Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Lähestyn viittä kymppiä, ja vielä on toivoa. 

Täytettyäni 30 alkoi tuntua aika toivottomalta, kun 10 vuotta oli kehitetty itseään parhaaksi mahdolliseksi mieheksi ja etsitty seuraa, mutta silti ketään ei kiinnostanut.

Erosta on muutama vuosi ja olen huomannut että viihdyn hyvin yksin. En tiedä haluanko enää ketään tiiviiseen suhteeseen. Ei minulle muutenkaan koskaan ole ollut päätarkoituksena löytää miestä.

Onko vastentahtoisesti sinkkuja naisia paljonkin? Tuntuu käsittämättömältä, kun sinkkunaisista kuitenkin on niin suuri kysyntä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se neljänkympin jälkeen lävähti tajuntaan. On ollut ihan supervaikeita vuosia sen jälkeen, oon nyt 44 vuotias nainen. On niin kipeä asia, etten tiedä miten pystyn tämän kanssa elämään. Olen ajatellut, että jos minulle tulee jokin vaikea sairaus niin kieltäydyn ottamasta hoitoa vastaan. Niin pääsisin ainakin nopeammin pois täältä kunniallisesti. Olen huomannut, että nykyään, jos näen vaikka vanhempiani tai kavereitani, niin oikein odotan, että pääsen kotiin niin ei tarvitse esittää iloista tai että mulle menisi hyvin. On tässä elämässä kohdalle osunut vaikka mitä vaikeita asioita ja tapahtumia, mutta mikään muu ei ole ollut näin kivulias ja vaikea asia, kuin se, että on jäänyt yksin eikä kelpaa kenellekään. 

Luuletko että vaikeaan sairauteen kuoleminen on jotenkin kunniallista toimintaa? Se on nöyryyttävää kitumista mahdollisesti melko huonossa hoidosaa. Olen nähnyt.

Tajusin sen yläasteella kun koulussa tytöt haki discossa tanssimaan muita poikia mutta minun kanssa kukaan ei halunnut tanssia. Siitä lähtien olen ollut yksin ilman nais seuraa. Poikuus meni huoralle.

Näin kolmekymppisenä. Liikaa vaikeuksia, sairauksia, kaikki mahdollisuudet menetetty. Kunhan jotenkin selviydyn itseni kanssa hautaan saakka, sen enempää on turha toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä eli eivät tarraudu siihen ensimmäiseen, joka vastaan tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se neljänkympin jälkeen lävähti tajuntaan. On ollut ihan supervaikeita vuosia sen jälkeen, oon nyt 44 vuotias nainen. On niin kipeä asia, etten tiedä miten pystyn tämän kanssa elämään. Olen ajatellut, että jos minulle tulee jokin vaikea sairaus niin kieltäydyn ottamasta hoitoa vastaan. Niin pääsisin ainakin nopeammin pois täältä kunniallisesti. Olen huomannut, että nykyään, jos näen vaikka vanhempiani tai kavereitani, niin oikein odotan, että pääsen kotiin niin ei tarvitse esittää iloista tai että mulle menisi hyvin. On tässä elämässä kohdalle osunut vaikka mitä vaikeita asioita ja tapahtumia, mutta mikään muu ei ole ollut näin kivulias ja vaikea asia, kuin se, että on jäänyt yksin eikä kelpaa kenellekään. 

Luuletko että vaikeaan sairauteen kuoleminen on jotenkin kunniallista toimintaa? Se on nöyryyttävää kitumista mahdollisesti melko huonossa hoidosaa. Olen nähnyt.

Lähinnä tarkoitin sitä, että vaikka haluaisin pois täältä, en kuitenkaan pysty tekemään itselleni mitään. En todellakaan tarkoittanut väheksyä sairaiden ihmisten kärsimyksiä. Ja olen niitä itsekin joutunut läheltä seuraamaan. T: tuon aiemman tekstin kirjoittanut

Olen ilman parisuhdetta mutta en ole yksin...n. 30 tienoilla ymmärsin, että sitä parisuhdetta ei vaan löydy. On minulla silti ystäviä joten en tosiaankaan tunne olevani yksin.

45-vuotiaana. Olen korkeasti koulutettu, hoikka mies.

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Muistä tää ku se sun ihana mies pettää sua jonku hunajapupun kanssa. Itte en nimittäin kattelis sunlaista omahyvästä p-reikää ees pakosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

juuri näin

Tämä keskustelu ei taida sivuta teitä? On hyvä jos ymmärtää lukemaansa, kuten tämän keskustelun aiheen/otsikon.

Menkää parisuhdekeskustelujen pariin!

Nyt 26v sitä on alkanut ymmärtää, ettei kumppania tuu enää löytymään. Aika on ajanut ohitseni. Sivusta katson, kun oman ikäiset ja nuoremmat ihmiset ovat toistensa kanssa onnellisessa parisuhteessa/avioliitossa. Olen mies

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai se tuossa viime vuosina on valjennut kun tajusi, että suurin osa ihmisistä on selkärangattomia, pahaa tahtovia narsisti sosiopaatteja enkä halua olla niiden kanssa missään tekemisissä. 

Niin

Silloin, kun kukaan ei voi rakastaa sua tässä maailmassa, jossa rakkautta on paljon

Mieti mitä sussa on vikana! Sä olet ongelma!

Mutta kuitenkin, hän sai jälleen kohteluksi mitä? Sinulta siis. No ilkeilyä. Eli ehkä niitä pahaa tahtovia ihmisiä vain riittää ja riittää, ihan aidosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä höpiset?

Mulla on ihana mies ja kolme lasta

En ole nössö luuseri, joka ei tee asioille mitään - odottaa ja möllöttää kuin tatti

(tekosyyt - se on sun syy)

Kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä eli eivät tarraudu siihen ensimmäiseen, joka vastaan tulee.

Tuosta edellisestä kommentoijasta tulee mieleen ihminen, jonka suurimmat saavutukset elämässä ovat, että joku mies on joskus halunnut ryhtyä suhteeseen hänen kanssaan ja että on lisääntynyt.

Hienoja saavutuksia hei.

Olen tahallani jättäytynyt yksin. Miehiä olisi joka puolella tarjolla (aina ollut), mutta viihdyn paremmin yksin. En halua lapsia enkä asua yhdessä miehen kanssa. Hyvät ystävät riittävät minulle. 

Muutama vuosi sitten. M50.

Vierailija kirjoitti:

Ekoja kertoja sitä alkoi epäillä joskus 27-vuotiaana kun kaikki loputkin sinkkukaverit ym tuntui pariutuvan ihan tuosta noin vaan ja siis vakiintuivat heti perustamaan perhettä.

Itselle osui kohdalle vaan ihan vääränlaisia (ja niissä oli niin katkeria miehiä kuin näitä rasittavia hamesankareitakin, ei kiitos) ja tuntui, että ihan kaikki yhtään potentiaalisen oloiset vietiin "käsistä" jos eivät jo olleet vakiintuneet.

Sitä ei jotenkin yhtään ehtinyt mukaan tuohon omituiseen loppukiriin.

Eipä ne kavereiden miehet välttämättä sen potentiaalisempia tai parempia ole. Eivät välttämättä olisi läpäisseet sinun kriteerejäsi. Tää on vähän kuin että jos kävelee vaatekaupan ohi niin ikkunassa näyttää että tuollahan olisi kivoja juttuja, sitten kun menet sisään ja katsot tarkemmin niin ei ne olekaan hyviä.

Itse erosin viime vuoden kesällä ja nyt yhdessä suhteessa laastaroinut itseäni tässä ja alkanut miettimään että mikä siinä parisuhteessa nyt ylipäätään olikaan se juttu miksi siihen halusin. Pitäisi rakastua niin että järki sumenee, muuten siinä ei ole oikein mitään järkeä. Elämä menee vain monimutkaisemmaksi. Rakastumisessa on se että silloin sitä ei tajua, kun on kuin huumepäissään, silloin se tuntuu siltä että se kannattaa ja on kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ekoja kertoja sitä alkoi epäillä joskus 27-vuotiaana kun kaikki loputkin sinkkukaverit ym tuntui pariutuvan ihan tuosta noin vaan ja siis vakiintuivat heti perustamaan perhettä.

Itselle osui kohdalle vaan ihan vääränlaisia (ja niissä oli niin katkeria miehiä kuin näitä rasittavia hamesankareitakin, ei kiitos) ja tuntui, että ihan kaikki yhtään potentiaalisen oloiset vietiin "käsistä" jos eivät jo olleet vakiintuneet.

Sitä ei jotenkin yhtään ehtinyt mukaan tuohon omituiseen loppukiriin.

Eipä ne kavereiden miehet välttämättä sen potentiaalisempia tai parempia ole. Eivät välttämättä olisi läpäisseet sinun kriteerejäsi. Tää on vähän kuin että jos kävelee vaatekaupan ohi niin ikkunassa näyttää että tuollahan olisi kivoja juttuja, sitten kun menet sisään ja katsot tarkemmin niin ei ne olekaan hyviä.

Itse erosin viime vuoden kesällä ja nyt yhdessä suhteessa laastaroinut itseäni tässä ja alkanut miettimään että mikä siinä parisuhteessa nyt ylipäätään olikaan se juttu miksi siihen halusin. Pitäisi rakastua niin että järki sumenee, muuten siinä ei ole oikein mitään järkeä. Elämä menee vain monimutkaisemmaksi. Rakastumisessa on se että silloin sitä ei tajua, kun on kuin huumepäissään, silloin se tuntuu siltä että se kannattaa ja on kivaa.

Ja lisään vielä että sillä rakastumisellahan ei oikeasti sitten löydä sopivaa, vaan se on vaan joku hormonimyrsky mikä saa sen tuntumaan siltä. Eli onnelliseen parisuhteeseen tarvitsisi älyttömän mäihän. Että omat hormonit käynnistyisivät jonkun sellaisen kohdalla jolla olisi järkeä päässä ja haluaisi elämältä samoja juttuja ja sitten vielä hänkin sekoaisi omissa hormoneissaan. Äh. Aion keskittyä chilien kasvattamiseen.