Usko siihen, että toipuisin enää narsistin jälkeisestä elämästä, on poissa. En vain enää jaksa nousta. Miten tästä selviää?

Vierailija kirjoitti:

tervehdys.

Painin vähän samansuuntaisissa tunnelmissa. Lähdin itse parin vuoden suhteesta, koska olin yrittänyt niin pitkälle kuin kykenin ja jaksoin, ennenkuin hajosin. Murenin kappeleiksi, joita ei oikein ole voimaa koota.

Suurin ongelmani on ehkä se, että rakkauteni ei loppunut. Ja rakastin niin paljon. Rakastan vieläkin. Ja vaikka sanotte, että hän ei rakastanut, niin tiedän että rakasti. Ja kaikki se vaikea mitä suhteessa oli hajoitti minut. Mutta näin toisessa niin paljon muutakin kuin ne kamalat käytösmallit. Näin myös sen, mikä hän oli pohjimmiltaan, jos hänellä ei olisi sitä lapsuuden valtavaa traumataakkaa, joka hänet oli rikkonut ja kasvattanut tuollaiseksi, haavoittanut niin syvältä liian varhain.

Ehkä vaikeinta on se, etten usko että hän ns.ihan varsinainen kunnon narsisti olikaan, vaan seassa oli myös aitoja oikeita syviäkin asioita hänessä ja meidän suhteessa. Narsistisia piirteitä kylläkin huutavan selvästi. Kun aloin jossain vaiheessa kunnolla perehtymään asiaan, niin kaikki oli yhtäkkiä loogista ja päivänäselvää. Ymmärsin mistä asiat johtuu, kaikki hämmentävän kummalliset käytökset, jotka minut hajoitti ja sekotti, sai selityksen. Ja se oli traagisen sydäntärepivän surullista. En voinut vapauttaa häntä noista kahleista. Voimani loppuivat.. Ja sitten ne kerrat kun hän tunnisti vähän omia ongemiaan ja niitä mietti täysin oma-aloitteisesti. Hän kärsi. Pohti miten hänellä on ongelmia asettua toisten asemaan, että mikä hänessä on vialla, mikä hän oikein on....Ja samalla näen sen ihanan sielun hänen silmistään, sen pikkupojan joka hän on joskus ollut ja se herkkä lapsi. Tuo itsessään jo särkee sydämeni.

En voinut korjata sitä, en ollut tarpeeksi, vaikka tiedän, että se olisi ollut kenties lähes mahdotonta, vaikka minulla olisi ollut moninkertaiset voimat ja kestävyys. En tiedä miksi häneen rakastuin. En olisi jaksanut luopua enää kenestäkään rakkaastani. Mutta en yksinkertaisesti pystynyt enää. Silti tuntuu että epäonnistuin "tehtävässäni".

Hukkasin itseni, kuka olen ja mitä haluan. Menetin itsetuntoni ja itseluottamukseni, jotka olivat olleet aika hyvät. Ja minuun iskee paniikki jos edes vähän, ihan vähän päästän jonkun uuden miehen lähelleni. Ei enää koskaan sellaista, koko kehoni huutaa, että pitää olla varovainen, ettei enää joudu samanlaiseen liemeen, ei koskaan enää. Pian eron jälkeen katselin ihmisiä ja mietin miten mukavalta monikin näytti, ja värisytti millaisia ehkä hekin voisivat olla lopulta neljän seinän sisällä kahdestaan...

Tiedän ettei kehoni sallii minun palata enää samaan, se suojelee minua. Se ei salli minun palata tuohon menneeseen suhteeseen, mutta silti en tunnu pääsevän eteenpäinkään. En saa paloja kasattua. Olen liian rikki ja liian väsynyt, liian sekaisin ja liikaa ristiriitaisia isoja tunteita. Liikaa tuskaa. Toivon että aika auttaa minua.

Vastuuta tännekkin. Älä ole avuton vaan tee OMILLE asioillesi jotain.

Kuulostaa siltä, että pelkkä huono parisuhde ja sen päättyminen ei selitä huonoa oloasi. Lapsuuden traumat ehkä toistuivat tuossa suhteessa, ja siksi et pääse eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

tervehdys.

Painin vähän samansuuntaisissa tunnelmissa. Lähdin itse parin vuoden suhteesta, koska olin yrittänyt niin pitkälle kuin kykenin ja jaksoin, ennenkuin hajosin. Murenin kappeleiksi, joita ei oikein ole voimaa koota.

Suurin ongelmani on ehkä se, että rakkauteni ei loppunut. Ja rakastin niin paljon. Rakastan vieläkin. Ja vaikka sanotte, että hän ei rakastanut, niin tiedän että rakasti. Ja kaikki se vaikea mitä suhteessa oli hajoitti minut. Mutta näin toisessa niin paljon muutakin kuin ne kamalat käytösmallit. Näin myös sen, mikä hän oli pohjimmiltaan, jos hänellä ei olisi sitä lapsuuden valtavaa traumataakkaa, joka hänet oli rikkonut ja kasvattanut tuollaiseksi, haavoittanut niin syvältä liian varhain.

Ehkä vaikeinta on se, etten usko että hän ns.ihan varsinainen kunnon narsisti olikaan, vaan seassa oli myös aitoja oikeita syviäkin asioita hänessä ja meidän suhteessa. Narsistisia piirteitä kylläkin huutavan selvästi. Kun aloin jossain vaiheessa kunnolla perehtymään asiaan, niin kaikki oli yhtäkkiä loogista ja päivänäselvää. Ymmärsin mistä asiat johtuu, kaikki hämmentävän kummalliset käytökset, jotka minut hajoitti ja sekotti, sai selityksen. Ja se oli traagisen sydäntärepivän surullista. En voinut vapauttaa häntä noista kahleista. Voimani loppuivat.. Ja sitten ne kerrat kun hän tunnisti vähän omia ongemiaan ja niitä mietti täysin oma-aloitteisesti. Hän kärsi. Pohti miten hänellä on ongelmia asettua toisten asemaan, että mikä hänessä on vialla, mikä hän oikein on....Ja samalla näen sen ihanan sielun hänen silmistään, sen pikkupojan joka hän on joskus ollut ja se herkkä lapsi. Tuo itsessään jo särkee sydämeni.

En voinut korjata sitä, en ollut tarpeeksi, vaikka tiedän, että se olisi ollut kenties lähes mahdotonta, vaikka minulla olisi ollut moninkertaiset voimat ja kestävyys. En tiedä miksi häneen rakastuin. En olisi jaksanut luopua enää kenestäkään rakkaastani. Mutta en yksinkertaisesti pystynyt enää. Silti tuntuu että epäonnistuin "tehtävässäni".

Hukkasin itseni, kuka olen ja mitä haluan. Menetin itsetuntoni ja itseluottamukseni, jotka olivat olleet aika hyvät. Ja minuun iskee paniikki jos edes vähän, ihan vähän päästän jonkun uuden miehen lähelleni. Ei enää koskaan sellaista, koko kehoni huutaa, että pitää olla varovainen, ettei enää joudu samanlaiseen liemeen, ei koskaan enää. Pian eron jälkeen katselin ihmisiä ja mietin miten mukavalta monikin näytti, ja värisytti millaisia ehkä hekin voisivat olla lopulta neljän seinän sisällä kahdestaan...

Tiedän ettei kehoni sallii minun palata enää samaan, se suojelee minua. Se ei salli minun palata tuohon menneeseen suhteeseen, mutta silti en tunnu pääsevän eteenpäinkään. En saa paloja kasattua. Olen liian rikki ja liian väsynyt, liian sekaisin ja liikaa ristiriitaisia isoja tunteita. Liikaa tuskaa. Toivon että aika auttaa minua.

Mulla oli ex-mieheni kanssa juuri samanlainen tunne. Mutta mä pääsin eteenpäin, tajusin, että ei se ihminen edes halua 'parantua'. Mun oleminen oli ihan läheisriippuvuutta ja tunnetta siitä, että minä vahvana ihmisenä pystyn korjaamaan toisen haavat. Paskat. Minä olen ihan vain omasta elämästäni riippuvainen ja nyt onnellisessa ja tasapainoisessa parisuhteessa. Ei tuollaiset ihmiset muutu jos ne ei itse halua. Voit seistä vaikka vuoden päälläsi ja tehdä kaikki temput, mutta aina kyse on vain ihmisen omasta halusta muuttua ja kasvaa.

Näihin herkkiin ja syvällisiin itsetutkiskeluihin verraten olisi mielenkiintoista nähdä mustana valkoisella sen toisen osapuolen aidot aatelmat, että onko ne juuri kuin trollipoikien väninöitä silloin kun ei tartte esittää.

Vierailija kirjoitti:

Näihin herkkiin ja syvällisiin itsetutkiskeluihin verraten olisi mielenkiintoista nähdä mustana valkoisella sen toisen osapuolen aidot aatelmat, että onko ne juuri kuin trollipoikien väninöitä silloin kun ei tartte esittää.

Suomeksi?

Minusta kyllä tuntuu, että olen liian väsynyt enää saadakseni itseäni ylös. Tämän suhteen myötä kaikki muukin tuli pintaan ja elämä näkyy vain yhtenä painajaisunena, yhdestä pelosta taas toiseen, nyt oireilen jo todella pahasti. En halua elää täällä, en vain enää jaksa. Vahvemmat selviää ja heikot lähtevät ensin.

Kiitos kovin teille vastauksista. Kaikkea hyvää.

Ap

Mieti yksi asia, joka toi ennen sinulle iloa, esim. lukeminen, musiikki jne. Kokeile tehdä sitä joka päivä 15 minuuttia vaikkei huvittaisi. Yritä lisätä aikaa vähitellen.

Tärkeintä olisi päästä ulos narsistin luomasta maailmasta ja sen ehdoista ja rajoista. Se ei ole totta, vaan narskun vääristynyt käsitys. Älä etsi häneltä mitään, keskustelua, anteeksipyyntöä, yhtään mitään.

Voit aloittaa alusta ja luoda vähitellen oman maailmasi. Tee siitä kaunis. Ei ole kiire minnekään.

Tämä traumasidos -addiktio on uusi asia itselleni. Olen tämän tiedostanut, mutta saanut ilmiölle nimen vasta hiljattain. Tunne ohjaa kuin addiktin takaisin narsistin lähelle. Vaikka tietäisi järjellä miten haitallista tämän läheisyys on ja vaikka inhoaisi narsistia. Todella vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole käynyt samaa läpi.

Minusta Ap tarvitsisit tukihenkilön. Ystävän, jonka kanssa käyt tätä läpi ja terapeutin. Toimintasuunnitelman yhteydenottoa varten.

Jos olet jo näin pitkällä, että tiedostat tilanteen, selviät aivan varmasti ja elämänilosi alkaa kasvaa itsekseen, yrittämättä. Minulla meni vuosikausia päästäkseni tähän ja tiedän olevani voiton puolella. Tsemppiä Ap.