Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Olin jotain 26 v. ja työkyvytön työnhakija nainen tuolloin. Mikään kova hinku parisuhteisiin ei ole tosin ollutkaan. Nykyisin pidän itseäni jopa hyvin onnekkaana.

Vierailija kirjoitti:

Nyt 26v sitä on alkanut ymmärtää, ettei kumppania tuu enää löytymään. Aika on ajanut ohitseni. Sivusta katson, kun oman ikäiset ja nuoremmat ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisessa parisuhteessa/avioliitossa. Olen mies

Onkohan ne nyt niin onnellisia kaikki kun jatkuvasti erotaan?

Olin pitkässä liitossa ja jotain suhteitakin on ollut, mutta nyt olen ollut sinkkuna melkein 10 vuotta ja luulen että loppuelämä menee näin.

Tavallaan hyvä näinkin, mutta toisaalta ahdistaa ajatus siitä että on aina yksin ja esim. ei sitten puolison kanssa eläkkeellä reissata niinkuin joskus kuvittelin.

Täytyy vain yrittää rakentaa toisenlainen elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se neljänkympin jälkeen lävähti tajuntaan. On ollut ihan supervaikeita vuosia sen jälkeen, oon nyt 44 vuotias nainen. On niin kipeä asia, etten tiedä miten pystyn tämän kanssa elämään. Olen ajatellut, että jos minulle tulee jokin vaikea sairaus niin kieltäydyn ottamasta hoitoa vastaan. Niin pääsisin ainakin nopeammin pois täältä kunniallisesti. Olen huomannut, että nykyään, jos näen vaikka vanhempiani tai kavereitani, niin oikein odotan, että pääsen kotiin niin ei tarvitse esittää iloista tai että mulle menisi hyvin. On tässä elämässä kohdalle osunut vaikka mitä vaikeita asioita ja tapahtumia, mutta mikään muu ei ole ollut näin kivulias ja vaikea asia, kuin se, että on jäänyt yksin eikä kelpaa kenellekään. 

Luuletko että vaikeaan sairauteen kuoleminen on jotenkin kunniallista toimintaa? Se on nöyryyttävää kitumista mahdollisesti melko huonossa hoidosaa. Olen nähnyt.

Lähinnä tarkoitin sitä, että vaikka haluaisin pois täältä, en kuitenkaan pysty tekemään itselleni mitään. En todellakaan tarkoittanut väheksyä sairaiden ihmisten kärsimyksiä. Ja olen niitä itsekin joutunut läheltä seuraamaan. T: tuon aiemman tekstin kirjoittanut

Näitä samoja ajatuksia näköjään risteilee muidenkin yksinäisten päässä. Elämä on merkityksetöntä ja tyhjää, kun ei ole ketään, jota rakastaa tai joka rakastaisi takaisin. Mutta silti mielessäni kaikuvat erään viisaan naisen sanat: vaikka kuinka syvissä vesissä kulkisi, niin en ikinä valitsisi niin (hän viittasi oman elämänsä päättämiseen).

Jonkinlainen epäilys oli alakouluiästä asti, mutta viimeistään se meni tajuntaan parikymppisenä. Kukaan ei ole ollut koskaan kiinnostunut.

Näin.

Vierailija kirjoitti:

Kuolinvuoteella voin vasta todeta asian. Ei kesken elämää voi.

Hienosti sanottu uolinvuotella sen voi vata todeta. Kyllä tässä hiljaseksi meni ja yksinäisyys tuntui tuntuu jäältä.Kun ihisiä elämäni kuoli 17kpl.2020-2021.Meni ystävät,meni sisko/ veli ja  22v.kestänyt suhteeni. Mutta koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tulessa.? Elän päivän kerralla. Liikunta on hyvä laji yksinäiselle,kuin ulkoilu.Kirjojen lukeminen,musiikin kuuntelu.

Tuossa parisen vuotta sitten se valkeni keski-iän kynnyksellä. Siihen saakka olin jaksanut ilman erikoisempia kokemuksia haaveilla että ehkä se joku päivä oma kulta löytyy. En ollut jotenkin tajunnut, että sille on tosiaankin joku syy omassa päässäni että täysin kokemattomana olin siihen saakka ollut. Ei sitten olisi pitänyt olla erityisen yllättävää, kun viimein se elämäni ensimmäinen suhdeyritys epäonnistui katastrofaalisesti. Ja piti vielä perään todeta sama vielä toisen kerran, että eihän se perskules tosiaankaan onnistu. Vaikka minun kanssani olisi kovin haluttu parisuhteeseen, omassa päässä vaan pisti joku jarru vastaan. Ekassa yrityksessä oli edes jonkinlaista halua ja yritystä, mutta toisen kohdalla iski sen luokan ahdistukset heti alkuunsa. Nyt onkin vähän sellainen olo, että mitä tässä elämässä nyt sitten on enää järkeä.

Alakoulu ikäisenä kun äiti sanoi että osti minulle leluja ym. sen takia että en oppisi kaipaamaan isä kun tappoi itsensä ollessani alle 2v 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se tuossa viime vuosina on valjennut kun tajusi, että suurin osa ihmisistä on selkärangattomia, pahaa tahtovia narsisti sosiopaatteja enkä halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. 

Niin

Silloin, kun kukaan ei voi rakastaa sua tässä maailmassa, jossa rakkautta on paljon

Mieti mitä sussa on vikana! Sä olet ongelma!

Kyllä sitä vikaa on tällaisten manipuloijien korvien välissä, jotka uskottelevat uhriensa olevan ei-rakastettavia. Voi sitä raukkaa, joka tällaiseen haksahtaa. Yksin on paljon parempi olla kuin narsistin sylkykuppina. 

Vierailija kirjoitti:

Tuossa parisen vuotta sitten se valkeni keski-iän kynnyksellä. Siihen saakka olin jaksanut ilman erikoisempia kokemuksia haaveilla että ehkä se joku päivä oma kulta löytyy. En ollut jotenkin tajunnut, että sille on tosiaankin joku syy omassa päässäni että täysin kokemattomana olin siihen saakka ollut. Ei sitten olisi pitänyt olla erityisen yllättävää, kun viimein se elämäni ensimmäinen suhdeyritys epäonnistui katastrofaalisesti. Ja piti vielä perään todeta sama vielä toisen kerran, että eihän se perskules tosiaankaan onnistu. Vaikka minun kanssani olisi kovin haluttu parisuhteeseen, omassa päässä vaan pisti joku jarru vastaan. Ekassa yrityksessä oli edes jonkinlaista halua ja yritystä, mutta toisen kohdalla iski sen luokan ahdistukset heti alkuunsa. Nyt onkin vähän sellainen olo, että mitä tässä elämässä nyt sitten on enää järkeä.

Elämän merkityksellisyys löytyy varmaan useimmiten toisista ihmisistä, mutta eihän sen tarvitse olla parisuhde. Esimerkiksi monenlaisesta ihmisten tai eläintenkin kanssa tehtävästä vapaaehtoistyöstä saa tunteen että on jollekkin tarpeellinen ja tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa parisen vuotta sitten se valkeni keski-iän kynnyksellä. Siihen saakka olin jaksanut ilman erikoisempia kokemuksia haaveilla että ehkä se joku päivä oma kulta löytyy. En ollut jotenkin tajunnut, että sille on tosiaankin joku syy omassa päässäni että täysin kokemattomana olin siihen saakka ollut. Ei sitten olisi pitänyt olla erityisen yllättävää, kun viimein se elämäni ensimmäinen suhdeyritys epäonnistui katastrofaalisesti. Ja piti vielä perään todeta sama vielä toisen kerran, että eihän se perskules tosiaankaan onnistu. Vaikka minun kanssani olisi kovin haluttu parisuhteeseen, omassa päässä vaan pisti joku jarru vastaan. Ekassa yrityksessä oli edes jonkinlaista halua ja yritystä, mutta toisen kohdalla iski sen luokan ahdistukset heti alkuunsa. Nyt onkin vähän sellainen olo, että mitä tässä elämässä nyt sitten on enää järkeä.

Elämän merkityksellisyys löytyy varmaan useimmiten toisista ihmisistä, mutta eihän sen tarvitse olla parisuhde. Esimerkiksi monenlaisesta ihmisten tai eläintenkin kanssa tehtävästä vapaaehtoistyöstä saa tunteen että on jollekkin tarpeellinen ja tärkeä.

En koe jotenkin saavani sellaista samaa merkityksellisyyttä jostain auttamistyöstä, kuin mikä tulisi parisuhteessa elämänsä jakamisesta toisen kanssa. Tunnen myös itseni aikamoiseksi friikiksi, koska en tunne ketään muuta samassa tilanteessa olevaa. Jotenkin niillä muilla aina nuo suhdejutut näyttää rullaavan lähes itsestään.

Älkää luovuttako! Toivottomalta tapaukselta vaikuttanut kiltti mies löysi aivan yllättäen puolison yli nelikymppisenä. Tositapaus.

Olen itse nyt vähän alle 30 ja kyllä oikeastaan jos mietin asiaa niin viimeiset 5 vuotta ovat olleet jo sellaisia joiden myötä ajatus on kääntänyt siihen, että taidan olla sinkku jopa koko elämäni ajan. Tämä voi olla hassulta kuulostavaa ja tietysti ymmärrän, että elämässä tapahtuu kaikkea yllättävääkin. Silti itseäni miettien (olen ujo ja jännitän ihmisten kanssa oloa) en oikein edes pääse tutustumaan kenenkään kunnolla. Eli paljon itsestä kiinni. Olen ollut liikaa yksin ja yksinäinen muutenkin. Kiusaamista taustalla. Koko nuoruus melkein yksin. Eipä ole oikein rohkeutta lähestyä ihmisiä ja itsetunto melko huono. Olen oppinut pärjäämään omillani ja toisen läheisyys voisi ahdistaakin. Silti välillä suren tätä kaikkea ja kaipaan sitä, että joku haluaisi tutustua juuri minuun ja saisin rakkaan elämääni. Se kaikki on vaan niin kaukaiselta tuntuva haave. Lapsia en koskaan halua ja sen vuoksi ehkä tämä asia ei myöskään vaivaa niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Älkää luovuttako! Toivottomalta tapaukselta vaikuttanut kiltti mies löysi aivan yllättäen puolison yli nelikymppisenä. Tositapaus.

Mega like!

Silloin kun toinenkin avioliitto päättyi rouvan lumppaamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen suhdeviritelmän jälkeen. Niin traumatisoiva kokemus etten pysty enkä halua enää.

Ja siis surullisinta tässä on se että olen vielä melko nuori ja olen aina haaveillut parisuhteesta. Jotenkin edelleen toivon että joskus tapahtuisi ihme ja kohtaisin sattumalta jonkun samalla lailla traumatisoituneen, joka on menettänyt uskonsa ihmisiin. Jonkun joka ymmärtäisi ja löytäisimme toisemme. Tavallisten ihmisten kanssa en halua mitään, olemme eri maailmoista ja puhumme eri kieliä.

Tiedän kyllä, että näin ei tapahdu kuin korkeintaan elokuvissa.

Vierailija kirjoitti:

Täytettyäni 30 alkoi tuntua aika toivottomalta, kun 10 vuotta oli kehitetty itseään parhaaksi mahdolliseksi mieheksi ja etsitty seuraa, mutta silti ketään ei kiinnostanut.

Itse olen melkein saman ikäinen, mutta nainen. Silti minusta on kurjaa jos joku yrittää parantaa itseään ja silti se ei auta seuraa etsiessä. Jos mietin itseäni niin olen vaan elänyt eteenpäin. Viettänyt melko ikäviä vuosia ja toisaalta muuttunut vaan tietyllä tapaa "huonommaksi". Olen entistä jännittyneempi ja en osaa enää olla muiden seurassa. Näin en todellakaan ihmettele miksi olen tässä tilanteessa. Sen vuoksi harmittaa ajatus siitä, että joku yrittää niin paljon. Sen vuoksi olisi hyvä jos saisit vielä "palkinnon". Minä taas saan syyttää itseäni, kun en ole mitenkään edistynyt elämässäni.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse nyt vähän alle 30 ja kyllä oikeastaan jos mietin asiaa niin viimeiset 5 vuotta ovat olleet jo sellaisia joiden myötä ajatus on kääntänyt siihen, että taidan olla sinkku jopa koko elämäni ajan. Tämä voi olla hassulta kuulostavaa ja tietysti ymmärrän, että elämässä tapahtuu kaikkea yllättävääkin. Silti itseäni miettien (olen ujo ja jännitän ihmisten kanssa oloa) en oikein edes pääse tutustumaan kenenkään kunnolla. Eli paljon itsestä kiinni. Olen ollut liikaa yksin ja yksinäinen muutenkin. Kiusaamista taustalla. Koko nuoruus melkein yksin. Eipä ole oikein rohkeutta lähestyä ihmisiä ja itsetunto melko huono. Olen oppinut pärjäämään omillani ja toisen läheisyys voisi ahdistaakin. Silti välillä suren tätä kaikkea ja kaipaan sitä, että joku haluaisi tutustua juuri minuun ja saisin rakkaan elämääni. Se kaikki on vaan niin kaukaiselta tuntuva haave. Lapsia en koskaan halua ja sen vuoksi ehkä tämä asia ei myöskään vaivaa niin paljon.

Ajatuskin on mielipide, ei koko totuus. Jos voisit nähdä asiat toisessa valossa ja toisin argumentein, voisit myös ajatella toisin. Olet nuori ja paljon on aikaa. Tämä yhteiskunta jotenkin toitottaa, että 25-vuotiaana pitää olla kaikki valmiina tai elämä on hävitty. Se ei mene niin!

Voisitko ajatella, että viiden vuoden kuluttua kiität itseäsi siitä, että annoit itsellesi mahdollisuuden tulla onnelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäisen suhdeviritelmän jälkeen. Niin traumatisoiva kokemus etten pysty enkä halua enää.

Ja siis surullisinta tässä on se että olen vielä melko nuori ja olen aina haaveillut parisuhteesta. Jotenkin edelleen toivon että joskus tapahtuisi ihme ja kohtaisin sattumalta jonkun samalla lailla traumatisoituneen, joka on menettänyt uskonsa ihmisiin. Jonkun joka ymmärtäisi ja löytäisimme toisemme. Tavallisten ihmisten kanssa en halua mitään, olemme eri maailmoista ja puhumme eri kieliä.

Tiedän kyllä, että näin ei tapahdu kuin korkeintaan elokuvissa.

Olen itsekin miettinyt usein sitä, että joku samaa kokenut voisi ehkä olla helpommin lähestyttävä ja helpompaa tutustua. Itse tosin en ole edes seurustellut koskaan. Olen vaan muuten menettänyt luottoni ihmisiin. Kiusaamista taustalla. Näin joku samaa kokenut voisi olla parempi vaihtoehto. Muiden kanssa kaikki jännitykseni yms voi olla outoa ja eivät ymmärrä sitä. Minun on muutenkin vaikea kertoa itsestäni jollekin "tavalliselle". Toki ihmiset erilaisia silti. Vaikeaa on minunkin uskoa löytäväni ketään.