9v ei hyväksy uutta kumppania

Vähän aikaa "oireilu" on normaalia, mutta jos se jatkuu lapsen osalta vuosikausia, on jotain pielessä. Ja sanon tämän erovanhempien lapsena, eli itsekin olen kokenut ärtymyksen uusista puolisoista ja sitten hyväksymisen. Kummankin biovanhemman kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten kohtelevat lasta ja miten puhuvat uusista puolisoista. Onko lapsi mahdollisesti ylihemmoteltu ja jämähtänyt taaperoksi henkisesti? Onko hänen tiensä siloiteltu väistämällä kaikki pettymyksen tunteet? Onko jompikumpi vanhemmista takertuva, lapsellinen, puhuu muista ilkeästi tai kärsii mt-ongelmista? Lapset ovat vanhempiensa tuotosta. Olipa lapsi lellitty narsisti tai ongelmainen nuorisorikollinen, se on lähes aina vanhempien syytä. Jos mistään ei löydy ongelmaa, kannattaa viedä lapsi nepsy-tutkimuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on varmaan syynsä, miksi lapsi ei pidä miesystävästäsi. Ehkä hän näkee tämän läpi paremmin kuin sinä, jolla on ruusunpunaiset silmälasit nenälläsi.

Kannattaa kuunnella lapsen vaistoa. Äläkä varsinkaan pakota häntä tapaamaan miestä.

Kolme vuotta ruusunpunaiset lasit silmillä? Pikkuisen ehkä nyt vedät ap:ta kölin alta. Lapsihan ei tietenkään voi olla manipuloiva, omistushaluinen tai muuten vaan väärässä, eipä tietenkään.

9- vuotias on vielä lapsi ja saa olla. Aikuiset ovat aikuisia ja heiltä voi vaatia ymmärtävää käytöstä. Eihän aikuisetkaan asu ihmisten kanssa joista eivät tykkää vaan eroavat?

Mutta kyllä se muutaman vuoden päästä helpottaa, lapsi maleksii omilla teillään samanlaisessa kaveripiirissä ja joutuu sijaiskotiin lopuksi ilman tulevaisuutta. Jos ei yliannostusta.

Ehdottomasti pitäisi lapsen olla tärkeämpi kuin heilastelut. Niin vain ei ole, niin paljon oli jo haittalapsia kun omat lapset olivat pieniä. "Saanks mä olla teillä yötä, äiti tulee pekan kanssa baarista ja ei voida nukkua koko yönä". Kaksio, kaksi lasta, parisänky olohuoneessa.

Moni asuu yhdessä ihmisten kanssa kenestä ei tykkää, ainakin hetkittäin. Olisiko minun isäni pitänyt ajaa pois meidän perheemme kodista kun en noin 14-vuotiaana tykännyt hänestä yhtään? Hän oli äkkipikainen ja ailahteleva. Kuljettiin kotona kuin munankuorilla. Oma teini-ikä ei varmaan asiaa helpottanut.

Joidenkin lasten on vaikea koskaan hyväksyä omaa vanhempaa kenenkään muun kuin toisen vanhemman kanssa. Olisiko syytä ehkä siedättää lasta, vai solmiiko aikuiset nykyisin ihmissuhteensa 9-vuotiaan ehdoilla?

Ja lisään ennen kuin ehdit riemastua: kaltoinkohtelevaa aikuista ei tietenkään kuulu tuoda lapsen elämään missään muodossa, eikä sen vanhemmankaan.

Tosi hyvää kasvatusta tosiaan, että opetetaan lapselle ettei tarvitse sietää muita ihmisiä ja että äiti (tai isä) omistaa elämänsa kokonaan sinulle nyt ja ikuisesti. Tuolla periaatteella kasvatetuista varmasti kasvaa todella suvaitsevaisia, joustavia ja mukavia aikuisia.

Ainakin minä kasvoin sillä tavalla suvaitsemattomaksi ja joustamattomaksi, että en sietäisi miehelläni muita vaimoja tai yllärilapsia. Elinkin tällaisessa tylsässä ydinperheessä. Mutta mielestäni on ihan hyvä asia, että ihmisellä on rajat.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ottaa huomioon myös että on lapsia, jotka ei hyväksy uutta kumppania edes aikuisena. Minä tapasin mieheni kun hänen erostaan oli kulunut 6 vuotta. Hänen tyttärensä oli silloin 19v ja juuri muuttamassa opiskelemaan. Jos olemme samaan aikaan mieheni luona, niin miehen tytär piileksii huoneessaan koko sen ajan. Ruokaa käy hakemassa ja syömässä muttei ruokapöydässäkään juttele mitään. Yritä siinä sitten tutustua, olen kysellyt ja jutellut ja hän vastaa kyllä mutta mitään vastavuoroisuutta ei ole. Minun mielestä myös pikkulasten vanhemmilla on oikeus muuhun elämään kuin olla vain äiti tai isä. Kai se onnellinen vanhempi on myös lapselle parempi kuin surullinen ja yksinäinen äiti tai isä?

Mitä oikein horiset. Vertaatko omaa kokemustasi oikeasti AP:hen? Käsittääkseni 19 vuotias on jo aikuinen eikä mitenkään verrattavissa 9 vuotiaaseen lapseen.

Vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsensa niin hyvin kuin mahdollista. Jos tämä ei onnistu jonkun uusiokumppanin kanssa, niin lopputulos on kuin AP:llä.

Mitä pitäisi tehdä? Kaksi vaihtoehtoa: uusi kumppani pihalle tai ratkaisette ongelman. Eihän AP:kään kovin tyytyväinen ole mutta asettaa itsensä edun oman lapsensa edelle. En ymmärrä sitä, että kenen etu on jatkaa ristiriitatilannetta vuosia. Jos itse olisin uutena puolisona tässä tilanteessa, niin olisin tehnyt jo omat ratkaisuni kun en kokisi olevani kovin tervetullut omaan kotiini.

Ja lopuksi kannattaa muistaa ettei niitä lapsia ole pakko hankkia, jos heidän olemassaoloon ei pysty sitoutumaan loppuelämänsä ajaksi. Ei se vanhemmuus katoa mihinkään vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Jos haluaa lyhyemmän kokeilusuhteen, niin kannattaa hommata koira.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siihen on varmaan syynsä, miksi lapsi ei pidä miesystävästäsi. Ehkä hän näkee tämän läpi paremmin kuin sinä, jolla on ruusunpunaiset silmälasit nenälläsi.

Kannattaa kuunnella lapsen vaistoa. Äläkä varsinkaan pakota häntä tapaamaan miestä.

Kolme vuotta ruusunpunaiset lasit silmillä? Pikkuisen ehkä nyt vedät ap:ta kölin alta. Lapsihan ei tietenkään voi olla manipuloiva, omistushaluinen tai muuten vaan väärässä, eipä tietenkään.

9- vuotias on vielä lapsi ja saa olla. Aikuiset ovat aikuisia ja heiltä voi vaatia ymmärtävää käytöstä. Eihän aikuisetkaan asu ihmisten kanssa joista eivät tykkää vaan eroavat?

Mutta kyllä se muutaman vuoden päästä helpottaa, lapsi maleksii omilla teillään samanlaisessa kaveripiirissä ja joutuu sijaiskotiin lopuksi ilman tulevaisuutta. Jos ei yliannostusta.

Ehdottomasti pitäisi lapsen olla tärkeämpi kuin heilastelut. Niin vain ei ole, niin paljon oli jo haittalapsia kun omat lapset olivat pieniä. "Saanks mä olla teillä yötä, äiti tulee pekan kanssa baarista ja ei voida nukkua koko yönä". Kaksio, kaksi lasta, parisänky olohuoneessa.

Moni asuu yhdessä ihmisten kanssa kenestä ei tykkää, ainakin hetkittäin. Olisiko minun isäni pitänyt ajaa pois meidän perheemme kodista kun en noin 14-vuotiaana tykännyt hänestä yhtään? Hän oli äkkipikainen ja ailahteleva. Kuljettiin kotona kuin munankuorilla. Oma teini-ikä ei varmaan asiaa helpottanut.

Joidenkin lasten on vaikea koskaan hyväksyä omaa vanhempaa kenenkään muun kuin toisen vanhemman kanssa. Olisiko syytä ehkä siedättää lasta, vai solmiiko aikuiset nykyisin ihmissuhteensa 9-vuotiaan ehdoilla?

Ja lisään ennen kuin ehdit riemastua: kaltoinkohtelevaa aikuista ei tietenkään kuulu tuoda lapsen elämään missään muodossa, eikä sen vanhemmankaan.

Tosi hyvää kasvatusta tosiaan, että opetetaan lapselle ettei tarvitse sietää muita ihmisiä ja että äiti (tai isä) omistaa elämänsa kokonaan sinulle nyt ja ikuisesti. Tuolla periaatteella kasvatetuista varmasti kasvaa todella suvaitsevaisia, joustavia ja mukavia aikuisia.

Ainakin minä kasvoin sillä tavalla suvaitsemattomaksi ja joustamattomaksi, että en sietäisi miehelläni muita vaimoja tai yllärilapsia. Elinkin tällaisessa tylsässä ydinperheessä. Mutta mielestäni on ihan hyvä asia, että ihmisellä on rajat.

Juuri tässä asiassa vai kaikissa? Minä olen myös kasvanut ydinperheessä, jossa tietysti myös opetettiin ettei lapsi ole maailman napa ja käskyjen antaja. Ydinperhe ei myöskään tarkoita mitään idylliä ja itse olisin jopa toivonut vanhempien eroa.

Yllättävän monesti vanhempi tapailee uutta kumppania rauhassa/salaa, lapsen näkemättä, jo pidemmän aikaa. Sitten kun treffikumppani on vakiintunut, hänet yhtäkkiä otetaan suoraan arkeen mukaan ja kuvitellaan, että kyllähän lapsi tottuu. Aikuinenhan on jo tutustunut ja "treffaillut"!

Eipä lapsi totu, se on hänelle vieras ihminen.

Lapsellekin pitää antaa aikaa tutustua. Suoraan ei voi yhtäkkiä hypätä avoliiittoon tai hyvin arkiseen yhdessäoloon. Tutustumisen voi vaikka aloittaa niin, että uusi puoliso otetaan mukaan vaikkapa jonnekin kivalle reissulle. Ja lapselle tuttuja asioita ei saa kertaheitolla rikkoa uudella ihmisellä. Esim. jos lapsi ja äiti ovat aina pelanneet viikonloppuisin kahdestaan lautapeliä, ei jatkossa voi olla valinta, että pelataan joko kolmestaan uusi kumppani mukana, tai ei ollenkaan.

Uusiperhejutuissa aikuiset unohtaa, että lapsi on LAPSI. Lapsella on oikeus tuntea ja käyttäytyä lapsen lailla. Miltä itsestäsi olisi tuntunut lapsena? Miltä itsestä lapsena tuntui, kun tuli kohdelluksi mielestään epäreilusti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Oletko ajatellut, että siitä elämän keskipisteestäkin tulee joskus aikuinen. Sitten se saattaa haluta tehdä jotain mikä sen lasta vastaavasti harmittaa; muuttaa perheen toiselle paikkakunnalle työn perässä, myydä kesämökin kun työttömyys ja rahat loppu, luopua koirasta kun yksi lapsista tuli allergiseksi..

Kuinkas häntä sitten neuvoisit?

Vierailija kirjoitti:

Hankala, hankala tilanne. Itse sain isäpuolen 7-8 vuotiaana. Se myllerrys lapsen päässä voi olla uskomaton. Itse koin, että isäni jäi yksin (niinkuin jäikin) ja jotenkin varmasti pidin sitä äidin (ja varmasti uuden miehenkin) syynä ja koin, että minun olisi jotenkin pitänyt pystyä korjaamaan tilanne. Varmasti yksi syy pahaan olooni oli se, että välit isään katkesivat ensin lähes kokonaan ja sitten kokonaan. Enkä minä tiennyt, estettiinkö meidät tapaamiset, vai eikö isä halunnut vai mistä oli kyse.

Meillä ero ei ollut todellakaan hyvin hoidettu ja kaikki yhteen laskettuna seurauksena oli ainakin yksi, todennäköisesti kaksi rikkinäistä lasta ja yksi ylimääräiseksi jäänyt mies.

Sama jatkaa. Näin vuosikymmenten päästä kun asiaa arvioin, niin meillä varmaan suurin asia oli se, että kaikki kävi todella äkkiä. Samaan aikaan luopuminen isästä, uusi mies, muutto (kaverit jäivät toiselle puolelle kaupunkia), uusi koulu kesken lukukauden (pienestä kyläkoulusta isoon kouluun), äidin raskaus, uusi sisarus, uusi muutto jne. Joskus mietin, että olinko jotenkin poikkeuksellisen herkkis lapsi (ja mitäpä silläkään väliä, vaikka olisinkin ollut), mutta kaikki tuo noin vuoden sisään, niin kylläpä hirvittäisi aikuisenakin moinen vauhti. Jossain alkuvaiheessa toteutui elämäni suurin haave ja meille tuli koira, mutta siitä tuli sitten yksi iso trauma lisää, kun koira annettiin pois noin vuoden päästä, kun äiti ei sitten jaksanutkaan. Onhan tuo ollut oikeasti ihan hirveää, kun kaiken auki kirjoittaa....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär oireili tosi voimakkaasti uuteen seurustelusuhteeseen. Hän oli tottunut olemaan mun kanssa kaksin jo vuosia. Häiriökäyttäytyminen oli mm. miehen läpsimistä, raapimista ja kiukuttelua, sekä aina väliin tuloa, ettemme saaneet olla vierekkäin. Jouduin turvautumaan perheneuvolan apuun. Siellä hän sanoi, että tuntui kuin mies olisi vienyt häneltä äidin.

Tästä on niin kauan, etten enää muista mitä neuvoja saimme, mutta vuosien saatossa tilanne rauhoittui. Psykologi sanoi silloin, että tilanne on verrattavissa siihen, että puoliso toisi uuden kumppanin talouteen ja antaisi tälle hellyyttä ja huomiota.

Siis psykologi sanoi, että lapsesi suhtautuu sinuun kuten puolisot toisiinsa?

Pitikö hän tilannetta toivottavana tai terveenä?

Ei, vaan että tilanne on verrattavissa siihen, miltä puolisosta tuntuisi, jos toinen osapuoli toisi uuden kumppanin perheeseen. Tosin meillä oli kyse seurustelusuhteesta, ei yhteen muuttamisesta.

En nyt ihan ymmärrä. Eihän äiti ole lapsen ikioma siinä ydinperheessäkään. Hän on kaikkein eniten isin oma. Vanhemmat keskenään voi sopia, ettei muita kumppaneita ole, muttei vanhemmatkaan voi olla mustasukkaisia toisistansa muille perheenjäsenille. Vanhemmat kumppaneineen ovat lapsen perheenjäseniä, ei mitään monogaamisessa suhteessa lapsen kanssa eläviä "puolisoita".

Joskus tapaa tuttavia esim kaupassa, joilla lapsi mukana joka ei yhtään sietäisi sitä, että äiti puhuu hetkeäkään kenenkään muun kanssa. Hmm.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Oletko ajatellut, että siitä elämän keskipisteestäkin tulee joskus aikuinen. Sitten se saattaa haluta tehdä jotain mikä sen lasta vastaavasti harmittaa; muuttaa perheen toiselle paikkakunnalle työn perässä, myydä kesämökin kun työttömyys ja rahat loppu, luopua koirasta kun yksi lapsista tuli allergiseksi..

Kuinkas häntä sitten neuvoisit?

Aikuista on vähän myöhäistä enää kasvattaa mihinkään suuntaan. Mutta juuri nyt, kaikille, joilla on nyt pieniä lapsia ja jotka näitä kasvattavat, haluaisin muistuttaa, että lapsi, joka pakotetaan joustamaan, harvoin kasvaa joustavaksi aikuiseksi. Itse asiassa päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Oletko ajatellut, että siitä elämän keskipisteestäkin tulee joskus aikuinen. Sitten se saattaa haluta tehdä jotain mikä sen lasta vastaavasti harmittaa; muuttaa perheen toiselle paikkakunnalle työn perässä, myydä kesämökin kun työttömyys ja rahat loppu, luopua koirasta kun yksi lapsista tuli allergiseksi..

Kuinkas häntä sitten neuvoisit?

Aikuista on vähän myöhäistä enää kasvattaa mihinkään suuntaan. Mutta juuri nyt, kaikille, joilla on nyt pieniä lapsia ja jotka näitä kasvattavat, haluaisin muistuttaa, että lapsi, joka pakotetaan joustamaan, harvoin kasvaa joustavaksi aikuiseksi. Itse asiassa päinvastoin.

Mitä sinä nyt tarkoitat pakotetulla joustamisella?

Onko sulla lähdettä tähän väitteeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Oletko ajatellut, että siitä elämän keskipisteestäkin tulee joskus aikuinen. Sitten se saattaa haluta tehdä jotain mikä sen lasta vastaavasti harmittaa; muuttaa perheen toiselle paikkakunnalle työn perässä, myydä kesämökin kun työttömyys ja rahat loppu, luopua koirasta kun yksi lapsista tuli allergiseksi..

Kuinkas häntä sitten neuvoisit?

Aikuista on vähän myöhäistä enää kasvattaa mihinkään suuntaan. Mutta juuri nyt, kaikille, joilla on nyt pieniä lapsia ja jotka näitä kasvattavat, haluaisin muistuttaa, että lapsi, joka pakotetaan joustamaan, harvoin kasvaa joustavaksi aikuiseksi. Itse asiassa päinvastoin.

Mitä sinä nyt tarkoitat pakotetulla joustamisella?

Onko sulla lähdettä tähän väitteeseen?

Lähteenä lapsipsykologit. Joustamattomille lapsille neuvotaan opettamaan joustavuutta mallista, ei pakottamalla. Eli aikuinen näyttää joustaminen ja neuvottelemisen mallia.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni tapaa isäänsä epäsäännöllisesti ja isän käytöksen takia muutimme ylipäänsä pois ja otin eron, ollaan eletty monta vuotta entisen miehen vallan alla, hän oli aggressiivinen ja rikkoi paikkoja suuttuessaan, uhkasi tappaa ja kuritti lasta pelottavilla tavoilla. Nykyinen kumppani on lapsilleni (2 kpl) ystävällinen ja turvallinen, ei huuda tai uhkaile tai satuta. Silti nuorempi lapsistani ei suostu miestä hyväksymään. Ollaan asuttu yhdessä jo vuosi eikä tässä ole mitään merkkejä paremmasta suunnasta, lapsi kärsii kun joutuu luimistelemaan, ja mä oon ensimmäistä kertaa parisuhteessa jossa on hyvä ja turvallista olla. Tuntuisi hirveältä joutua päättämään lasten ja miehen väliltä, ja toisaalta lapsille olen hyvän lapsuuden velkaa, en kestäisi kuulla vuosien päästä että lapsi joutui kumppanini takia olemaan ahdistunut ja tästä seuraisi varmasti monenlaisia ongelmia muutenkin. Miten parantaa näiden kahden suhdetta, kun lapseni stressaa miehen seuraa, pelkää ja osoittaa sen olemalla tyly ja vetäytynyt?

Ap

Lapsi tarvitsee ammattiapua kun on noin traumaattista kokenut, ei ihme ettei luota miehiin kun isä ei ollut turvallinen. Voisitteko mennä yhdessä jonkun psykologin tms puheille. Valitettavasti tosiasia on että lapsen turvallisuus on järkkynyt ja ymmärrän että pelkää, aikuisillakin menee vuosia opetella luottamaan traumaattisen kokemuksen jälkeen vaikka kuinka järjellä ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Oletko ajatellut, että siitä elämän keskipisteestäkin tulee joskus aikuinen. Sitten se saattaa haluta tehdä jotain mikä sen lasta vastaavasti harmittaa; muuttaa perheen toiselle paikkakunnalle työn perässä, myydä kesämökin kun työttömyys ja rahat loppu, luopua koirasta kun yksi lapsista tuli allergiseksi..

Kuinkas häntä sitten neuvoisit?

Aikuista on vähän myöhäistä enää kasvattaa mihinkään suuntaan. Mutta juuri nyt, kaikille, joilla on nyt pieniä lapsia ja jotka näitä kasvattavat, haluaisin muistuttaa, että lapsi, joka pakotetaan joustamaan, harvoin kasvaa joustavaksi aikuiseksi. Itse asiassa päinvastoin.

Mitä sinä nyt tarkoitat pakotetulla joustamisella?

Onko sulla lähdettä tähän väitteeseen?

Lähteenä lapsipsykologit. Joustamattomille lapsille neuvotaan opettamaan joustavuutta mallista, ei pakottamalla. Eli aikuinen näyttää joustaminen ja neuvottelemisen mallia.

Ohis, tässä ihan loistava esimerkki ns. maalaisjärjellä ajattelun sudenkuopista. Se on juuri näin, eli joustavuutta ei opita joutumalla väkisin joustamaan asioissa, joissa ei vielä ole kypsä joustamaan.

Rautalankaesimerkkinä kukaan tuskin vaatisi vastasyntynyttä pysyttelemään hereillä tuntikausia putkeen, sillä hän ei sellaiseen kehitystasonsa vuoksi kykene, eikä se auta häntä kehittymään yhtään nopeammin valvomaan pidempiä aikoja putkeen, päinvastoin. Sama pätee yllättävän moneen asiaan lapsen kasvatuksessa ja kehityksessä - lapsen on hyvä harjoitella valmiuksiaan, mutta ikätasoon sopivalla tasolla ja tavalla.

On pöyristyttävän yksioikoista ajatella, että ap:n lapsen tilanne jotenkin auttaisi kehittymään joustavaksi aikuiseksi. 9-vuotiaalta voi joustavuutta edellyttää vaikkapa sen kaltaisissa asioissa, että auton hajottua odotettu uimahallireissu siirtyykin seuraavalle viikonlopulle tai että kaverin kanssa leikkiessä mennään ensin luistelemaan (kaverin suosikkipuuha) ja sen jälkeen katsotaan leffa, jonka sitten voi toinen lapsista puolestaan valita.

Välillä pöyristyttää millaisiin tilanteisiin jotkut aikuiset ovat lapsiaan tunkemassa, vaikka itse eivät jaksaisi viikkoakaan vastaavassa järjestelyssä sen lapsen asemassa. Ja vielä odottavat, että lapsi joustaa ja tyytyy osaansa mukisematta.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei halua miestä kotiin niin tapaatte sitten kodin ulkopuolella. Helppoa.

Paitsi että se sanelee säännöt kenen pöydän alla lapsen jalat on, ei lapsi. Vaikka tämä lapsi on kokenut traumaa, äiti edelleen määrää kodistaan. Lapset määräävät sitten aikuistuttuaan omista kodeistaan. Niin se vain menee, aikuinen päättää, ettei tule sitten niitä häirikkö lapsia joille ei yhteiskunnan pelisäännöt ole selviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hankalia asioita, mutta ei lapsen elämään voi tuoda ihmisiä ja olettaa, että he tykkäisivät. Miksi sinun pitää tyrkyttää miestä lapsen seuraan ja leikkiä perhettä?

Varmaankin siksi, että haluaa olla rakastamansa ihmisen seurassa ja olla tämän kanssa perhe? Vai onko lasten tekeminen ja eroaminen vanhemmille tuomio hylätä kaikki omat tarpeensa ja toiveensa? Vanhemman ihmisarvo ja oikeus nauttia elämästä katoaa heti kun lapsen saa? Sairas ajattelumalli. Ei lapsi päätä vanhemman parisuhteesta. Lapsi sopeutuu. Niin kauan kuin uusi kumppani kohtelee lasta hyvin, lapsella ei ole mitään oikeutta estää normaalia perhe-elämää.

Hassua, kirjoitat ikään kuin lapsi olisi rakkauden ja normaalin perhe-elämän ulkopuolella. Usein ajatellaan ihan päinvastoin.

Vastasin vain lainaamassani viestissä esitettyyn kysymykseen, joka koski kumppania, ei lasta. Lapsi kuuluu tottakai perhe-elämään ja hän on myös rakkauden kohde. Mutta lapsi ei täytä kaikkia aikuisen toiveita ja tarpeita eikä elämä lapsen kanssa tarkoita sitä, että vanhempi on onnellinen ja tyytyväinen perhe-elämään eikä kaipaa mitään muuta elämäänsä. Vaikka sinulla näin olisi, niin kaikilla ei ole ja se on täysin ok.

Niin, kukahan täyttäisi kaikki aikuisen toiveet ja tarpeet? Ja montako lapsen elämänmuutosta tarvitaan tämän selvittämiseksi?

Oletko ajatellut, että siitä elämän keskipisteestäkin tulee joskus aikuinen. Sitten se saattaa haluta tehdä jotain mikä sen lasta vastaavasti harmittaa; muuttaa perheen toiselle paikkakunnalle työn perässä, myydä kesämökin kun työttömyys ja rahat loppu, luopua koirasta kun yksi lapsista tuli allergiseksi..

Kuinkas häntä sitten neuvoisit?

Aikuista on vähän myöhäistä enää kasvattaa mihinkään suuntaan. Mutta juuri nyt, kaikille, joilla on nyt pieniä lapsia ja jotka näitä kasvattavat, haluaisin muistuttaa, että lapsi, joka pakotetaan joustamaan, harvoin kasvaa joustavaksi aikuiseksi. Itse asiassa päinvastoin.

Mitä sinä nyt tarkoitat pakotetulla joustamisella?

Onko sulla lähdettä tähän väitteeseen?

Lähteenä lapsipsykologit. Joustamattomille lapsille neuvotaan opettamaan joustavuutta mallista, ei pakottamalla. Eli aikuinen näyttää joustaminen ja neuvottelemisen mallia.

Kasvatuspyskologiassa tällä käsitteellä lapsen joustavuudesta tai joustamattomuudesta viitataan kylläkin lapsen temperamenttiin liittyvään uhmaan, ts päivittäisiin tilanteisiin, joissa yleensä alle kouluikäinen lapsi voi osoittaa joustamattomuutta, esimerkkinä ruokailu, vaatteiden valinta aamulla ymv. Näitä tilanteita kasvattajan on hyvä kohdata perustellen, neuvotellen ja sanoittaen lapsen tunteen tilanteessa.

Sopeutumisessa uuteen elämäntilanteeseen, kuten asumisjärjestelyyn, on kysymys kuitenkin kokonaan eri asiasta.

Vierailija kirjoitti:

No voi kuinka harmi. Meillä on kaksi lasta ja he kyllä ihan tykkäävät uudesta miesystävästäni.

Alkuun esittelin miehen heille "äidin kaverina", ensimmäinen tapaaminen miehen ja lasten kanssa oli kodin ulkopuolella retkellä, josta jäi lapsille mukava muisto. Eli tyyliin "mennään käymään retkellä, sinne tulee myös yksi äidin kaveri". Sen jälkeenkin tapaamisissa mies osoitti huomiota myös lapsille. Vähitellen kun mies vietti meillä enemmän aikaa, alettiin yhdessä puhua, että jos mies muuttaisi asumaan meidän kanssa. 

Varmaan tilanne voisi olla toisenlainen, jos mies vain (lapsen näkökulmasta) ilmestyy kotiin sohvalle äidin viereen. Mutta jos yrittäisitte korjata tilannetta niin, että keksisitte jotain sellaista yhteistä tekemistä, jossa mies voisi osoittaa positiivista huomiota lapselle? 

Näin toimittiin meilläkin. Käytiin ensin päiväreissu, sitten vähän pidempi, sitä ennen jo laitettiin ruokaa porukassa tai käytiin ulkona syömässä tai leffassa ennen kuin mies oli luonani yhtään yötä.

Yhä pidän huolen siitä, että meillä on lapsen kanssa myös ihan kahdenkeskisiä tekemisiä, vaikka yhdessä on eletty jo vuosien ajan. Näin toimisin varmasti myös jos eläisimme yhä isänsä kanssa yhdessä, eli varaisin aikaa myös äidin ja pojan tehdä joskus jotain kahden.

Vasta kysyin pojalta, että junaillaanko hiihtolomalla kaksin isovanhempien tykö ja Helsinkiin hotellilomalle vai kysynkö miestä mukaan. Sanoi, että kivempi jos mennään kolmestaan. Tuntuu sopeutuneen siis ihan ok :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei halua miestä kotiin niin tapaatte sitten kodin ulkopuolella. Helppoa.

Paitsi että se sanelee säännöt kenen pöydän alla lapsen jalat on, ei lapsi. Vaikka tämä lapsi on kokenut traumaa, äiti edelleen määrää kodistaan. Lapset määräävät sitten aikuistuttuaan omista kodeistaan. Niin se vain menee, aikuinen päättää, ettei tule sitten niitä häirikkö lapsia joille ei yhteiskunnan pelisäännöt ole selviä.

Periaatteessa näin mutta kaikkien äitien osalta päätökset eivät noudata järjellistä kaavaa ja osassa koteja nämä aikuisten tekemät päätökset ovat lastensuojelukysymyksiä.

Esimerkiksi tämä AP:n tapaus. Lapsi on kipuillut vuosia uutta aikuista perheessä. Jos tämä tieto olisi lastensuojelun tiedossa, niin saattaisivat ottaa koko perheen tarkempaan tarkasteluun.

Tuosta lapsesta pitää erota.

Äidin parisuhde ja mielenterveys on tärkeämpää.

Jos lapsesi ei anna sinun jatkaa elämääsi uuden puolison kanssa, niin ota itse sama taktiikaa käyttöön ja ole todella nyrpeä ja pahansuopa kun sitten lapsesi myöhemmin aikoo tuoda seurustelukumppaninsa teille. Sittenpähän hän ymmärtää miltä tuntuu kun toinen yrittää sabotoida perheenjäsenensä elämän.