Lue keskustelun säännöt.
Äitiys kaduttaa: tutkijat perehtyivät vaiettuun ilmiöön
16.01.2023 |
https://kaksplus.fi/perhe/onko-epaonnistunut-aiti-jos-katuu-aitiytta/?u…
Jo kolme vuotta sitten julkaistu artikkeli, mutta mitä ajatuksia herättää? Aihetta piti tutkia keskustelupalstan kommenttien avulla koska se on niin suuri tabu. Kukaan ei sano omalla naamallaan julkisesti että katuu lastaan.
Voi kunpa kaikki katuvat äidit voisivat saada keskusteluapua tuntemuksiinsa, ilman että heidät leimattaisiin epäonnistuneeksi tai lapset joutuisivat lastensuojelun piiriin (olettaen että heistä kuitenkin huolehditaan).
Itse olen vapaaehtoisesti lapseton ja yleisimmin toistuvassa painajaisessani olen raskaana tai jo synnyttänyt, ja syyllisyys ja katumus painavat rintaa viiltävästi.
Kommentit (236)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä, että tein lapset liian nuorena. Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka paljon virheitä silloin tein, ja valitettavasti, joudun kärsimään sen seurauksista lopun elämäni. Vanhempana ja viisaampana olisin tehnyt asiat aivan toisin, voi olla, etten olisi tehnyt lapsia ollenkaan. Olen epäonnistunut äitinä ja suren sitä, ettei minusta ollut enempään.
Tämä on toinen teesi, mitä kaupataan tämän lapsentekopakon mukana. Lapsia on pakko tehdä ja ne on pakko tehdä nuorena. Sain aivan järjettömän riidan ja paineaallon aikaan sillä, kun menin kertomaan, etten ehkä koskaan halua lapsia tai jos haluan, niin vasta lähemmäs kolmikymppisenä. Kuulemma minulla oli paras aika tehdä se, kun olin 22-vuotias.
Itse en tiedä millä tavalla tuo oli paras aika, koska olin juuri tottunut itseeni. Koulukiusaamisesta johtuen luulin olevani joku maailman suurin rumilus, joten olikin hätkähdyttävää huomata olevansa ihan ihminen. En heti kättelyssä halunnut tuhota tätä, koska tiesin, että raskaus muovaa ruumista ja joutuisin koko projektin aloittamaan alusta. Muutenkin tutustuin itseeni todella karun parisuhteen jäljiltä ja halusin alkaa elää, mutta kun sanoin tämän, niin sain kuulla olevani pinnallinen. Sama ihminen oli sukumme miesjäsen, joka arvosteli auliisti joka ikistä naista.
En senkään vuoksi tiedä miksi toi oli paras aika, koska minulla ei ollut vakityötä, koulutuspaikka vasta hakuvaiheilla, ei omaa asuntoa eikä mitään kiinteää mistä olisi ollut tuossa vaiheessa hyötyä. Kuulemma 24 vuoden jälkeen olen jo liian vanha ja kolmikymppisenä ikäloppu.
Pidin pääni ja olin kolmikymppisenä äiti. Sitä tosin tämä suvunpuolikas ei ollut todistamassa, koska heidät siivosin pois tämän tieltä.
Naiselle mikä tahansa ikä on väärä ikä tehdä lapsia, mutta silti niitä pitäisi tehdä. Jos teet lapset nuorena, nillitetään että nuoruus jää elämättä ja onko mitään työpaikkaakaan ja miksi loisit vaan yhteiskunnan rahoilla. Jos teet lapset vanhempana, lapsesta tulee varmasti vammainen ja sairas ja onhan se nyt mulkku temppu työnantajaa kohtaan alkaa lisääntyä heti kun duunipaikka on plakkarissa.
Niin tai näin, aina väärin päin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen myös vela. Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös vela. Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!
Kuulostaa raskaalta. Mua taas jaksaa aina yllättää miten nopeasti lapsi kehittyy, muuttuu fiksummaksi, ja on lopulta hirveän ilahduttavaa seuraa. Kiitän tuuriani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä, että tein lapset liian nuorena. Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka paljon virheitä silloin tein, ja valitettavasti, joudun kärsimään sen seurauksista lopun elämäni. Vanhempana ja viisaampana olisin tehnyt asiat aivan toisin, voi olla, etten olisi tehnyt lapsia ollenkaan. Olen epäonnistunut äitinä ja suren sitä, ettei minusta ollut enempään.
Tämä on toinen teesi, mitä kaupataan tämän lapsentekopakon mukana. Lapsia on pakko tehdä ja ne on pakko tehdä nuorena. Sain aivan järjettömän riidan ja paineaallon aikaan sillä, kun menin kertomaan, etten ehkä koskaan halua lapsia tai jos haluan, niin vasta lähemmäs kolmikymppisenä. Kuulemma minulla oli paras aika tehdä se, kun olin 22-vuotias.
Itse en tiedä millä tavalla tuo oli paras aika, koska olin juuri tottunut itseeni. Koulukiusaamisesta johtuen luulin olevani joku maailman suurin rumilus, joten olikin hätkähdyttävää huomata olevansa ihan ihminen. En heti kättelyssä halunnut tuhota tätä, koska tiesin, että raskaus muovaa ruumista ja joutuisin koko projektin aloittamaan alusta. Muutenkin tutustuin itseeni todella karun parisuhteen jäljiltä ja halusin alkaa elää, mutta kun sanoin tämän, niin sain kuulla olevani pinnallinen. Sama ihminen oli sukumme miesjäsen, joka arvosteli auliisti joka ikistä naista.
En senkään vuoksi tiedä miksi toi oli paras aika, koska minulla ei ollut vakityötä, koulutuspaikka vasta hakuvaiheilla, ei omaa asuntoa eikä mitään kiinteää mistä olisi ollut tuossa vaiheessa hyötyä. Kuulemma 24 vuoden jälkeen olen jo liian vanha ja kolmikymppisenä ikäloppu.
Pidin pääni ja olin kolmikymppisenä äiti. Sitä tosin tämä suvunpuolikas ei ollut todistamassa, koska heidät siivosin pois tämän tieltä.
Naiselle mikä tahansa ikä on väärä ikä tehdä lapsia, mutta silti niitä pitäisi tehdä. Jos teet lapset nuorena, nillitetään että nuoruus jää elämättä ja onko mitään työpaikkaakaan ja miksi loisit vaan yhteiskunnan rahoilla. Jos teet lapset vanhempana, lapsesta tulee varmasti vammainen ja sairas ja onhan se nyt mulkku temppu työnantajaa kohtaan alkaa lisääntyä heti kun duunipaikka on plakkarissa.
Niin tai näin, aina väärin päin.
Ap
Tämä. Niitä pitää tehdä. Kaikki muut apinalajit ovat uhanalaisia paitsi ihminen.
Vielä on olemassa biomassaa jota ei ole muutettu ihmisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös vela. Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!
Kuulostaa rasittavalta. Ja itseäni ihmetyttää, että miksi niin moni vela kuitenkin ryhtyy johonkin uusperhekuvioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös vela.
Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!
Aika hurjan kuuloista. Onkohan asia nyt kuitenkaan noin? Lapsia pitää ohjata ja kasvattaa.
Tottakai, kun lapset ovat pienempiä, niin tietenkin vaativat enemmän läsnäoloa, mutta meillä ainakin koulutaipaleen aloitettua, joudun välillä itse ruinamaan heistä seuraa. Omat lapset ovat hyväkäytöksiä, tietävät, että ruuasta kiitetään, hoitavat huoneensa kuntoon, osallistuvat kotitöihin jne.
Mä suosittelisin, että katsot peiliin ja arviot tarkasti, mitä omassa käytöksessäsi voit muuttaa.
Muuten sanon, että itse olet miehesi valinnut. Niin makaa, kuin petaa.
Vierailija kirjoitti:
Älykkäältähän tämä keskustelu juuri vaikuttaakin.
Eipä ihme, että lapsettomat juuri täällä haluaa viettää sitä lapsilta säästynyttä ihanaa omaa aikaansa.
Tämä. Kaikki keskustelijat ovat lapsettomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös vela. Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!
Minä ihmettelen, että miten joku jaksaa ja viitsii paimentaa jonkun toisen kersoja. Miksi se mies ei hoida niitä lapsiaan vaan sinä lapseton laitat elämäsi vuoroviikoin tauolle??
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen pirun iloinen, että vanhempani päättivät hankkia lapsia. On tämä elämä suruineenkin ihan kiva kokemus ja lottovoitto.
Mä ainakaan en ole. Miten sen voisi perua niin ettei tarvitsisi kuolla, kärsiä ja mädäntyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä kadun etten koskaan lähtenyt vaikka yksin hankkimaan lasta. Varmasti joku voi katua äidiksi ryhtymistäkim. Kaikkea voi katua
Tämä. Samalla lailla syntymätön nyt kärsii kuten olisi kärsinyt synnyttyäänkin. Kaduttaa etten pakottanut häntä kuolemaan oman etuni takia.
Monet äidit varmasti voi katua äitiyttä mutta se ei välttämättä aina tarkoita sitä että katuisi lapsiaan.
Äitiyteen kuuluu isoa vastuunottamista, kasvattamista, huolehtimista, murehtimista ja pelkoa sekä iloa.
Mikäli vastuu lapsesta on pääosin äidin harteilla tai yksinhuoltajalla ei ole riittävää tukiverkostoa, ei mikään ihme että äiti väsyy.
Ja helppohan se on muiden sanoa, että mitäpä teit lapsia, olisi kannattanut miettiä ensin. Tälläisiä kommentteja sanovat ihmiset eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. Eivät kykene ajattelemaan miltä muista nämä kommentit tuntuvat. Mutta sehän kertoo vaan enemmän heistä itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös vela.
Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!Aika hurjan kuuloista. Onkohan asia nyt kuitenkaan noin? Lapsia pitää ohjata ja kasvattaa.
Tottakai, kun lapset ovat pienempiä, niin tietenkin vaativat enemmän läsnäoloa, mutta meillä ainakin koulutaipaleen aloitettua, joudun välillä itse ruinamaan heistä seuraa. Omat lapset ovat hyväkäytöksiä, tietävät, että ruuasta kiitetään, hoitavat huoneensa kuntoon, osallistuvat kotitöihin jne.
Mä suosittelisin, että katsot peiliin ja arviot tarkasti, mitä omassa käytöksessäsi voit muuttaa.
Muuten sanon, että itse olet miehesi valinnut. Niin makaa, kuin petaa.
Näinhän se on, vastuu on kannettava omista valinnoista. Miehen valitsin, hyvä mies onkin, mutta lapset tulivat kaupan päälle. Ei tämä mikään ideaalitilanne ole varmasti kenenkään mielestä, mutta kuten joku tuossa mainitsikin, kyllä ne lapset onneksi kasvavat nopeasti. Toinen aloitti juuri ekaluokan ja toinen tulee parin vuoden päästä perässä.
Kyllä meillä normaalisti arki rullaa, eivätkä lapset tietenkään saa koskaan tietää miten rasittavia välillä ovat mielestäni, kontrasti on vain kovin suuri aiempaan rauhalliseen ja aikuistentäyteiseen elämään, jossa huomioidaan toinen ihminen, käyttäydytään korrektisti ja siivotaan omat jäljet viimeistään kun joku yhden kerran pyytää. Lasten tulo tällaiseen elämään on joka tapauksessa kuin villieläinlauman tömistely posliinikaupassa. Vaatii totuttelua vielä melkein neljän vuoden jälkeenkin. Kehnoa käytöstä saattaa vähän provosoida se, että lasten isällä on edelleen ehkä vähän huono omatunto erosta, joten katsoo läpi sormien joitakin sellaisia asioista, joista minä olisin tiukempi (esimerkiksi tuo jatkuva ruuasta nariseminen ja aikuisten kunnioittaminen, ns. nenäkkäästi vastaan tulkuttaminen) ja toisesta kodista meille saapuessaan ne vähäisetkin käytöstavat on unohtuneet, eli joudutaan viikon jälkeen aina aloittamaan ns. alusta. Lisäksi voihan olla, että juuri nämä lapset ovat persoonaltaan sellaisia ihmisiä, että en viihtyisi heidän seurassaan aikuisenakaan, eivät valitettavasti muistuta luonteeltaan huomaavaista isäänsä juuri lainkaan, vaan ovat perus-nyrpeitä ja kaikkeen pikkusen tyytymättömiä, iloisia kun saavat tehdä asiat oman tahtonsa mukaan.
Mutta tätä elämää nyt 50 %:sti elävänä voin siis todeta, että minusta ei olisi äidiksi, joten ei se äitiys varmasti ole kaikille oikea elämäntapavalinta. Ei näiden meidänkään lasten äiti halua viettää yhtään ylimääräistä aikaa lastensa kanssa, aina jos tapahtuu jotain "odottamatonta" (esim. korona), lapset ovat meillä, koska äiti ei voi järjestää omaa elämäänsä lyhyellä varoitusajalla. Niinpä tämä ilkeä äitipuoli joustaa usein ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen myös vela. Nyt ikääntymisen myötä (39) minulta ei onneksi enää juurikaan udella aionko tehdä lapsia, painosteta ja ilkuta, että kyllä se mieli vielä muuttuu. Olen päässyt elämään lapsiperhearkea nykyisen mieheni vuoroviikkolasten kanssa ja toteamaan, että syyt joiden vuoksi jätin lapset hankkimatta, ovat ihan todellisia. Meidän perheen lapset ovat ihan terveitä ja iloisia tyttöjä, joilla ei ole mitään nepsy- ongelmia, mutta silti huomioni lapsista/lapsiperhearjesta ovat seuraavia:
-lapset ovat syntymästään lähtien ahneita
-lapsilla ei ole kohtuullisuuden tajua
-lapset ovat itsekkäitä
-lapset kuvittelevat, että jos MINÄ haluan jotain, se on syy sille että kukaan muu ei saa ko. asiaa, koska MINUN halu on tärkein
-lapset ovat laiskoja ja ajattelevat, että vaikka he osaisivatkin tehdä jonkin asian, he teetettävät sen aikuisella, perusteena tekemättömyydelle koska mä oon lapsi
-lapset eivät ikinä täytä odotuksia, vaan alittavat aina riman
-lapset ovat kiittämättömiä (mm. ikuinen valitus kotiruuasta, jota kuitenkin syövät ja santsaavat, mutta silti on pakko aina vähän valittaa)
-lapset käyttävät kapasiteettinsa aivan vääriin asioihin, esim. muistavat kymmeniä piirroshahmoja ja niiden ominaisuuksia, mutta tuhannen kerran eivät illalla tiedä, mihin likaiset sukat täytyisi vielä
- lapset huutavat ja puhuvat isoon ääneen, myös toisten päälle, mutta valittavat metelistä jos vaikka imuroidaan
-lapset kuvittelevat tietävänsä/osaavansa asioita kohtuuttoman suurella itseluottamuksella, eivätkä varoituksista huolimatta ikinä kuuntele ohjeita. Sitten kun vahinko on tapahtunut ja aikuinen korjaa jäljet, he ovat yllättyneitä että miten sä osaat eli eivät ymmärrä olevansa taidoiltaan kehittymättömämpiä kuin aikuiset
- lapset eivät ymmärrä, että jos he tekevät pyydetyn asian viivytelleen, se on aikuisen kannalta sama kuin olisi kokonaan kieltäynyt tekemästä sitä, eli aikataulut kusee aina jos jättää vahtimatta, että meneekö ulkovaatteet jo päälle kuten pyydettiin tms.
-lasten ollessa meillä, koko aikuisten yhteiselämä pysähtyy, esim. kuntosalille ja lenkille mennään erikseen, koska toisen täytyy olla seuraneitinä lapsille. Kahdenkeskiset asiat on TV:n katselu ja iltapala yhdessä lasten mentyä nukkumaan. Ja sama hulabaloo alkaa seuraavana päivänä.
Näin ollen, lapsiviikoilla sinnitellään ja lapsettomilla eletään. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään 100 % lapsiperhe-elämää, olla kuin jokin 24/7 palvelija, aina saatavilla ja korjaamassa toisten mokia/jälkiä. Hatunnosto kaikille äideille, itse tulisin hulluksi!Minä ihmettelen, että miten joku jaksaa ja viitsii paimentaa jonkun toisen kersoja. Miksi se mies ei hoida niitä lapsiaan vaan sinä lapseton laitat elämäsi vuoroviikoin tauolle??
Hoitaahan se, ja minä autan parhaani mukaan, jotta sekin vähän kahdenkeskeinen aika mitä meillä lapsiviikoilla on, olisi muutakin kuin hänen toipumistaan lastenhoidosta. Omasta mielestäni tämä on sitä vastuunkantoa siitä valinnasta, että menin naimisiin miehen kanssa, jolla on pieniä lapsia. Tämä on meidän elämää, ei meillä ole kahta erillistä elämää, minun lapseton ja hänen lapsellinen. Olisihan sekin vaihtoehto olemassa, mutta se vaatisi varmasti erilliset kodit ja minulle se olisi vielä ikävämpi vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä jos on niin päin että lasta kaduttaa äiti? Ihan väärä äiti tuli valittua syntymään.
Vierailija kirjoitti:
Ja helppohan se on muiden sanoa, että mitäpä teit lapsia, olisi kannattanut miettiä ensin. Tälläisiä kommentteja sanovat ihmiset eivät ajattele nenäänsä pidemmälle. Eivät kykene ajattelemaan miltä muista nämä kommentit tuntuvat.
Päinvastoinhan se on. Jos ajattelisi nenäänsä pidemmälle, ei tulisi nämä ihan tyypilliset lisääntymisen aiheuttamat seuraukset yllätyksenä. Ja joka ne on ajatellut, on joko jättänyt lisääntymätta tai tiedostanut seuraukset eikä siten kadu. Tuntuisi tosi feikiltä ja suoranaiselta valehtelulta sanoa "voi voi, kuka olisi arvannut" kun, niin, lähes kuka tahansa olisi arvannut että lapsista on huolta ja vaivaa. Paljon parempi ja rehellisempi on sanoa suoraan että ihan oma valinta se on, ja nyt sen kanssa pitää vain elää - olisi pitänyt miettiä vaihtoehtoja aiemmin.
Olen itse viettänyt sekä lapsettoman että lapsellisen naisen elämää. Olin pitkään sillä mielellä, että en halua lapsia. Olen tehnyt paljon töitä lasten parissa, ja perhe-elämä tuntui kammottavalta.
Mutta sitten olin töissä vuoden ulkomailla. Kaikki oli erilaista. Lapsiperhearki ei ollut kamalaa. Mistä ihmeestä se johtui? Naiset eivät kulkeneet muumipuvuissa, lököleggareissa, virttyneissä collegepaidoissa. Naiset näyttivät naisilta. Lapset eivät olleen meluavia ja kurittomia vaan osasivat tervehtiä, kiittää, keskustella.
Ymmärsin, että ero on kasvatuksessa. Lapset kasvatettiin (Saksassa) pienestä pitäen siihen, että perheessä on säännöt, käytöstavat, pöytätavat. Ehkä homma ei ollut aivan kauhean lapsentahtista, vanhemmuus ei ollut keskustelevaa tai neuvottelevaa. Vanhemmat olivat vanhempia ja lapset lapsia. Ihan niin kuin Suomessakin ennen.
Tuo aika muutti ajatuksiani. Ja muutaman vuoden kuluttua tulin itsekin äidiksi. Se oli kohdallani oikea valinta. Olen tykännyt äitiydestä valtavasti, lapseni ovat parasta, mitä minulla on.
Omia valintoja tehdessä on hyvä miettiä, ovatko asiat ihan kiveenhakattuja. Seuraako asiasta a välttämättä asia b. vai voiko asioihin vaikuttaa omalla tekemisellä?
Vierailija kirjoitti:
Olen itse viettänyt sekä lapsettoman että lapsellisen naisen elämää. Olin pitkään sillä mielellä, että en halua lapsia. Olen tehnyt paljon töitä lasten parissa, ja perhe-elämä tuntui kammottavalta.
Mutta sitten olin töissä vuoden ulkomailla. Kaikki oli erilaista. Lapsiperhearki ei ollut kamalaa. Mistä ihmeestä se johtui? Naiset eivät kulkeneet muumipuvuissa, lököleggareissa, virttyneissä collegepaidoissa. Naiset näyttivät naisilta. Lapset eivät olleen meluavia ja kurittomia vaan osasivat tervehtiä, kiittää, keskustella.
Ymmärsin, että ero on kasvatuksessa. Lapset kasvatettiin (Saksassa) pienestä pitäen siihen, että perheessä on säännöt, käytöstavat, pöytätavat. Ehkä homma ei ollut aivan kauhean lapsentahtista, vanhemmuus ei ollut keskustelevaa tai neuvottelevaa. Vanhemmat olivat vanhempia ja lapset lapsia. Ihan niin kuin Suomessakin ennen.
Tuo aika muutti ajatuksiani. Ja muutaman vuoden kuluttua tulin itsekin äidiksi. Se oli kohdallani oikea valinta. Olen tykännyt äitiydestä valtavasti, lapseni ovat parasta, mitä minulla on.
Omia valintoja tehdessä on hyvä miettiä, ovatko asiat ihan kiveenhakattuja. Seuraako asiasta a välttämättä asia b. vai voiko asioihin vaikuttaa omalla tekemisellä?
Hyvä että sinulla kävi tuuri, mutta se voi vielä sinullakin kääntyä. Lapsia ei (laillisesti) saa tekemättömiksi.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti tutkitaan myös isyyttä ja sen katumista.
Nainen päättää synnyttääkö lapsen, se ei ole miehen päätös jota voisi katua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä, että tein lapset liian nuorena. Nyt jälkeenpäin on helppo nähdä, kuinka paljon virheitä silloin tein, ja valitettavasti, joudun kärsimään sen seurauksista lopun elämäni. Vanhempana ja viisaampana olisin tehnyt asiat aivan toisin, voi olla, etten olisi tehnyt lapsia ollenkaan. Olen epäonnistunut äitinä ja suren sitä, ettei minusta ollut enempään.
Tämä on toinen teesi, mitä kaupataan tämän lapsentekopakon mukana. Lapsia on pakko tehdä ja ne on pakko tehdä nuorena. Sain aivan järjettömän riidan ja paineaallon aikaan sillä, kun menin kertomaan, etten ehkä koskaan halua lapsia tai jos haluan, niin vasta lähemmäs kolmikymppisenä. Kuulemma minulla oli paras aika tehdä se, kun olin 22-vuotias.
Itse en tiedä millä tavalla tuo oli paras aika, koska olin juuri tottunut itseeni. Koulukiusaamisesta johtuen luulin olevani joku maailman suurin rumilus, joten olikin hätkähdyttävää huomata olevansa ihan ihminen. En heti kättelyssä halunnut tuhota tätä, koska tiesin, että raskaus muovaa ruumista ja joutuisin koko projektin aloittamaan alusta. Muutenkin tutustuin itseeni todella karun parisuhteen jäljiltä ja halusin alkaa elää, mutta kun sanoin tämän, niin sain kuulla olevani pinnallinen. Sama ihminen oli sukumme miesjäsen, joka arvosteli auliisti joka ikistä naista.
En senkään vuoksi tiedä miksi toi oli paras aika, koska minulla ei ollut vakityötä, koulutuspaikka vasta hakuvaiheilla, ei omaa asuntoa eikä mitään kiinteää mistä olisi ollut tuossa vaiheessa hyötyä. Kuulemma 24 vuoden jälkeen olen jo liian vanha ja kolmikymppisenä ikäloppu.
Pidin pääni ja olin kolmikymppisenä äiti. Sitä tosin tämä suvunpuolikas ei ollut todistamassa, koska heidät siivosin pois tämän tieltä.
Naiselle mikä tahansa ikä on väärä ikä tehdä lapsia, mutta silti niitä pitäisi tehdä. Jos teet lapset nuorena, nillitetään että nuoruus jää elämättä ja onko mitään työpaikkaakaan ja miksi loisit vaan yhteiskunnan rahoilla. Jos teet lapset vanhempana, lapsesta tulee varmasti vammainen ja sairas ja onhan se nyt mulkku temppu työnantajaa kohtaan alkaa lisääntyä heti kun duunipaikka on plakkarissa.
Niin tai näin, aina väärin päin.
Ap
Niin ja vielä vaikeammaksi sen tekee kun ei edes itsekkään tiedä mitä huomenna haluaa.
Oletko varma, ettet puhu lapsen luonteesta vaan teidän kahden välisestä kommunikaatiosta? Kysyn nyt täysin ilman sarvia ja hampaita. Lapsi voi luonteeltaan olla hyvinkin iljettävä, ja silti äiti rakastaa (mietin kaikkia lisko-osaston tyyppejä) joten mietin voisiko kyse olla, että lapsi ei reflektoi kanssasi samalla tavalla kuin isänsä kanssa?