Missä iässä oman vanhemman kuoleman pitäisi tuntua "helpommalta"?

Ei se missään iässä helpommalta ala tuntua. Vaikka kuinka olisi jotain, joka vain tapahtuu.

Ei asioita ja tunteita voi elää etukäteen.

Olen 51v. ja vanhempani 73v. Ymmärrän että kuolema kuuluu elämään ja voi tulla nopeastikin jopa itselleni.

Isän kuolema lapsena oli helpompi käsitellä, kuin se että äiti tulee vanhemmaksi. Ja kun ei ole lähellä asuvia sukulaisia sitten joskus. Ehkä osa sukulaisista elää muuten pitkään, äitikin.

Vierailija kirjoitti:

Ei asioita ja tunteita voi elää etukäteen.

Niin siis vanhempani kuoli jonkin aikaa sitten, pahoittelen jos aloitus oli vähän epäselvä tuolta osin.

Suru on niin musertava, etten tiedä miten tästä olisi tarkoitus selvitä.

t. ap

Sen jälkeen kun aikuiseksi on kasvanut, ei sillä iällä niinkään ole merkitystä.

Jos vanhempi sairastuu vakavasti ennen kuolemaansa, on mahdollisuus sopeutua siihen lähestyvään kuolemaan jollain tasolla. Silloin se ei tunnu niin pahalta, kuin jos vanhempi kuolisi yllättäen.

Uskon, että myös sen vanhan ja sairaan vanhemman kuolema kuitenkin tuntuu pahalta, vaikkakaan ei niin pahalta kuin terveen vanhemman kuolema.

Toisaalta, kun ei ole kokemusta siitä, miltä se olisi itsestäni tuntunut, jos vanhempi olisi kuollut, kun olin lapsi tai nuori, en voi tietää, miten erilaiselta se olisi silloin tuntunut. Jokainen kuolema tuntuu kuitenkin erilaiselta.

Riippuu vanhempien kunnosta. Muistisairas isäni oli hoivakodissa viimeiset vuodet ja lopulta letkuruokinnassa. Koin, että poisnukkuminen oli helpotus kaikille. Surin illan, sen jälkeen paperityöt veivät ajatukset.

Otan osaa. Eikai se vain iästä riipu, ehkä enemmän suhteesta vanhempaan. Teillä on olettavasti ollut läheiset ja lämpimät välit, mikä on ihana asia.

Vierailija kirjoitti:

Olen 51v. ja vanhempani 73v. Ymmärrän että kuolema kuuluu elämään ja voi tulla nopeastikin jopa itselleni.

Varmasti ymmärrät. Mutta sitähän tässä ei kysytty, vaan että miltä se TUNTUU. Ymmärtäminen on eri asia kuin tunteminen.

Minulle tuli helpommaksi, kun näin vanhempani menevän huonompaan kuntoon. Kun tajusi, että he itse eivät enää ole onnellisia kaikkien sairauksiensa kanssa. Niin kauan olisi ollut vaikeaa, kun he olisivat olleet täysissa voimissa.

En tiedä paljon tässä on osuutta sillä, että olen jo muutaman vuoden tehnyt surutyötä. Heistä pitää luopua jossain vaiheessa. Annan heidän mennä.

N54

Onko sinulla ap omaa perhettä? Vai onko lapsuusperhe (vanhemmat ja sisarukset) edelleen ensisijainen perheesi?

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla ap omaa perhettä? Vai onko lapsuusperhe (vanhemmat ja sisarukset) edelleen ensisijainen perheesi?

Eipä se surua aina helpota, vaikka olisi ns. omakin perhe. Aina tätä samaa sinkkujen ja heidän tunteidensa halveksuntaa. Voihan pyhä ydinperhe.

Ei kai se sinänsä omasta iästä johdu, että miten odotettavissa vanhemman kuolema on ja siihen osaa enemmän varautua, vaan sen vanhemman iästä. Minä olen viisikymppinen ja äitini seitsemänkymppinen.

Äitini äiti kuoli 74-vuotiaana, ja minusta hän oli jo tosi vanha silloin, mutta nyt kun vertaan äitiini, tuntuu kauhealta että muutaman vuoden päästä hän on saman ikäinen kuin äitinsä oli, ja toisaalta, minä olen 16 vuotta vanhempi jo nyt, kun äitini silloin kun hänen äitinsä kuoli. Äitini oli äitinsä kuopus, ja minä olen äitini esikoinen.

Minä oletan äitini elävän vähintään 10 vuotta vielä, mutta toisaalta oma elämä tuntuu sellaiselta että kuolema kolkuttelee jo aika lähellä, että koska tahansa voi tulla lähtö. 

Vaikka läheisen kuolema olisi odotettukin, se tuntuu aina kauhealta. Se että oma vanhempi, jonka on tuntenut aina, kuolee, ja samalla itse siirtyy seuraavaksi jonoon, on aina pienen kriisin paikka. Pitkän hyvän elämän eläneen, tai vaikeaa sairautta sairastaneen pääsy lepoon, on aina myös tavallaan helpotus ja mielikuva siitä, että henkilö oli valmis siirtymään ajasta ikuisuuteen, lohduttaa toisin kun liian nuorena ja äkillisesti kuolleen läheisen kohdalla ei lohduta oikein mikään, vaan asia tuntuu epäreilulta kaikkien osapuolten kannalta.

Kun 90-vuotias huonokuntoinen vanhempi on rukoillut kymmenen vuotta kuolemaa.

Riippuu enemmän siitä vanhemmasta. Oma isäni kuoli kun olin 38 v. Se oli surullista, mutta sen teki helpommaksi hyväksyä se että isä oli monin tavoin sairas ja itse valmis lähtemään. Hän oli 72v.

No mulle helppoa koska alzheimeriin kuoli. Rankka sairaus ja 10 kuukautta puhumatta ja liikkumatta. Toivoin hänelle helpotusta. Olen 57 vuotias.

Biologinen isäni kuoli kun olin 7v. Tuntuu, että lapsena surua oli paljon helpompaa käsitellä, koska lapsen mielin on hyvin joustava ja maailmankatsomus optimistinen, kun arki jatkuu, vaikka mitä tapahtuisi.

Minä olin 44 kun menetin isän 2v sitten. Ei se ollut yhtään helppoa vaan musertavaa ja kipeää vaikka hän oli vanha ja sairas ja tiedossa että aika loppuu. Äidillä tuskin on enää kauaa aikaa, ja tuskin tulee olemaan yhtään helpompaa.

Omat vanhempani ovat liki 90-vuotiaita ja pidän järjeälläni luonnollisena sitä, että he eivät enää pitkään voi elää. Toinen asia sitten on se, miten sen koen ja mitä tunnen. Hyvästejä jättää joka tapaamisen ja puhelun yhteydessä sillä mielellä, että tavataanko enää koskaan.

Ei se varmaan koskaan helppoa ole mutta itse ainakin ajattelen että kun sen vanhemman elämä ei enää ole laadukasta sairauksien takia niin parempi päästä pois.