miksi lapsella on sellainen käsitys, että vanhemman uusi kumppani on toiselle vanhemmalle haitaksi, eikä hänkään näin ollen voi lojaalisuuttaan tästä pitää? Mistä tällainen käsitys on lapselle syntynyt?

Luojalle kiitos lapsen isästä, joka ei omia tunteitaan liittyen uuteen kumppaniini ole lapselle jakanut, ainakaan negatiivisessa mielessä. Lapsi, tai no nyt jo nuori, pitää kanssamme asuvasta toisesta aikuisesta kovasti. Isän uuden puolison kanssa hänellä ei ilmeisesti aivan kemiat toimi, mutta olen pyrkinyt hänen suhdettaan tähän naiseen vahvistamaan kuten vain pystyn. Olemme keskustelleet paljon siitä kuinka ihmiset ovat erilaisia ja voi tuntua aluksi vähän oudolta, mutta isä on onnellinen ja kotona on vähemmän yksinäistä jne jne. Lapsikin on hyväksynyt perheen uudet jäsenet ja oppinut arvostamaan heidän tyhjään taloon mukanaan tuomaa "elämää".

Sinun perheeseesi en ota kantaa, olen pyrkinyt keskustelemaan yleisellä tasolla.

Mutta vastaus kysymykseesi: et kai tosissasi ajattele, että lapsi pystyisi objektiivisesti pohtimaan, millainen ihmissuhde on hyväksi tai haitaksi hänen vanhemmalleen? Eihän aikuinenkaan usein sitä pysty tekemään, mikä näkyy esimerkiksi avioerojen määrässä ja nuorten pahoinvoinnissa.

Jaha, ja täällä taas joku on sabotoinut keskustelua ja poistanut eilisen kirjoitukseni. On tämä merkillinen palsta ja ovatpa nämä keskustelijat alkeellisia. Julkaistaanpa uudestaan yleisön pyynnöstä, olkaa hyvät:

Hyi oksennus millaisia gullinhimoisia ja kiimaisia ämmiä on palstalla: Ap ja tätä hänen "oikeuttaan omaan elämään" puolustavat kanssasisaret.

On se härskiä kun joku uusi ja vieras ukko nussitsee yh-mutsia alvariinsa nurkissa ja lapsen pitäisi sentään pystyä elämään ja koulutehtäviään tekemään samassa asunnossa.

Joku tuolla jo kysyikin, eikö Ap (ja muut samanlaiset) pysty sen aikaa olemaan ilman kikulia kun lapset vielä ovat alaikäisiä: miksi kukaan ei vastaa? Kysymys on sangen aiheellinen.

Hirveitä ovat ne naiset, jotka tekevät lastensa kodista inhottavan pornoluolan. Oikein pahaa tekee.

Ap, luovuta lapsesi kokonaan johonḱin sijaishuoltoasuntolaan, hänen on siellä parempi olla: Sinusta ei selvästikään äidiksi ole, kun melansaanti on Sinulle tärkeämpää kuin oman lapsesi turvallinen koti ja tasapainoinen kehitys.

tiina90 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä ihmiset olettaa että lapsi hyväksyy hymysuin kotiinsa vieraan miehen leikkimään isää. Lapsella on vain yksi isä, ja oikeus olla tälle lojaali.

Kylläpäs nousi käsikarvat pystyyn kun tätä luin, täällä ilmiselvästi isä joka soittaa nauhalta lapsilleen "sinulla saa olla vain yksi isä ja se ISÄ ON KAIKKIEN ISÄ.

Kyllä se on kuule niin että lapsi saa olla yhtä lojaali ihan kenellä hän ITSE huom ITSE niiin haluaa, ilman että siihen vaikutetaan ulkopuolelta.

Tiina90 näyttää olevan samaa huutajien sukua Veijon ja keitä heitä vielä olikaan kanssa. Onko tässä nyt jotenkin tarpeellista yrittää luoda yksimielisyyden illuusiota näillä vaihtuvilla nimimerkeillä, vaikka teksti maneereineen pysyy ihan samana?

Kannattaa ottaa huomioon myös että on lapsia, jotka ei hyväksy uutta kumppania edes aikuisena. Minä tapasin mieheni kun hänen erostaan oli kulunut 6 vuotta. Hänen tyttärensä oli silloin 19v ja juuri muuttamassa opiskelemaan. Jos olemme samaan aikaan mieheni luona, niin miehen tytär piileksii huoneessaan koko sen ajan. Ruokaa käy hakemassa ja syömässä muttei ruokapöydässäkään juttele mitään. Yritä siinä sitten tutustua, olen kysellyt ja jutellut ja hän vastaa kyllä mutta mitään vastavuoroisuutta ei ole. Minun mielestä myös pikkulasten vanhemmilla on oikeus muuhun elämään kuin olla vain äiti tai isä. Kai se onnellinen vanhempi on myös lapselle parempi kuin surullinen ja yksinäinen äiti tai isä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko miestä tavata vain silloin kun lapsi on esim. harrastuksissa?

Kuule. Seurustele itse vuosikausia niin, että näette rakkautesi kohteen kanssa vain ei-koskaan. Jos lapsi ei ole koskaan poissa kotoa kuin koulussa, sitä se seurustelu olisi. Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan eikä harrasta mitään, kaverit ovat nekin kotonaan pelikoneidensa äärellä huutamassa. Ette voi olla tosissamme, että aikuisen pitää jäädyttää koko elämänsä siksi, että hänellä on lapsi. Jos tapaa jonkun jonka kanssa alkaa tuntea suurta kiintymystä, niin pitääkö kaikki sellainen normaaliin elämään kuuluva jättää pois siksi, että on lisääntynyt. Elämä on puoliksi hyllyllä. Entä jos lapsi ei itsenäisty, vaan jää kotiin loisimaan vielä pitkälle aikuisuuteen. Edelleenkin pitää vanhemman elää puolinaista elämää. Yleensä ihmisellä on kaipuu lähelle toista, johon toden totta kuuluu muutakin kuin "melan imeminen".

Anteeksi kuinka? Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan, ei harrasta mitään, ei osoita itsenäistymisen merkkejä eikä ole kavereidenkaan kanssa.

Nyt pää pois sieltä omasta pyllystä. Lapsi se tarvii kiireellisimmin rakkautta ja seuraa, et sinä.

Toista vanhempaa ei kiinnosta. Kaverit ovat netissä, pelaavat siellä.Se ei ole minusta ok, mutta en voi määrillä mitään. Lapsi on 12-v, ei kiirettä kotoa vielä. Mutta niin voi käydä, että syystä tai toisesta jälkikasvu ei itsenäisty.

Eli lapsi on hyvää vauhtia syrjäytymässä, ja sinä itket täällä, että pitääkö normaaliin elämään kuuluva suuri kiintymys jättää pois, koska on sattunut lisääntymään.

Normaalia elämää olisi se, että suurin ja syvin kiintymys juuri tässä elämänvaiheessa kohdistuisi lapseesi. Lapseen, jolla ei ole kavereita, ei harrastuksia, ei suhdetta toiseen vanhempaan. Vai ajatteletko, että hänelle onkin ok elää elämää ilman sitä suurta kiintymystä? Koska lapset sopeutuu? Lapset eivät mene jäähän?

Hän ei ole minun lapseni. Kaverit ovat koulukavereita, jotka yhdessä pelaavat netissä. Sanoin jo, että minusta olisi syytä nähdä myös kasvotusten. En kuitenkaan voi kehotella mitään, koska en ole hänen äitinsä, vaan isän naisystävä 6-v ajalta. Olen vinkannut harrastuksista, mutta ei ota tuulta alleen. Äidin häipymisestä en voi ottaa vastuuta. Mielestäni olisin kelpo lisä hänen elämäänsä, mutta tämä vastarinta todella lannistaa jo. Tunnen huolta ja vastuuta lapsesta, vaikka muuta luuletkin.

Ahaa, hyvä täsmennys. Tässä asiassa täytyy kunnioittaa lapsen isää ja lasta, jotka tällä hetkellä perheen muodostavat. Mutta varmasti voisit yrittää viedä lasta harrastuksiin ja avartaa hänen elämänpiiriään, vaikket saman katon alla asuisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap, sinä vaihdoit kumppania - muut eivät. Mies on ulkopuolinen lapsen kodissa ja pitää hänestä ihan yhtä paljon, kuin sinä pitäisit jostain tuntemattomasta, joka tunkisi kotiisi asumaan.

Muista myös, että miehen puolen suku ei ole eronnut lapsesta. Lapsen isovanhemmat ovat ex miehesi vanhemmat, lapsen tädit,  sedät ja serkut tulevat ex miehesi sukulaisista. Jos haluat, että lapsellasi on näistä ihmissuhteista jotain tukea elämässään, niin muista vaalia niitä. Älä odota, että uuden miehesi suku ryhtyisi jotenkin asettumaan siihen asemaan, jossa ex miehesi sukulaiset olivat.

Kuten kaikki muutkin niin ehdotan, että muutatte yhteen vasta, kun lapsi on muuttanu pois kotoa. Lapsen käytös voi parantua kun saa varmuuden, ettei mies ole tulossa saman katon alle.

en tiedä mitä tarkoitat vaalimisella, mutta itse lopetin muutaman vuoden päästä erosta siitä huolehtimisen, että lapsi näkee isovanhempiaan riittävästi, muistaa heitä juhlapyhinä, kiittää lahjoista jne.

melkein 20 vuotta huolehdin edellä mainituista asioista, siis jo ennen lasta, en koe sitä enää tehtäväkseni. Olen pahoillani jos lapsen isovanhemmat ovat siitä huolimatta, että ovat oikein mukavia ja asiallisia, onnistuneet kasvattamaan niin itsekeskeisen pojan, ettei hän muista vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon myös että on lapsia, jotka ei hyväksy uutta kumppania edes aikuisena. Minä tapasin mieheni kun hänen erostaan oli kulunut 6 vuotta. Hänen tyttärensä oli silloin 19v ja juuri muuttamassa opiskelemaan. Jos olemme samaan aikaan mieheni luona, niin miehen tytär piileksii huoneessaan koko sen ajan. Ruokaa käy hakemassa ja syömässä muttei ruokapöydässäkään juttele mitään. Yritä siinä sitten tutustua, olen kysellyt ja jutellut ja hän vastaa kyllä mutta mitään vastavuoroisuutta ei ole. Minun mielestä myös pikkulasten vanhemmilla on oikeus muuhun elämään kuin olla vain äiti tai isä. Kai se onnellinen vanhempi on myös lapselle parempi kuin surullinen ja yksinäinen äiti tai isä?

En ihan täysin käsitä, kuinka perhe-elämä oman lapsen kanssa tekee aikuisen surulliseksi ja yksinäiseksi.

Mielestäni näissä on kyllä aika paljon vaikutusta sillä miten se ex puoliso puhuu siitä entisen puolison uudesta kumppanista. Jos puhe on lapsen kuullen haukkuvaa tai muuten ikäväsävyistä, keksitään "pahaa" siitä uudesta puolisosta niin tottakai lapsi on lojaali sille omalle vanhemmalleen ja näin ollen inhoaa myös sitä uutta kumppania kuten äiti/isä tekee. Jos taas puhe on sen suuntaista että eikös olekin kiva se Mari/Jari ja mukava että isällä/äidillä on aikuista seuraa jne niin mikä syy lapsella enään olisi olla inhottava. Eli lasta on niin helppo ohjailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon myös että on lapsia, jotka ei hyväksy uutta kumppania edes aikuisena. Minä tapasin mieheni kun hänen erostaan oli kulunut 6 vuotta. Hänen tyttärensä oli silloin 19v ja juuri muuttamassa opiskelemaan. Jos olemme samaan aikaan mieheni luona, niin miehen tytär piileksii huoneessaan koko sen ajan. Ruokaa käy hakemassa ja syömässä muttei ruokapöydässäkään juttele mitään. Yritä siinä sitten tutustua, olen kysellyt ja jutellut ja hän vastaa kyllä mutta mitään vastavuoroisuutta ei ole. Minun mielestä myös pikkulasten vanhemmilla on oikeus muuhun elämään kuin olla vain äiti tai isä. Kai se onnellinen vanhempi on myös lapselle parempi kuin surullinen ja yksinäinen äiti tai isä?

En ihan täysin käsitä, kuinka perhe-elämä oman lapsen kanssa tekee aikuisen surulliseksi ja yksinäiseksi.

No eihän se lapsen kanssa oleminen tee surulliseksi, vaan se jos kaipaa myös muuta elämäänsä. Ei kaikki toki kaipaa mutta moni varmasti haluaa kumppanin jonka kanssa sitä arkea ja juhlaa voi jakaa eri tavalla kuin Jessica 9v kanssa.