9v ei hyväksy uutta kumppania

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni näissä on kyllä aika paljon vaikutusta sillä miten se ex puoliso puhuu siitä entisen puolison uudesta kumppanista. Jos puhe on lapsen kuullen haukkuvaa tai muuten ikäväsävyistä, keksitään "pahaa" siitä uudesta puolisosta niin tottakai lapsi on lojaali sille omalle vanhemmalleen ja näin ollen inhoaa myös sitä uutta kumppania kuten äiti/isä tekee. Jos taas puhe on sen suuntaista että eikös olekin kiva se Mari/Jari ja mukava että isällä/äidillä on aikuista seuraa jne niin mikä syy lapsella enään olisi olla inhottava. Eli lasta on niin helppo ohjailla.

Aivan. Harmi kun jotkut vanhemmat eivät joko ymmärrä, tai välitä, tekevänsä lapselle vahinkoa tuollaisella mustamaalaamisella. Ajatellaan, että saa heiteltyä kapuloita rattaisiin sen exän uuden onnen tielle, mutta entä lapsi? Eikö sen oman rakkaan lapsen etu olisi, että kaikki tulevat toimeen ja kun vanhemmat eivät enää yhdessä tahdo olla, löytyy heille sitten joskus se uusi elämänkumppani? Lapsikin itsenäistyy joskus ja kantaa sitten huolta yksinäisestä vanhemmasta. Tiedän tämän kummilapseni kertomana kun jo teini-ikäisenä suri isänsä eroa uudesta naisystävästä ja sitä ettei äidille ollut löytynyt uutta rakasta.

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Siis psykologi sanoi, että lapsesi suhtautuu sinuun kuten puolisot toisiinsa?

Pitikö hän tilannetta toivottavana tai terveenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on varmaan syynsä, miksi lapsi ei pidä miesystävästäsi. Ehkä hän näkee tämän läpi paremmin kuin sinä, jolla on ruusunpunaiset silmälasit nenälläsi.

Kannattaa kuunnella lapsen vaistoa. Äläkä varsinkaan pakota häntä tapaamaan miestä.

Kolme vuotta ruusunpunaiset lasit silmillä? Pikkuisen ehkä nyt vedät ap:ta kölin alta. Lapsihan ei tietenkään voi olla manipuloiva, omistushaluinen tai muuten vaan väärässä, eipä tietenkään.

9- vuotias on vielä lapsi ja saa olla. Aikuiset ovat aikuisia ja heiltä voi vaatia ymmärtävää käytöstä. Eihän aikuisetkaan asu ihmisten kanssa joista eivät tykkää vaan eroavat?

Mutta kyllä se muutaman vuoden päästä helpottaa, lapsi maleksii omilla teillään samanlaisessa kaveripiirissä ja joutuu sijaiskotiin lopuksi ilman tulevaisuutta. Jos ei yliannostusta.

Ehdottomasti pitäisi lapsen olla tärkeämpi kuin heilastelut. Niin vain ei ole, niin paljon oli jo haittalapsia kun omat lapset olivat pieniä. "Saanks mä olla teillä yötä, äiti tulee pekan kanssa baarista ja ei voida nukkua koko yönä". Kaksio, kaksi lasta, parisänky olohuoneessa.

Moni asuu yhdessä ihmisten kanssa kenestä ei tykkää, ainakin hetkittäin. Olisiko minun isäni pitänyt ajaa pois meidän perheemme kodista kun en noin 14-vuotiaana tykännyt hänestä yhtään? Hän oli äkkipikainen ja ailahteleva. Kuljettiin kotona kuin munankuorilla. Oma teini-ikä ei varmaan asiaa helpottanut.

Joidenkin lasten on vaikea koskaan hyväksyä omaa vanhempaa kenenkään muun kuin toisen vanhemman kanssa. Olisiko syytä ehkä siedättää lasta, vai solmiiko aikuiset nykyisin ihmissuhteensa 9-vuotiaan ehdoilla?

Ja lisään ennen kuin ehdit riemastua: kaltoinkohtelevaa aikuista ei tietenkään kuulu tuoda lapsen elämään missään muodossa, eikä sen vanhemmankaan.

Tosi hyvää kasvatusta tosiaan, että opetetaan lapselle ettei tarvitse sietää muita ihmisiä ja että äiti (tai isä) omistaa elämänsa kokonaan sinulle nyt ja ikuisesti. Tuolla periaatteella kasvatetuista varmasti kasvaa todella suvaitsevaisia, joustavia ja mukavia aikuisia.

Muistakaa kun ihastelette sitä vastasyntynyttä rakkauspakkausta hän on 5-10 vuoden päästä pelkkä haitta ja este omalle elämällänne.

Ehkä jo aikaisemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on varmaan syynsä, miksi lapsi ei pidä miesystävästäsi. Ehkä hän näkee tämän läpi paremmin kuin sinä, jolla on ruusunpunaiset silmälasit nenälläsi.

Kannattaa kuunnella lapsen vaistoa. Äläkä varsinkaan pakota häntä tapaamaan miestä.

Kolme vuotta ruusunpunaiset lasit silmillä? Pikkuisen ehkä nyt vedät ap:ta kölin alta. Lapsihan ei tietenkään voi olla manipuloiva, omistushaluinen tai muuten vaan väärässä, eipä tietenkään.

9- vuotias on vielä lapsi ja saa olla. Aikuiset ovat aikuisia ja heiltä voi vaatia ymmärtävää käytöstä. Eihän aikuisetkaan asu ihmisten kanssa joista eivät tykkää vaan eroavat?

Mutta kyllä se muutaman vuoden päästä helpottaa, lapsi maleksii omilla teillään samanlaisessa kaveripiirissä ja joutuu sijaiskotiin lopuksi ilman tulevaisuutta. Jos ei yliannostusta.

Ehdottomasti pitäisi lapsen olla tärkeämpi kuin heilastelut. Niin vain ei ole, niin paljon oli jo haittalapsia kun omat lapset olivat pieniä. "Saanks mä olla teillä yötä, äiti tulee pekan kanssa baarista ja ei voida nukkua koko yönä". Kaksio, kaksi lasta, parisänky olohuoneessa.

Moni asuu yhdessä ihmisten kanssa kenestä ei tykkää, ainakin hetkittäin. Olisiko minun isäni pitänyt ajaa pois meidän perheemme kodista kun en noin 14-vuotiaana tykännyt hänestä yhtään? Hän oli äkkipikainen ja ailahteleva. Kuljettiin kotona kuin munankuorilla. Oma teini-ikä ei varmaan asiaa helpottanut.

Joidenkin lasten on vaikea koskaan hyväksyä omaa vanhempaa kenenkään muun kuin toisen vanhemman kanssa. Olisiko syytä ehkä siedättää lasta, vai solmiiko aikuiset nykyisin ihmissuhteensa 9-vuotiaan ehdoilla?

Ja lisään ennen kuin ehdit riemastua: kaltoinkohtelevaa aikuista ei tietenkään kuulu tuoda lapsen elämään missään muodossa, eikä sen vanhemmankaan.

Tosi hyvää kasvatusta tosiaan, että opetetaan lapselle ettei tarvitse sietää muita ihmisiä ja että äiti (tai isä) omistaa elämänsa kokonaan sinulle nyt ja ikuisesti. Tuolla periaatteella kasvatetuista varmasti kasvaa todella suvaitsevaisia, joustavia ja mukavia aikuisia.

Johan se ero on lapselle näyttänyt että vihata saa, voi asuinkumppaninsa valita, toiselle näyttää ovea.. Miksi lapsen pitää parempaan kuin vanhempansa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Siis psykologi sanoi, että lapsesi suhtautuu sinuun kuten puolisot toisiinsa?

Pitikö hän tilannetta toivottavana tai terveenä?

Meillä oli sama tilanne puolison tyttären kanssa. Tai ei ihan noin paha, mutta periaatteeltaan sama. Yritti omia minut, roikkui kiinni ja kuvitteli että olisin suhteessa hänen kanssaan ja miten menisi minun kanssani naimisiin kun kasvaa aikuiseksi. Tuli minun ja äitinsä väliin. Tällaisia juttuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon myös että on lapsia, jotka ei hyväksy uutta kumppania edes aikuisena. Minä tapasin mieheni kun hänen erostaan oli kulunut 6 vuotta. Hänen tyttärensä oli silloin 19v ja juuri muuttamassa opiskelemaan. Jos olemme samaan aikaan mieheni luona, niin miehen tytär piileksii huoneessaan koko sen ajan. Ruokaa käy hakemassa ja syömässä muttei ruokapöydässäkään juttele mitään. Yritä siinä sitten tutustua, olen kysellyt ja jutellut ja hän vastaa kyllä mutta mitään vastavuoroisuutta ei ole. Minun mielestä myös pikkulasten vanhemmilla on oikeus muuhun elämään kuin olla vain äiti tai isä. Kai se onnellinen vanhempi on myös lapselle parempi kuin surullinen ja yksinäinen äiti tai isä?

En ihan täysin käsitä, kuinka perhe-elämä oman lapsen kanssa tekee aikuisen surulliseksi ja yksinäiseksi.

No eihän se lapsen kanssa oleminen tee surulliseksi, vaan se jos kaipaa myös muuta elämäänsä. Ei kaikki toki kaipaa mutta moni varmasti haluaa kumppanin jonka kanssa sitä arkea ja juhlaa voi jakaa eri tavalla kuin Jessica 9v kanssa.

Yleensä aina näissä keskusteluissa perustellaan eroa sillä, että vanhemmasta tulee onnellinen kun hän eroaa. Koska eihän kukaan halua lapsensa kasvavan toksisessa ja riitaisassa ilmapiirissä, missä aikuisella on paha olla.

Mutta ilmeisesti vanhemmasta voi tulla myös surullinen eron jälkeen, joten siis tarvitaan uusi kumppani. Milloin taas on vaarana se toksinen ilmapiiri.

Lapsi on onnellinen kun vanhempi on onnellinen, sanotte. Se ilmeisesti on helpommin sanottu kuin tehty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on varmaan syynsä, miksi lapsi ei pidä miesystävästäsi. Ehkä hän näkee tämän läpi paremmin kuin sinä, jolla on ruusunpunaiset silmälasit nenälläsi.

Kannattaa kuunnella lapsen vaistoa. Äläkä varsinkaan pakota häntä tapaamaan miestä.

Kolme vuotta ruusunpunaiset lasit silmillä? Pikkuisen ehkä nyt vedät ap:ta kölin alta. Lapsihan ei tietenkään voi olla manipuloiva, omistushaluinen tai muuten vaan väärässä, eipä tietenkään.

9- vuotias on vielä lapsi ja saa olla. Aikuiset ovat aikuisia ja heiltä voi vaatia ymmärtävää käytöstä. Eihän aikuisetkaan asu ihmisten kanssa joista eivät tykkää vaan eroavat?

Mutta kyllä se muutaman vuoden päästä helpottaa, lapsi maleksii omilla teillään samanlaisessa kaveripiirissä ja joutuu sijaiskotiin lopuksi ilman tulevaisuutta. Jos ei yliannostusta.

Ehdottomasti pitäisi lapsen olla tärkeämpi kuin heilastelut. Niin vain ei ole, niin paljon oli jo haittalapsia kun omat lapset olivat pieniä. "Saanks mä olla teillä yötä, äiti tulee pekan kanssa baarista ja ei voida nukkua koko yönä". Kaksio, kaksi lasta, parisänky olohuoneessa.

Moni asuu yhdessä ihmisten kanssa kenestä ei tykkää, ainakin hetkittäin. Olisiko minun isäni pitänyt ajaa pois meidän perheemme kodista kun en noin 14-vuotiaana tykännyt hänestä yhtään? Hän oli äkkipikainen ja ailahteleva. Kuljettiin kotona kuin munankuorilla. Oma teini-ikä ei varmaan asiaa helpottanut.

Joidenkin lasten on vaikea koskaan hyväksyä omaa vanhempaa kenenkään muun kuin toisen vanhemman kanssa. Olisiko syytä ehkä siedättää lasta, vai solmiiko aikuiset nykyisin ihmissuhteensa 9-vuotiaan ehdoilla?

Ja lisään ennen kuin ehdit riemastua: kaltoinkohtelevaa aikuista ei tietenkään kuulu tuoda lapsen elämään missään muodossa, eikä sen vanhemmankaan.

Tosi hyvää kasvatusta tosiaan, että opetetaan lapselle ettei tarvitse sietää muita ihmisiä ja että äiti (tai isä) omistaa elämänsa kokonaan sinulle nyt ja ikuisesti. Tuolla periaatteella kasvatetuista varmasti kasvaa todella suvaitsevaisia, joustavia ja mukavia aikuisia.

Johan se ero on lapselle näyttänyt että vihata saa, voi asuinkumppaninsa valita, toiselle näyttää ovea.. Miksi lapsen pitää parempaan kuin vanhempansa?

Kuka on vihannut ketä, jos vanhemmat eroavat? Ei välttämättä kukaan. Ja jos et muuten ole huomannut, niin lapsella ei muutenkaan ole ihan samoja oikeuksia kuin aikuisilla. Ihan syystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Siis psykologi sanoi, että lapsesi suhtautuu sinuun kuten puolisot toisiinsa?

Pitikö hän tilannetta toivottavana tai terveenä?

Ei, vaan että tilanne on verrattavissa siihen, miltä puolisosta tuntuisi, jos toinen osapuoli toisi uuden kumppanin perheeseen. Tosin meillä oli kyse seurustelusuhteesta, ei yhteen muuttamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on varmaan syynsä, miksi lapsi ei pidä miesystävästäsi. Ehkä hän näkee tämän läpi paremmin kuin sinä, jolla on ruusunpunaiset silmälasit nenälläsi.

Kannattaa kuunnella lapsen vaistoa. Äläkä varsinkaan pakota häntä tapaamaan miestä.

Kolme vuotta ruusunpunaiset lasit silmillä? Pikkuisen ehkä nyt vedät ap:ta kölin alta. Lapsihan ei tietenkään voi olla manipuloiva, omistushaluinen tai muuten vaan väärässä, eipä tietenkään.

9- vuotias on vielä lapsi ja saa olla. Aikuiset ovat aikuisia ja heiltä voi vaatia ymmärtävää käytöstä. Eihän aikuisetkaan asu ihmisten kanssa joista eivät tykkää vaan eroavat?

Mutta kyllä se muutaman vuoden päästä helpottaa, lapsi maleksii omilla teillään samanlaisessa kaveripiirissä ja joutuu sijaiskotiin lopuksi ilman tulevaisuutta. Jos ei yliannostusta.

Ehdottomasti pitäisi lapsen olla tärkeämpi kuin heilastelut. Niin vain ei ole, niin paljon oli jo haittalapsia kun omat lapset olivat pieniä. "Saanks mä olla teillä yötä, äiti tulee pekan kanssa baarista ja ei voida nukkua koko yönä". Kaksio, kaksi lasta, parisänky olohuoneessa.

Moni asuu yhdessä ihmisten kanssa kenestä ei tykkää, ainakin hetkittäin. Olisiko minun isäni pitänyt ajaa pois meidän perheemme kodista kun en noin 14-vuotiaana tykännyt hänestä yhtään? Hän oli äkkipikainen ja ailahteleva. Kuljettiin kotona kuin munankuorilla. Oma teini-ikä ei varmaan asiaa helpottanut.

Joidenkin lasten on vaikea koskaan hyväksyä omaa vanhempaa kenenkään muun kuin toisen vanhemman kanssa. Olisiko syytä ehkä siedättää lasta, vai solmiiko aikuiset nykyisin ihmissuhteensa 9-vuotiaan ehdoilla?

Ja lisään ennen kuin ehdit riemastua: kaltoinkohtelevaa aikuista ei tietenkään kuulu tuoda lapsen elämään missään muodossa, eikä sen vanhemmankaan.

Tosi hyvää kasvatusta tosiaan, että opetetaan lapselle ettei tarvitse sietää muita ihmisiä ja että äiti (tai isä) omistaa elämänsa kokonaan sinulle nyt ja ikuisesti. Tuolla periaatteella kasvatetuista varmasti kasvaa todella suvaitsevaisia, joustavia ja mukavia aikuisia.

Johan se ero on lapselle näyttänyt että vihata saa, voi asuinkumppaninsa valita, toiselle näyttää ovea.. Miksi lapsen pitää parempaan kuin vanhempansa?

Kuka on vihannut ketä, jos vanhemmat eroavat? Ei välttämättä kukaan. Ja jos et muuten ole huomannut, niin lapsella ei muutenkaan ole ihan samoja oikeuksia kuin aikuisilla. Ihan syystä. 

Kyllä lapsiaan rakastava vanhempi kuitenkin laittaa lapset etusijalle, kotihan on juuri lapselle tärkeämpi koska siellä pitäisi hänestä huolehtia ja rakastaa, ei vaan käskeä huoneeseensa pois jaloista tai isommalle antaa satanen, ole nyt puoleen yöhön ainakin pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko miestä tavata vain silloin kun lapsi on esim. harrastuksissa?

Kuule. Seurustele itse vuosikausia niin, että näette rakkautesi kohteen kanssa vain ei-koskaan. Jos lapsi ei ole koskaan poissa kotoa kuin koulussa, sitä se seurustelu olisi. Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan eikä harrasta mitään, kaverit ovat nekin kotonaan pelikoneidensa äärellä huutamassa. Ette voi olla tosissamme, että aikuisen pitää jäädyttää koko elämänsä siksi, että hänellä on lapsi. Jos tapaa jonkun jonka kanssa alkaa tuntea suurta kiintymystä, niin pitääkö kaikki sellainen normaaliin elämään kuuluva jättää pois siksi, että on lisääntynyt. Elämä on puoliksi hyllyllä. Entä jos lapsi ei itsenäisty, vaan jää kotiin loisimaan vielä pitkälle aikuisuuteen. Edelleenkin pitää vanhemman elää puolinaista elämää. Yleensä ihmisellä on kaipuu lähelle toista, johon toden totta kuuluu muutakin kuin "melan imeminen".

Anteeksi kuinka? Lapsi ei käy toisella vanhemmallaan, ei harrasta mitään, ei osoita itsenäistymisen merkkejä eikä ole kavereidenkaan kanssa.

Nyt pää pois sieltä omasta pyllystä. Lapsi se tarvii kiireellisimmin rakkautta ja seuraa, et sinä.

Toista vanhempaa ei kiinnosta. Kaverit ovat netissä, pelaavat siellä.Se ei ole minusta ok, mutta en voi määrillä mitään. Lapsi on 12-v, ei kiirettä kotoa vielä. Mutta niin voi käydä, että syystä tai toisesta jälkikasvu ei itsenäisty.

Eli lapsi on hyvää vauhtia syrjäytymässä, ja sinä itket täällä, että pitääkö normaaliin elämään kuuluva suuri kiintymys jättää pois, koska on sattunut lisääntymään.

Normaalia elämää olisi se, että suurin ja syvin kiintymys juuri tässä elämänvaiheessa kohdistuisi lapseesi. Lapseen, jolla ei ole kavereita, ei harrastuksia, ei suhdetta toiseen vanhempaan. Vai ajatteletko, että hänelle onkin ok elää elämää ilman sitä suurta kiintymystä? Koska lapset sopeutuu? Lapset eivät mene jäähän?

Hän ei ole minun lapseni. Kaverit ovat koulukavereita, jotka yhdessä pelaavat netissä. Sanoin jo, että minusta olisi syytä nähdä myös kasvotusten. En kuitenkaan voi kehotella mitään, koska en ole hänen äitinsä, vaan isän naisystävä 6-v ajalta. Olen vinkannut harrastuksista, mutta ei ota tuulta alleen. Äidin häipymisestä en voi ottaa vastuuta. Mielestäni olisin kelpo lisä hänen elämäänsä, mutta tämä vastarinta todella lannistaa jo. Tunnen huolta ja vastuuta lapsesta, vaikka muuta luuletkin.

Ahaa, hyvä täsmennys. Tässä asiassa täytyy kunnioittaa lapsen isää ja lasta, jotka tällä hetkellä perheen muodostavat. Mutta varmasti voisit yrittää viedä lasta harrastuksiin ja avartaa hänen elämänpiiriään, vaikket saman katon alla asuisikaan.

Emme aio muuttaa yhteen, koska ei tunnu siltä. Ei olla enää nuorisoa. Olen pyrkinyt innostamaan lasta juttuihin, mutta en ole onnistunut/osannut. Alkaa vastarinta jo murentaa kaikkea, harmi kyllä myös suhdetta hänen isäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni näissä on kyllä aika paljon vaikutusta sillä miten se ex puoliso puhuu siitä entisen puolison uudesta kumppanista. Jos puhe on lapsen kuullen haukkuvaa tai muuten ikäväsävyistä, keksitään "pahaa" siitä uudesta puolisosta niin tottakai lapsi on lojaali sille omalle vanhemmalleen ja näin ollen inhoaa myös sitä uutta kumppania kuten äiti/isä tekee. Jos taas puhe on sen suuntaista että eikös olekin kiva se Mari/Jari ja mukava että isällä/äidillä on aikuista seuraa jne niin mikä syy lapsella enään olisi olla inhottava. Eli lasta on niin helppo ohjailla.

Aivan. Harmi kun jotkut vanhemmat eivät joko ymmärrä, tai välitä, tekevänsä lapselle vahinkoa tuollaisella mustamaalaamisella. Ajatellaan, että saa heiteltyä kapuloita rattaisiin sen exän uuden onnen tielle, mutta entä lapsi? Eikö sen oman rakkaan lapsen etu olisi, että kaikki tulevat toimeen ja kun vanhemmat eivät enää yhdessä tahdo olla, löytyy heille sitten joskus se uusi elämänkumppani? Lapsikin itsenäistyy joskus ja kantaa sitten huolta yksinäisestä vanhemmasta. Tiedän tämän kummilapseni kertomana kun jo teini-ikäisenä suri isänsä eroa uudesta naisystävästä ja sitä ettei äidille ollut löytynyt uutta rakasta.

Minä toivoisin, että teini-ikäiset saisivat murehtia rauhassa kaikkea muuta kuin isänsä ja äitinsä nais- ja mieshuolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Miehen poika käyttäytyy samanlaisesti ja olemme seurustelleet mieheni kanssa nyt kuutisen vuotta. En tyrkytä itseäni ja käyttäydyn asiallisesti. Näemme joka viikko. Tympii, kun joka lause alkaa "iskä,... ". Kuin en olisi olemassakaan. Pikku hiljaa on alkanut tuntua siltä, että ennenkuin murrosikä alkaa, minä nostan kytkintä. Miksipä en jo aiemmin...

Uusperheet eivät toimi

Joskus toimivat ja joskus eivät. Toimiviakin on nähty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Siis psykologi sanoi, että lapsesi suhtautuu sinuun kuten puolisot toisiinsa?

Pitikö hän tilannetta toivottavana tai terveenä?

Ei, vaan että tilanne on verrattavissa siihen, miltä puolisosta tuntuisi, jos toinen osapuoli toisi uuden kumppanin perheeseen. Tosin meillä oli kyse seurustelusuhteesta, ei yhteen muuttamisesta.

joo, kaikenlaisia tunteita voi olla. Mutta lapsen kuuluu jo ikävuosina 4-6 käsitellä mustasukkaisuuden tunteensa vanhemman parisuhdetta kohtaan ja ymmärtää oma "pienuutensa":

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/olitko-jo-lapsena-turvaton-mustasuk…

Jotenkin aistin, että tuo artikkeli edellä lapsen normaalista itsenäistymiskehityksestä voisi auttaa useita ketjuun kirjoittaneita käsittelemään omaa nykyhetkeään menneisyyden ymmärtämisen kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni näissä on kyllä aika paljon vaikutusta sillä miten se ex puoliso puhuu siitä entisen puolison uudesta kumppanista. Jos puhe on lapsen kuullen haukkuvaa tai muuten ikäväsävyistä, keksitään "pahaa" siitä uudesta puolisosta niin tottakai lapsi on lojaali sille omalle vanhemmalleen ja näin ollen inhoaa myös sitä uutta kumppania kuten äiti/isä tekee. Jos taas puhe on sen suuntaista että eikös olekin kiva se Mari/Jari ja mukava että isällä/äidillä on aikuista seuraa jne niin mikä syy lapsella enään olisi olla inhottava. Eli lasta on niin helppo ohjailla.

Aivan. Harmi kun jotkut vanhemmat eivät joko ymmärrä, tai välitä, tekevänsä lapselle vahinkoa tuollaisella mustamaalaamisella. Ajatellaan, että saa heiteltyä kapuloita rattaisiin sen exän uuden onnen tielle, mutta entä lapsi? Eikö sen oman rakkaan lapsen etu olisi, että kaikki tulevat toimeen ja kun vanhemmat eivät enää yhdessä tahdo olla, löytyy heille sitten joskus se uusi elämänkumppani? Lapsikin itsenäistyy joskus ja kantaa sitten huolta yksinäisestä vanhemmasta. Tiedän tämän kummilapseni kertomana kun jo teini-ikäisenä suri isänsä eroa uudesta naisystävästä ja sitä ettei äidille ollut löytynyt uutta rakasta.

Minä toivoisin, että teini-ikäiset saisivat murehtia rauhassa kaikkea muuta kuin isänsä ja äitinsä nais- ja mieshuolia.

Niinpä. Elämä vain harvoin on täysin vailla huolia ja murheita. Itsekin tuossa iässä murehdin parin ystävän kotioloja kun lama vei vanhemmilta toimeentulon.

No voi kuinka harmi. Meillä on kaksi lasta ja he kyllä ihan tykkäävät uudesta miesystävästäni.

Alkuun esittelin miehen heille "äidin kaverina", ensimmäinen tapaaminen miehen ja lasten kanssa oli kodin ulkopuolella retkellä, josta jäi lapsille mukava muisto. Eli tyyliin "mennään käymään retkellä, sinne tulee myös yksi äidin kaveri". Sen jälkeenkin tapaamisissa mies osoitti huomiota myös lapsille. Vähitellen kun mies vietti meillä enemmän aikaa, alettiin yhdessä puhua, että jos mies muuttaisi asumaan meidän kanssa. 

Varmaan tilanne voisi olla toisenlainen, jos mies vain (lapsen näkökulmasta) ilmestyy kotiin sohvalle äidin viereen. Mutta jos yrittäisitte korjata tilannetta niin, että keksisitte jotain sellaista yhteistä tekemistä, jossa mies voisi osoittaa positiivista huomiota lapselle?