Usko siihen, että toipuisin enää narsistin jälkeisestä elämästä, on poissa. En vain enää jaksa nousta. Miten tästä selviää?

Onko normaalia myös, että koko juttu tuntuu täysin viha-rakkaus suhteelta? Pahat flashbackit tulee mieleen niistä kerroista kun hän ei todellakaan kohdellut minua kunnioittavasti esimerkiksi muiden seurassa. Se oli kiduttamista ihan suoraan sanoen ja hyvin julmaa ihmisen arvon heikentämistä. Näitä on paljon, en tiedä onko yhtäkään asiaa olemassa millä tavoilla ei ole satuttanut minua. No, ei ole ainakaan tappanut ketään tai ollut vainoava tyyppi tms. Sitten on se toinen puoli, se puoli joka tuntuu siltä, etten vaihtaisi sitä mihinkään ja kuvittelen sen "todelliseksi" häneksi. Se on vakaa ihminen, joka pystyy keskustelemaan asioita ja jonka kanssa on kaikkea sitä mitä mies voi naiselleen antaa ja naurua riittää. 

Ymmärrän, että tuokin on vain sitä samaa ratasta mikä pyörii milloin milläkin vaihteella. En voi ymmärtää miksi olen näin kiinni ihmisessä, johon aina joudun pettymään ja jonka kanssa aina uudestaan "nousemme". Tämä ei ole hyväksi minulle, tämä ei ole todellakaan arvokasta elämää sellaiselle ihmiselle joka rakastaa itseään. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, oletko tietoinen traumasidoksesta? Se muodostuu lähes jokaisessa parisuhteessa narsistin kanssa. Eroon pyristelyä on verrattu huumeriippuvuuteen. Oman itsesi takia, älä pidä mitään yhteyttä narsistiin enää. Mitään keskustelua suhteen jälkeen ja mitä siinä tapahtui et tule häneltä saamaan.

Selviät kyllä. Vaikka nyt tuntuu mahdottomalta, se helpottaa jossain kohtaa. Itseäni auttoi vastaavassa tilanteessa YouTube videot esim. Narsisti vs Minä, Dr Ramani, Surviving Narcissism. Katsoin ja kuuntelin noita tuntitolkulla ja ymmärsin pikkuhiljaa mistä on kyse ja miksi edelleen voin niin huonosti. Erilaiset fyysiset vaivat, joita tuli suhteen aikana alkoivat myös parantua. Samoin vertaistukiryhmästä oli paljon apua.

Täytyy tutustua noihin videoihin, kiitos vinkistä. 

Minusta todella tuntuu, että tämä ihminen on kuin huumetta. Tiedän, että se on jo alkujaan sairas lähtökohta kehenkään ihmiseen mutta tämä on poikkeus, se on kuin huumetta. Kun saan sitä, olen kolmannessa taivaassa ja kun on saanut tarpeekseen, se tuntuu alimmalta helvetiltä ja täysin merkityksettömältä sekä turhalta, se tuntuu kuolemalta. En voi käsittää, että sellaistakin todella voi olla. 

Traumasidos on erittäin todennäköinen vaihtoehto. 

Ap

Sinun täytyy vain päästä tuosta vaiheesta yli, kuten joku tuossa kirjoittikin. Narsistin tapaaminen ja yhteys siihen pitää yllä traumasidosta. Vasta sitten kun lopetat kaiken yhteydenpidon voi oma toipumisesi alkaa. Se on vaikeaa, tiedän omasta kokemuksesta. Mutta usko pois, se kannattaa. Toipuminen vie oman aikansa. Elämäänsä ei kannata tuhlata hetkeäkään noihin tuhoaviin ja myrkyllisiin ihmiskuoriin.

Nro 3 jatkaa: Vaikuttaa, että ap tarvitsisi terapiaa "eheytyäkseen".

Mä olen myös alkoholistiperheen (ja narsistisen isän) kasvatti. Omissa miessuhteissani en nuorempana osannut suojella itseäni ja huomasinkin olevani samaa kaavaa toistavissa suhteissa. Tosin tuo tarinani suhde ex- mieheen oli pahin. Olin asian suhteen jopa niin lukossa, että olisin varmaan romahtanut jos olisin joutunut sitä purkamaan jossain.

En ole koskaan osannut hakea apua toisesta ihmisestä, joten opettelin hoitamaan itseäni kirjaston itseapukirjojen avulla. Seuraavat miesystävät jatkoivat veitsen kääntämistä haavassa, kun oli tarve kuitenkin saada purettua kokemaani kohtelua. Ei sieltä keneltäkään minkään näköistä tukea tullut, puhumattakaan korjaavista kokemuksista. Ennemminkin halveksivat sitä kirjoihin ja sitä myötä myös vertaistukeen tukeutumista. Kaiken maailman "p.a.s.kajuttuja" kuulemma.

Niiden myötä kuitenkin ymmärrys ihmismielen toiminnasta ja käyttäytymismalleista on lisääntynyt, samoin itsetuntemus.

Enää en anna itseäni kohdella huonosti ja tunnistan jo alkumetreillä minkätyyppinen vastapeluri on. Viimeisin miesystävä kuitenkin osoitti, että minulle valitettavasti on vain keskeneräisiä ja hyvin ongelmaisia tarjolla, joten olenkin ollut sinkkuna kohta 10 vuotta. En jaksa enää edes uskoa, että tervettä parisuhdetta saisin. Kaivannut sitä kuitenkin olen.

Vierailija kirjoitti:

Et ole varmaan vielä sisäistänyt sitä, että olet päässyt vapaaksi itsellesi vahingollisesta suhteesta.

Mitä tarkalleen ottaen mietit, kun lähdit tai hän lähti? Jäitkö suremaan vai tajusitko, että nyt on mentävä?

Mulla oli tilanne, jossa tajusin, että mun on lähdettävä NYT, tai "kuolen". Olin löytänyt oman pohjani, menettänyt mielenkiintoni elämään, laihtunut luurangon laihaksi, enkä enää välittänyt mitä minulle käy. Kun suljin oven takanani, aivan konkreettisesti näin, että uusi elämä alkaa TÄSTÄ. Olin tehnyt tavallaan irtautumista pitkään, joten minulla ei ollut enää minkäänlaisia tunteita toista osapuolta kohtaan.

Samana keväänä hämmästyin kun sain naurun takaisin. Se oli ollut kateissa monta vuotta.

Kyllä sinäkin siitä selviät. Nyt pääset rakentamaan oman näköistä elämää.

Tämä! Vaikka takaiskuja tulee yhä, niin muistutan itseäni minkälaista oli kun oli psykopaatin alaisuudessa. Se huono olo mikä siitä jatkuvasta manipulaatiosta tuli, sen hullun katse, se pimeys ja pahuus mikä siitä loisti. Jos tulee katkeruuden tunteita siitä mitä kaikkea on aiheuttanut, mietin, että nyt olen kuitenkin henkisesti terveiden ihmisten kanssa tekemisissä, ei koskaan enää sitä hullua tarvitse kohdata ja voin rakentaa jotain uutta. Jotain hyvääkin on tuonut tullessa. Olin ennen kova stressaamaan ja murehtimaan, mutta sen mankelin läpi käyneenä ei ole enää sellaista, vaan päivä kerrallaan mennään. Lisäksi suhteet omiin läheisiin on tullut entistä läheisemmiksi kun arvostaa hullun jälkeen entistä enemmän rakkaita ihmisiä ja on heille aikaa enemmän. Kun taas psykolla ei ole mitään muuta kuin tuhoamista päivästä toiseen. Onko se elämää? Ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Nro 3 jatkaa: Vaikuttaa, että ap tarvitsisi terapiaa "eheytyäkseen".

Mä olen myös alkoholistiperheen (ja narsistisen isän) kasvatti. Omissa miessuhteissani en nuorempana osannut suojella itseäni ja huomasinkin olevani samaa kaavaa toistavissa suhteissa. Tosin tuo tarinani suhde ex- mieheen oli pahin. Olin asian suhteen jopa niin lukossa, että olisin varmaan romahtanut jos olisin joutunut sitä purkamaan jossain.

En ole koskaan osannut hakea apua toisesta ihmisestä, joten opettelin hoitamaan itseäni kirjaston itseapukirjojen avulla. Seuraavat miesystävät jatkoivat veitsen kääntämistä haavassa, kun oli tarve kuitenkin saada purettua kokemaani kohtelua. Ei sieltä keneltäkään minkään näköistä tukea tullut, puhumattakaan korjaavista kokemuksista. Ennemminkin halveksivat sitä kirjoihin ja sitä myötä myös vertaistukeen tukeutumista. Kaiken maailman "p.a.s.kajuttuja" kuulemma.

Niiden myötä kuitenkin ymmärrys ihmismielen toiminnasta ja käyttäytymismalleista on lisääntynyt, samoin itsetuntemus.

Enää en anna itseäni kohdella huonosti ja tunnistan jo alkumetreillä minkätyyppinen vastapeluri on. Viimeisin miesystävä kuitenkin osoitti, että minulle valitettavasti on vain keskeneräisiä ja hyvin ongelmaisia tarjolla, joten olenkin ollut sinkkuna kohta 10 vuotta. En jaksa enää edes uskoa, että tervettä parisuhdetta saisin. Kaivannut sitä kuitenkin olen.

Ymmärrän sinua todella hyvin. Olen itsekin tosiaan alkoholistiperheestä mutta tässä tapauksessa äitini oli todella syyllistävä, narsistinen henkilö. Näen hänestä edelleenkin usein painajaisia, joissa suorastaan vihaan häntä. Se on ainoa paikka, jossa uskallan vihani hänelle näyttää. Olemme edelleen tekemisissä mutta harvemmin. 

Todellakin tarvitsen terapiaa, minusta jopa tuntuu, että en selviä jos en pääse terapiaan koska tämä ensinnäkin oli jo toinen paska suhde, joka tuotti paljon vaikeuksia elämääni. Ensimmäinen oli juurikin sellainen, että sen jälkeen kun siitä pääsin yli niin en edes uskaltanut puhua tai käsitellä sitä koska en tiedä olisinko kestänyt. Sen sijaan tein töitä niin paljon ja kaukaa tuosta ihmisestä, että en enää edes uhrannut ajatustakaan häneen kuin vain harvoin. 

Olen jopa myöskin treffaillut nyt tässä ja pelkään suoraansanoen ihmisiä ja olen varovainen. Näen eri manipulaatiokeinot mutta tämä exä josta nyt olen puhunut, olen edelleen valitettavasti siteessä häneen, etten edes välitä manipulaatiosta, näen sen mutta en edes reagoi siihen millään tavalla. Suhde on pinnallista ja kaikki yritykset ovat läpinäkyviä, joten mukamas osaan "leikkiä" tätä oikein vaikka oikeasti en tällaista tilannetta halua. Olen vielä vaiheessa ja se terapia olisi erittäin tärkeää nyt. 

Paljon hyvää todellakin sinulle ja kiitos kun olet kokemuksiasi tullut jakamaan. Toivon todella paljon, että sinä saisit suhteen, joka olisi tasa-arvoinen ja eheyttävä, ymmärrän että se on vaikeaa ja itsekin olen suhteissa elämäni varrella pelkästään melkein kompastellut. Sitä ilmeisesti on tottunut siihen tietynlaiseen muottiin ja itsetunto on huono, joten sitä on niin helppo valita sellaisia kumppaneita, jotka eivät ole lähelläkään sitä ihmistä, joka oikeasti ansaitsisi. On helpompi tyytyä "huonoudessaan" vähempään vaikka samalla kaikki huutaa sitä, että todellakin parempaa voisi saada, siis sisin tietää sen kyllä. 

Ap

Nauti siitä, että saat olla rauhassa eikä tartte säätöä enää...se on ilo!!

TAAS yksi narsistihullu on kirjoittanut paskan novellin pöytäkoneella. Huoh!!!

..sain usein iskuja kehooni.. 😆 totaalisen feikkiä kukaan ei kirjoita noin typerästi.

Jos irroitat kokonaan niin elämäsi muuttuu täysin ja toivoa paremmasta on. Jos et irroita niin tiedät jo vastauksen, kaikki jatkuu entisellään ja olet koko ajan enemmän rikki, saatat jopa kuolla tähän. 

tervehdys.

Painin vähän samansuuntaisissa tunnelmissa. Lähdin itse parin vuoden suhteesta, koska olin yrittänyt niin pitkälle kuin kykenin ja jaksoin, ennenkuin hajosin. Murenin kappeleiksi, joita ei oikein ole voimaa koota.

Suurin ongelmani on ehkä se, että rakkauteni ei loppunut. Ja rakastin niin paljon. Rakastan vieläkin. Ja vaikka sanotte, että hän ei rakastanut, niin tiedän että rakasti. Ja kaikki se vaikea mitä suhteessa oli hajoitti minut. Mutta näin toisessa niin paljon muutakin kuin ne kamalat käytösmallit. Näin myös sen, mikä hän oli pohjimmiltaan, jos hänellä ei olisi sitä lapsuuden valtavaa traumataakkaa, joka hänet oli rikkonut ja kasvattanut tuollaiseksi, haavoittanut niin syvältä liian varhain.

Ehkä vaikeinta on se, etten usko että hän ns.ihan varsinainen kunnon narsisti olikaan, vaan seassa oli myös aitoja oikeita syviäkin asioita hänessä ja meidän suhteessa. Narsistisia piirteitä kylläkin huutavan selvästi. Kun aloin jossain vaiheessa kunnolla perehtymään asiaan, niin kaikki oli yhtäkkiä loogista ja päivänäselvää. Ymmärsin mistä asiat johtuu, kaikki hämmentävän kummalliset käytökset, jotka minut hajoitti ja sekotti, sai selityksen. Ja se oli traagisen sydäntärepivän surullista. En voinut vapauttaa häntä noista kahleista. Voimani loppuivat.. Ja sitten ne kerrat kun hän tunnisti vähän omia ongemiaan ja niitä mietti täysin oma-aloitteisesti. Hän kärsi. Pohti miten hänellä on ongelmia asettua toisten asemaan, että mikä hänessä on vialla, mikä hän oikein on....Ja samalla näen sen ihanan sielun hänen silmistään, sen pikkupojan joka hän on joskus ollut ja se herkkä lapsi. Tuo itsessään jo särkee sydämeni.

En voinut korjata sitä, en ollut tarpeeksi, vaikka tiedän, että se olisi ollut kenties lähes mahdotonta, vaikka minulla olisi ollut moninkertaiset voimat ja kestävyys. En tiedä miksi häneen rakastuin. En olisi jaksanut luopua enää kenestäkään rakkaastani. Mutta en yksinkertaisesti pystynyt enää. Silti tuntuu että epäonnistuin "tehtävässäni".

Hukkasin itseni, kuka olen ja mitä haluan. Menetin itsetuntoni ja itseluottamukseni, jotka olivat olleet aika hyvät. Ja minuun iskee paniikki jos edes vähän, ihan vähän päästän jonkun uuden miehen lähelleni. Ei enää koskaan sellaista, koko kehoni huutaa, että pitää olla varovainen, ettei enää joudu samanlaiseen liemeen, ei koskaan enää. Pian eron jälkeen katselin ihmisiä ja mietin miten mukavalta monikin näytti, ja värisytti millaisia ehkä hekin voisivat olla lopulta neljän seinän sisällä kahdestaan...

Tiedän ettei kehoni sallii minun palata enää samaan, se suojelee minua. Se ei salli minun palata tuohon menneeseen suhteeseen, mutta silti en tunnu pääsevän eteenpäinkään. En saa paloja kasattua. Olen liian rikki ja liian väsynyt, liian sekaisin ja liikaa ristiriitaisia isoja tunteita. Liikaa tuskaa. Toivon että aika auttaa minua.

Vierailija kirjoitti:

Olet niin hermoheikko ja mt-ongelmainen että yksikään mies ei sua huoli. Joku hakkaava lepakko voi ottaa.

Trollimiehen käsialaa, relaa

Kehoni EI SALLI minun palata samaan, SE EI SALLI, Oi hyvä Jumala, SE EI SALLI😫😭

Vierailija kirjoitti:

tervehdys.

Painin vähän samansuuntaisissa tunnelmissa. Lähdin itse parin vuoden suhteesta, koska olin yrittänyt niin pitkälle kuin kykenin ja jaksoin, ennenkuin hajosin. Murenin kappeleiksi, joita ei oikein ole voimaa koota.

Suurin ongelmani on ehkä se, että rakkauteni ei loppunut. Ja rakastin niin paljon. Rakastan vieläkin. Ja vaikka sanotte, että hän ei rakastanut, niin tiedän että rakasti. Ja kaikki se vaikea mitä suhteessa oli hajoitti minut. Mutta näin toisessa niin paljon muutakin kuin ne kamalat käytösmallit. Näin myös sen, mikä hän oli pohjimmiltaan, jos hänellä ei olisi sitä lapsuuden valtavaa traumataakkaa, joka hänet oli rikkonut ja kasvattanut tuollaiseksi, haavoittanut niin syvältä liian varhain.

Ehkä vaikeinta on se, etten usko että hän ns.ihan varsinainen kunnon narsisti olikaan, vaan seassa oli myös aitoja oikeita syviäkin asioita hänessä ja meidän suhteessa. Narsistisia piirteitä kylläkin huutavan selvästi. Kun aloin jossain vaiheessa kunnolla perehtymään asiaan, niin kaikki oli yhtäkkiä loogista ja päivänäselvää. Ymmärsin mistä asiat johtuu, kaikki hämmentävän kummalliset käytökset, jotka minut hajoitti ja sekotti, sai selityksen. Ja se oli traagisen sydäntärepivän surullista. En voinut vapauttaa häntä noista kahleista. Voimani loppuivat.. Ja sitten ne kerrat kun hän tunnisti vähän omia ongemiaan ja niitä mietti täysin oma-aloitteisesti. Hän kärsi. Pohti miten hänellä on ongelmia asettua toisten asemaan, että mikä hänessä on vialla, mikä hän oikein on....Ja samalla näen sen ihanan sielun hänen silmistään, sen pikkupojan joka hän on joskus ollut ja se herkkä lapsi. Tuo itsessään jo särkee sydämeni.

En voinut korjata sitä, en ollut tarpeeksi, vaikka tiedän, että se olisi ollut kenties lähes mahdotonta, vaikka minulla olisi ollut moninkertaiset voimat ja kestävyys. En tiedä miksi häneen rakastuin. En olisi jaksanut luopua enää kenestäkään rakkaastani. Mutta en yksinkertaisesti pystynyt enää. Silti tuntuu että epäonnistuin "tehtävässäni".

Hukkasin itseni, kuka olen ja mitä haluan. Menetin itsetuntoni ja itseluottamukseni, jotka olivat olleet aika hyvät. Ja minuun iskee paniikki jos edes vähän, ihan vähän päästän jonkun uuden miehen lähelleni. Ei enää koskaan sellaista, koko kehoni huutaa, että pitää olla varovainen, ettei enää joudu samanlaiseen liemeen, ei koskaan enää. Pian eron jälkeen katselin ihmisiä ja mietin miten mukavalta monikin näytti, ja värisytti millaisia ehkä hekin voisivat olla lopulta neljän seinän sisällä kahdestaan...

Tiedän ettei kehoni sallii minun palata enää samaan, se suojelee minua. Se ei salli minun palata tuohon menneeseen suhteeseen, mutta silti en tunnu pääsevän eteenpäinkään. En saa paloja kasattua. Olen liian rikki ja liian väsynyt, liian sekaisin ja liikaa ristiriitaisia isoja tunteita. Liikaa tuskaa. Toivon että aika auttaa minua.

Kiitoksia tästä. Voisin kirjoittaa tämän itsekin. Näen hänessä niin paljon muutakin, niin paljon. Osasit hyvin kuvailla suhdetta ja miten tämä ihminen on sinussa vaikuttanut. Koen aivan samanlailla ja koska näen narismin ohi, niin koen paljon lämpöisiä tunteita miestä kohtaan. Ymmärrän, että näin ei pitäisi olla tai ei ainakaan pitäisi itseään satuttaa sen vuoksi.

Kaikkea hyvää sinullekin! 

ps. Ei välitetä trollista joka alapeukuttaa yhtenään näitä kommentteja ja pari trollaustakin jo tullut. 

Ap

narsismin*

Vierailija kirjoitti:

Onko normaalia myös, että koko juttu tuntuu täysin viha-rakkaus suhteelta? Pahat flashbackit tulee mieleen niistä kerroista kun hän ei todellakaan kohdellut minua kunnioittavasti esimerkiksi muiden seurassa. Se oli kiduttamista ihan suoraan sanoen ja hyvin julmaa ihmisen arvon heikentämistä. Näitä on paljon, en tiedä onko yhtäkään asiaa olemassa millä tavoilla ei ole satuttanut minua. No, ei ole ainakaan tappanut ketään tai ollut vainoava tyyppi tms. Sitten on se toinen puoli, se puoli joka tuntuu siltä, etten vaihtaisi sitä mihinkään ja kuvittelen sen "todelliseksi" häneksi. Se on vakaa ihminen, joka pystyy keskustelemaan asioita ja jonka kanssa on kaikkea sitä mitä mies voi naiselleen antaa ja naurua riittää. 

Ymmärrän, että tuokin on vain sitä samaa ratasta mikä pyörii milloin milläkin vaihteella. En voi ymmärtää miksi olen näin kiinni ihmisessä, johon aina joudun pettymään ja jonka kanssa aina uudestaan "nousemme". Tämä ei ole hyväksi minulle, tämä ei ole todellakaan arvokasta elämää sellaiselle ihmiselle joka rakastaa itseään. 

Ap

Oon kyllä niin samanlaisessa liemessä sun kanssa ap... Eli ymmärrän. Kiitos että kerroit. Mulle on ollut vähän vaikeaa, kun monessa paikka sanotaan, oikein hehkutetaan, että kun näistä suhteista irrottautuu, elämä lähtee paranemaan. Itselleni tämä on ainakin ihan kauheaa jo monettako kuukautta. Ja ero kamalaa kärsimystä. No oli myös niitä helpotuksen tunteita, ettei koskaan enää tarvi sellaista kuunnella, mutta enemmän vaan sitä tuskaa. En ole edes ollut missään tekemisissä häneen.

Mitä vittua sä pienimunainen trollipelle tulit tähän ketjuun kuseksimaan? 

Tässä ketjussa on aika hurja määrä narsisteja projisoimassa itseään näihin juttuihin alapeukkujen muodossa, ihmekös tuo, kun ovat kaikki samasta muotista.

Ihmiset alkaa oleen sosiaalisesti ok ihan häirintyneen käytöksen kans.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on aika hurja määrä narsisteja projisoimassa itseään näihin juttuihin alapeukkujen muodossa, ihmekös tuo, kun ovat kaikki samasta muotista.

Ihmiset alkaa oleen sosiaalisesti ok ihan häirintyneen käytöksen kans.

Yksi ja sama spämmää. 

Nyt kaikki yhteydenpito exän kanssa poikki, jos teillä ei ole yhteistä lasta, joka pakottaisi pitämään yhteyttä. Minulla on erosta 2,5 vuotta, mutta yhteisen lapsen takia joudun olemaan tekemisissä exän kanssa, ja tiedän millaista myrkkyä se on traumasidoksesta kärsineelle narsistin uhrin mielelle.

Olen hakenut erosta lähtien paljon keskusteluapua, mm. käynyt väkivaltatyössä ja jutellut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja nyt takana on jo 1,5 vuotta terapiaa. Lisäksi olen suorastaan opiskellut narsismia: lukenut kasapäin kirjoja ja katsonut videoita YouTubesta, mm. edellä mainittuja Dr Ramania ja Narsisti vs. minä -kanavaa. Tiedän erittäin hyvin, millainen ihminen exä on, kuinka kaikki hänen hyvät puolensa ja kivat hetket olivat pelkkää esitystä, jonka tarkoitus oli aina sama: pitää uhri koukussa ja saada oma tahtonsa läpi asiassa kuin asiassa. En missään nimessä suostuisi palaamaan enää suhteeseen, en edes antaudu keskustelemaan hänen kanssaan, koska tiedän mikä hän on ja miten jokainen lausumani sana on hänelle potentiaalinen ase, jota hän voi käyttää minua vastaan. Sen takia joudun miettimään hyvin tarkkaan senkin, miten muotoilen tekstarini, kun viestin lapsen asioista.

Tästä kaikesta huolimatta saan yhä edelleen aina välillä itseni kiinni haikailemasta niitä "hyviä aikoja", sitä toisenlaista ihmistä, joka toivoin hänen aina olevan ja jollaista hän hetkittäin esittikin. Havahdun siihen, että huomaan miettiväni, oliko kaikki sittenkin minun syytäni: jos olisin itse käyttäytynyt toisin, niin olisiko meillä voinut kuitenkin olla yhteinen tulevaisuus ja lapsella ehjä perhe. Mutta ei. Se ei olisi ollut mahdollista. Teinpä mitä tahansa tai en tehnyt mitään, exä löysi aina kaikesta syytä haukkua ja syyllistää minua, huutaa ja raivota, nimitellä ja uhkailla, kertoa lapselle miten en välitä lapsesta, miten minulla on mielenterveysongelmia, miten olen paha ja satutan, miten minua pitää pelätä jne.

Vaikka siis tiedän ja ymmärrän järjellä, millainen exä on, ja muistan erittäin hyvin, mitä hän teki ja miten hän käyttäytyi, ja pidän kontaktin exään minimissä, niin tästä kaikesta huolimatta traumasidoksen katkaiseminen on todella hidasta ja työlästä. Narsistisesta suhteesta toipumista ei turhaan kuvailla vuoristoradaksi. Välillä on helpompia kausia, välillä taas sukeltaa jälleen pohjamutiin. Omalla kohdallani toipumista hidastaa myös se, että meillä on yhteinen lapsi, jonka takia en pysty valitettavasti leikkaamaan exää elämästäni totaalisesti.

Mutta ehdottomasti tärkein ohje sinulle on nyt: ei kontaktia! Lisäksi kannattaa hankkia lisää tietoa, lukea kirjoja (suosittelen lämpimästi esim. Riina-Maria Metson kirjaa Miksi se ei vain lähde? ja Tuija Välipakan ym. kirjaa Sata tapaa tappaa sielu) ja katsoa YouTube-videoita. Jos et jaksa katsella pitkiä, niin Danielle Radinilta löytyy lyhyitä ja ytimekkäitä videoita, jotka ovat täyttä asiaa: https://www.youtube.com/@danielleradinmmj Ja jos mahdollista, hakeudu johonkin vertaistukiryhmään. Nämä ovat niitä neuvoja, joita itse sain ammattilaisilta heti eron jälkeen, ja niistä on ollut paljon apua ja hyötyä.

Ap selviää kun ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan ja tulevaisuudesta. Lopeta syyttäminen ja ota vastuu itsestäsi.