Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse nyt vähän alle 30 ja kyllä oikeastaan jos mietin asiaa niin viimeiset 5 vuotta ovat olleet jo sellaisia joiden myötä ajatus on kääntänyt siihen, että taidan olla sinkku jopa koko elämäni ajan. Tämä voi olla hassulta kuulostavaa ja tietysti ymmärrän, että elämässä tapahtuu kaikkea yllättävääkin. Silti itseäni miettien (olen ujo ja jännitän ihmisten kanssa oloa) en oikein edes pääse tutustumaan kenenkään kunnolla. Eli paljon itsestä kiinni. Olen ollut liikaa yksin ja yksinäinen muutenkin. Kiusaamista taustalla. Koko nuoruus melkein yksin. Eipä ole oikein rohkeutta lähestyä ihmisiä ja itsetunto melko huono. Olen oppinut pärjäämään omillani ja toisen läheisyys voisi ahdistaakin. Silti välillä suren tätä kaikkea ja kaipaan sitä, että joku haluaisi tutustua juuri minuun ja saisin rakkaan elämääni. Se kaikki on vaan niin kaukaiselta tuntuva haave. Lapsia en koskaan halua ja sen vuoksi ehkä tämä asia ei myöskään vaivaa niin paljon.

Ajatuskin on mielipide, ei koko totuus. Jos voisit nähdä asiat toisessa valossa ja toisin argumentein, voisit myös ajatella toisin. Olet nuori ja paljon on aikaa. Tämä yhteiskunta jotenkin toitottaa, että 25-vuotiaana pitää olla kaikki valmiina tai elämä on hävitty. Se ei mene niin!

Voisitko ajatella, että viiden vuoden kuluttua kiität itseäsi siitä, että annoit itsellesi mahdollisuuden tulla onnelliseksi.

En tiedä oikein mitä vastaisin tähän. Ehkä pelkään sitäkin, että saisin taas ikävän kokemuksen ihmisistä. Monella kun jopa eka suhde voi olla ikävä. En itse kaipaisi enää mitään sellaista. Samalla olen tottunut olemaan yksin. En ehkä pystyisi päästämään muita helposti lähelle. Varsinkin parisuhteessa tämä korostuu. Näin en oikein tiedä uskonko parisuhteenkaan tuovan välttämättä onnellisuutta. Ehkä ajattelen lähinnä jos jotain tulee niin tulee. En oikein osaa edes mieltää itseäni suhteeseen. Vaikea ajatus. Ymmärrän silti mitä tarkoitat. Hassua toisaalta, kun kuitenkin kaipaan ihmisiä, mutta en vaan ollut liikaa yksin.

Siis kaipaan ihmisiä, mutta olen ollut liikaa yksin. Korjaus edelliseen.

Kannattiko nirsous? Tasoisensa miehen olisi jokainen av-mamma varmasti saanut..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen suhdeviritelmän jälkeen. Niin traumatisoiva kokemus etten pysty enkä halua enää.

Ja siis surullisinta tässä on se että olen vielä melko nuori ja olen aina haaveillut parisuhteesta. Jotenkin edelleen toivon että joskus tapahtuisi ihme ja kohtaisin sattumalta jonkun samalla lailla traumatisoituneen, joka on menettänyt uskonsa ihmisiin. Jonkun joka ymmärtäisi ja löytäisimme toisemme. Tavallisten ihmisten kanssa en halua mitään, olemme eri maailmoista ja puhumme eri kieliä.

Tiedän kyllä, että näin ei tapahdu kuin korkeintaan elokuvissa.

Olen itsekin miettinyt usein sitä, että joku samaa kokenut voisi ehkä olla helpommin lähestyttävä ja helpompaa tutustua. Itse tosin en ole edes seurustellut koskaan. Olen vaan muuten menettänyt luottoni ihmisiin. Kiusaamista taustalla. Näin joku samaa kokenut voisi olla parempi vaihtoehto. Muiden kanssa kaikki jännitykseni yms voi olla outoa ja eivät ymmärrä sitä. Minun on muutenkin vaikea kertoa itsestäni jollekin "tavalliselle". Toki ihmiset erilaisia silti. Vaikeaa on minunkin uskoa löytäväni ketään.

Itsekin olen ollut lapsena/nuorena kiusattu, sen lisäksi että tämä traumatisoiva kokemus orastavassa parisuhteessa vuosia myöhemmin. Kun kerrankin uskoo löytäneensä jotain hyvää mutta sitten huomaa, että on jälleen se jota satutetaan, saa väkisinkin uskomaan että minussa on jokin valuvika, jonka myötä ihmissuhteeni ovat tuhoon tuomittuja eikä kannata edes yrittää. Minut on kai luotu tänne pallolle jonkinlaiseksi sylkykupiksi muille ihmisille. Kai meitäkin tarvitaan että muut voivat loistaa.

En ole koskaan etsinytkään. Olen vain elänyt omaa elämääni. Toki joskus sitä havahtuu itse tilanteeseen tai saa muiden toimesta muistutuksen aiheesta. Siinäpä se.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

juuri näin

Mitä muka teit asioille,odotit velttona että mies lähestyy?

Hyvä lukea muiden viestejä. Itselle ehkä yksinäisyys muutenkin on välillä vaikea asia. Jos ei omaa ystäviä tai muita läheisiä niin välillä tuntee itsensä olevan niin yksin. Samoin ei paljon tutustu uusiin ihmisiin jos ei tunne ketään ennestään muutenkaan. Näin itseäni ehkä pelottaa joku yksinäinen vanhuus, kun viimeisetkin läheiset ovat kuolleet. Tämä vaikka elämää on toivottavasti edessä vielä pitkään, vaikka joskus se ahdistaakin paljon. Myös tuo, että olisi edes jollekin tärkeä tai kokisi itsensä tärkeäksi edes jonkun asian myötä. Sekin olisi kiva kiva asia. Näkymätön olo monesti. Ehkä sitten jos elämäni olisi tavallisempaa ja tapaisin muutenkin ihmisiä niin voisi olla edes mahdollisuus tutustua johonkin parisuhde mielessä. Kirjoitan jo liikaankin, mutta tuli kaikenlaista mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä eli eivät tarraudu siihen ensimmäiseen, joka vastaan tulee.

Tuosta edellisestä kommentoijasta tulee mieleen ihminen, jonka suurimmat saavutukset elämässä ovat, että joku mies on joskus halunnut ryhtyä suhteeseen hänen kanssaan ja että on lisääntynyt.

Hienoja saavutuksia hei.

Muistui mieleeni eräs melkein nelikymppinen opettaja, jota työpaikkahaastattelussa pyydettiin kertomaan itsestään. Hän sanoi, että "minä olen naimisissa", ja piti painokkaan tauon ennen siirtymistään muihin asioihin. Olin itse paikalla näkemässä tämän (tunsin hänet jo ennestään) ja myöhemmin kuulemassa, kuinka muut paikalla olleet virnuilivat keskenään tuolle julistukselle.

Kyseessä oli nainen, joka 35-vuotiaana turhautui erään varatun miehen jahtaamiseen ja kuvaannollisesti raahasi alttarille entisen poikaystävänsä, jonka motiivi mennä naimisiin oli "parempi p*llun alla kuin taivasalla". Ehkä tuo oli ns. järkiavioliitto kummankin kannalta. Kateutta heidän liittonsa ei liene herättänyt kenessäkään.

Itse en ole vielä 36v miehenä luovuttanut, mutta usein tuntuu toivottomalta kun treffeillä tulee käytyä sellaiset ehkä 8 kertaa vuodessa ja pakit tulee aina viimeistään siellä 3-4 treffeillä.

Ihmettelen kyllä, että miksi en ole kelvannut edes perheenperustamismielessä kun olen kunnollinen mies, jolla on asiat enemmän kuin hyvin järjestyksessä.

Aina kuulee väitteen, että kolmekymppisenä pariutuminen helpottuisi kun pinnallisuus vähenisi ja naisilla olisi vauvakuume.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Mikä teillä (joillakin) naisilla on, et aina pitää tulla johonkin ketjuun "mulla on ihana mies" ?

Niinkö tärkeää on päästä kehumaan sitä omaa erinomaisuuttaan ja keljuilemaan??? Kyllä minä ainakin, miehenä, sen sellaisena otan.

Ja ei, ei kaikki naiset ole sellasia (siis mikään misogyyni en ole).

ap:n kysymykseen: pikkuhiljaa alkanut tulemaan sellanen tunne....

Mutta tuollakin ilkeällä kommentoijalla on mies ja lapsia. Siis häijyys ei estä pariutumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Mikä teillä (joillakin) naisilla on, et aina pitää tulla johonkin ketjuun "mulla on ihana mies" ?

Niinkö tärkeää on päästä kehumaan sitä omaa erinomaisuuttaan ja keljuilemaan??? Kyllä minä ainakin, miehenä, sen sellaisena otan.

Ja ei, ei kaikki naiset ole sellasia (siis mikään misogyyni en ole).

ap:n kysymykseen: pikkuhiljaa alkanut tulemaan sellanen tunne....

Mutta tuollakin ilkeällä kommentoijalla on mies ja lapsia. Siis häijyys ei estä pariutumista.

Siis kuspäisimmät ihmisethän ovat poikkeuksetta parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytettyäni 30 alkoi tuntua aika toivottomalta, kun 10 vuotta oli kehitetty itseään parhaaksi mahdolliseksi mieheksi ja etsitty seuraa, mutta silti ketään ei kiinnostanut.

Itse olen melkein saman ikäinen, mutta nainen. Silti minusta on kurjaa jos joku yrittää parantaa itseään ja silti se ei auta seuraa etsiessä. Jos mietin itseäni niin olen vaan elänyt eteenpäin. Viettänyt melko ikäviä vuosia ja toisaalta muuttunut vaan tietyllä tapaa "huonommaksi". Olen entistä jännittyneempi ja en osaa enää olla muiden seurassa. Näin en todellakaan ihmettele miksi olen tässä tilanteessa. Sen vuoksi harmittaa ajatus siitä, että joku yrittää niin paljon. Sen vuoksi olisi hyvä jos saisit vielä "palkinnon". Minä taas saan syyttää itseäni, kun en ole mitenkään edistynyt elämässäni.

Kiva, että kuitenkin vastasit. Se on outoa katsottavaa, kun kavereiden ei tarvitse tehdä mitään pariutuakseen, mutta omalla kohdalla mikään ei tunnu riittävän. En oikein tiedä mitä voisin enää tehdä, eikä kukaan osaa antaa neuvoja.

Jos vielä mietin itseäni niin varmaan todella moni asia vaikuttaa. Olen yksinäinen ja en tunne ihmisiä ja tapaa muutenkaan oikein ketään. Samalla olen liian ujo ja jännitän kaikkea. En osaa tutustua ihmisiin ja muuten pidän itse etäisyyttä. Samalla ikäviä kokemuksia. En luota helposti. Nämä kaikki sitten yhdistettynä ei ole ihme ettei ole ketään. Moni yrittää paljon ja itse en edes oikein uskalla edes yrittää. Hyvä puoli on se, ettei ole läheisiä kovinkaan paljon joihin verrata. Pystyy sulkemaan sen kaiken pois ainakin välillä. Tietysti syytän itseäni paljon. Moni asia mikä on helppo muille on itselleni hyvin vaikea. Tämä parisuhde olkoon yksi niistä.

Olen 34-vuotias nainen enkä ole vielä luopunut toivosta. Aktiivisesti en ketään etsimällä etsi. Uskon että suhde tulee kun vähiten odottaa. Ei minulla enää ole niin kovin suurta kaipausta parisuhteeseen kuin vaikkapa pari vuotta sitten. Olen tehnyt omannäköiseni elämän jota voin elää tyytyväisenä myös yksin. Seura ja läheisyys olisi mainio juttu. Jos sellainen lottovoitto osuu kohdalle niin ainakin osaisin arvostaa sitä 🥰

Ei sitä koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu. Voi tavata sielunkumppanin vaikka 7-kymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen suhdeviritelmän jälkeen. Niin traumatisoiva kokemus etten pysty enkä halua enää.

Ja siis surullisinta tässä on se että olen vielä melko nuori ja olen aina haaveillut parisuhteesta. Jotenkin edelleen toivon että joskus tapahtuisi ihme ja kohtaisin sattumalta jonkun samalla lailla traumatisoituneen, joka on menettänyt uskonsa ihmisiin. Jonkun joka ymmärtäisi ja löytäisimme toisemme. Tavallisten ihmisten kanssa en halua mitään, olemme eri maailmoista ja puhumme eri kieliä.

Tiedän kyllä, että näin ei tapahdu kuin korkeintaan elokuvissa.

Niinhän sitä luulisi, että samalla tavalla traumaisen kanssa synkkaisi, mutta se saattaakin olla hankalampaa kuin uskookaan. Nimimerkillä parisuhdetta masentuneena traumakasana masentuneen traumakasan kanssa yrittäneenä. Siinä oli tietty aivan raivokasta ihastumista alussa samankaltaisuudesta johtuen, mutta pian se homma alkoi murenemaan niihin kummankin komplekseihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen suhdeviritelmän jälkeen. Niin traumatisoiva kokemus etten pysty enkä halua enää.

Ja siis surullisinta tässä on se että olen vielä melko nuori ja olen aina haaveillut parisuhteesta. Jotenkin edelleen toivon että joskus tapahtuisi ihme ja kohtaisin sattumalta jonkun samalla lailla traumatisoituneen, joka on menettänyt uskonsa ihmisiin. Jonkun joka ymmärtäisi ja löytäisimme toisemme. Tavallisten ihmisten kanssa en halua mitään, olemme eri maailmoista ja puhumme eri kieliä.

Tiedän kyllä, että näin ei tapahdu kuin korkeintaan elokuvissa.

Niinhän sitä luulisi, että samalla tavalla traumaisen kanssa synkkaisi, mutta se saattaakin olla hankalampaa kuin uskookaan. Nimimerkillä parisuhdetta masentuneena traumakasana masentuneen traumakasan kanssa yrittäneenä. Siinä oli tietty aivan raivokasta ihastumista alussa samankaltaisuudesta johtuen, mutta pian se homma alkoi murenemaan niihin kummankin komplekseihin.

Niin, voihan siinä käydä noinkin. Joka tapauksessa lähtökohdat suhteeseen ovat paremmat kuin ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä sinua ollenkaan ja jota itse et ymmärrä ollenkaan. Johon ei saa mitään henkistä yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 34-vuotias nainen enkä ole vielä luopunut toivosta. Aktiivisesti en ketään etsimällä etsi. Uskon että suhde tulee kun vähiten odottaa. Ei minulla enää ole niin kovin suurta kaipausta parisuhteeseen kuin vaikkapa pari vuotta sitten. Olen tehnyt omannäköiseni elämän jota voin elää tyytyväisenä myös yksin. Seura ja läheisyys olisi mainio juttu. Jos sellainen lottovoitto osuu kohdalle niin ainakin osaisin arvostaa sitä 🥰

Ei sitä koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu. Voi tavata sielunkumppanin vaikka 7-kymppisenä.

Mitä tuo tarkoittaa että et aktiivisesti etsi?

Mun mielestä kannattaisi olla vähintään 5 nettideittisovellusta aktiivisessa käytössä.

Vierailija kirjoitti:

Aina kuulee väitteen, että kolmekymppisenä pariutuminen helpottuisi kun pinnallisuus vähenisi ja naisilla olisi vauvakuume.

Enpä ole havainnut muutosta parempaan täytettyäni 30 vuotta. Naisia on vapaana vain vielä vähemmän kuin aikaisemmin.

Ei tolleen voi eikä kannata ajatella! Elämä saattaa muuttua hetkessä ja saatat tavata jonkun vaikka jo tänään! Näitähän tapahtuu, että naimisiin on menty vielä vanhainkodeissakin!

Älkää luopuko toivosta vaan pitäkää lippu korkealla!

Vierailija kirjoitti:

Älkää luovuttako! Toivottomalta tapaukselta vaikuttanut kiltti mies löysi aivan yllättäen puolison yli nelikymppisenä. Tositapaus.

No ei tosiaan kannata luovuttaa! Niin ei tehnyt minunkaan minunkaan nykyinen puoliso. Löysimme toisemme, kun hän oli 49v. Minulla takana pitkä avioliitto, joka päättyi exän pettämiseen. Mutta ihanan miehen löysin.

N50+